Eli painetaan syksyä eteenpäin. Vilun kanssa tähdätään kohti ensimmäisiä virallisia hyppyratoja ja Teppo siinä sivussa treenailee niin, että voitaisiin senkin kanssa piakkoin ottaa muutama startti ja päästä pitkästä aikaa kunnolla vauhtiin.
Kaikkein eniten odotan tällä hetkellä Tanja Kotin aikoja, jotka sain varattua koirille marraskuulle, joulukuulle ja tammikuulle. Kyseessä on siis Turun Koirafysion Tanja, jolle kaikki true turkulaiset harrastajat vievät koiransa huollettavaksi. Minä olen kuullut vuosikausia kehuja hoidoista ja nyt ensimmäisen kerran lähdin sitten ajanvarausrumbaan mukaan eli ajanvarauksen auetessa eräänä iltana päivitin sivuja noin viiden sekunnin välein ja kiljuen yritin sitten saada haluamani ajat koirille samaan aikaan kun kaikki muutkin. Ajanvaraus sattui aukeamaan MM-reissun aikaan ja niin, että meitä oli neljä hullua koiranaista istumassa autossa parkkipaikalla kännykät tärisevissä käsissä ja huutamassa, onnistuiko aikojen saaminen vai ei. Olimme koko päivän jo jännittäneet Sonian ratoja ja ajanvaraus oli kyllä lähellä aiheuttaa lopullisen sydänkohtauksen sille päivälle :D Kovat odotukset Tanjan tapaamiselle siis!
Teppo onkin liukastellut ja kolautellut itseään niin, että sille hoito on varmasti enemmän kuin paikoillaan. Kraniolla hoitava Sonja, jolla olemme käyneet, jää viikon kuluttua äitiyslomalle eikä hän ehdi enää auttaa, vaan joudumme odottamaan Tanjan luokse pääsemistä. Teppo liikkuu normaalisti ja on vain ("vain") jumisen oloinen, joten vähäisissä määrin treenaamme ja varmaan tosiaan ehdimme kisatakin kerran ennen fysioterapiaa. Tarkkaillen mennään. Jos jotain olen Tepon kanssa harrastamisesta oppinut, niin sen, että kovin kevyesti ei kannata ignoorata koiran merkkejä ongelmista kropassa.
Vilu taas on kolhinut itseään aivan normaalissa määrin. Se on edistynyt viime aikoina aivan hurjasti agilityjutuissa ja alkaa tuntua ihan oikealta harrastuskoiralta <3 Tähtään koko ajan meidän tekemisessä siihen, että minulla olisi siitä jonain päivänä sellainen luottotekijä, ja mielestäni kurssi tätä tavoitetta kohti on pysynyt oikeassa suunnassa.
Ei sen kummempia uutisia tähän lauantai-iltaan :) Koetan taas saada kiinni vähän aktiivisemmasta kirjoittelurytmistä ja se vaatii tällaisia lyhyempiä, suunnittelemattomampia tekstejä.
Törmäsin erästä agilityaiheista tutkimusta lukiessani mielenkiintoiseen ajatukseen, jonka olen kyllä aiemminkin kuullut, mutta sen kummempia miettimättä silloin sivuuttanut. Huomioni herättänyt, agilityn tulevaisuuteen viittaava virke kuuluu alkuperäisessä muodossaan näin:
One future direction suggested by some informants would be to set up a ranking system or a separate champion class in which only the elite teams would compete against each other.
Tutkimuksen "Too good to be a sport? Why dog agility struggles in gaining recognition as a sport" ovat kirjoittaneet Samu Pehkonen sekä Hanna-Mari Ikonen, ja se koskee yleisesti sitä, millä tavalla agilitya on pyritty tuomaan vahvemmin julki mediassa nimenomaan urheilulajina ja miten se joutuu pyrkimyksensä ohella tasapainottelemaan huippu-urheilun ja "koko kansan lajiuden" välillä. Tutkimuksessa on käytetty aineistona sekä haastatteluja lajin toimijoiden (SAGIlaisten, valmentajien ja kilpailijoiden) kanssa että YLE:n ja Helsingin Sanomien agilityaiheisia uutisia, ja se on kokonaisuudessaan todella mielenkiintoinen. Yllä oleva lausahdus jäi mieleeni kuitenkin aivan erityisesti, kun aloin pohtia sitä, mitä tämä tutkimuksen keskiöstä sivupolulle johtava virke todellisuudessa tarkoittaisi.
En osaa sanoa, olenko itse erityistä "huippuluokkaa" vastaan vai puoltaisinko jonain päivänä sellaisen perustamista. Uskon kyllä, että agilityn jatkuvan ammattimaistumisen myötä mainitunlainen luokka tullaan vielä näkemään - tuskin aivan lähivuosina, mutta kenties kymmenen vuoden kuluessa kuitenkin. Kuten Pehkonen ja Ikonenkin mainitsevat, agility on (toistaiseksi) todella poikkeuksellinen laji siinä mielessä, että kaikki sitä harrastavat ja työkseen tekevät kilpailevat samoissa luokissa, oli sitten kyse ammattikouluttajasta tai ensimmäisiin kilpailuihinsa beaglensä kanssa uskaltautuneesta Keimosta. Luokkien eriyttäminen merkitsisi kilpailijoiden arvottamista samaan tapaan kuin jalkapalloilijat nyt arvotetaan taitojensa tai tavoitteidensa suhteen. Siinä missä nelosdivarilaiset eivät pelaa samoissa turnauksissa veikkausliigalaisten kanssa, myös agilitykilpailijat jakaantuisivat tämänhetkisestä yhteiskilpailusta omiin sarjoihinsa.
Kysyin Tepolta, josko lähdettäisiin lenkille.
Minkä mukaan erottelu voisi tapahtua, jos nykyisen "all in one" -ratkaisun ohelle perustettaisiin huippuluokka? Päästettäisiinkö kilpailuun vain tietyt osallistujat, jotka valittaisiin päivittyvän rankingin perusteella, vai voisiko paikkansa lunastaa edellisen kauden tuloksilla? Tulisiko huipulle halajavan koirakon todistaa taitonsa jonkinlaisella testiradalla, jonka tuloksen mukaan hänet hyväksyttäisiin ensin koeajalle ja mahdollisesti myöhemmin täysvaltaiseksi huippislaiseksi? Lainkaan systeemiä sen syvällisemmin tuntematta tai ratkaisujen toteutuskelpoisuutta punnitsematta kehittelin itse skenaarioita sille, minkä mukaan eliittiluokka voitaisiin muodostaa:
Päivittyvän rankingin mukaan. Ilmoittautumishetkellä koirakon on oltava vähintään tietyllä, määritellyllä sijalla.
Edellisellä kaudella kerätyn rankingin mukaan. Mikäli koirakko on sijoittunut keväällä riittävän hyvin, se saa syksyllä kilpailla huippuluokassa, ja toisin päin.
Tavoitteiden eli käytännössä ohjaajan päätöksen mukaan. Ohjaaja voi kauden alussa ilmoittaa, kummassa luokassa haluaa kilpailla.
Säännöllisin väliajoin järjestettävien testiratojen tulosten perusteella. Mikäli koirakko saavuttaa riittävät pisteet/tulokset radalta/radoilta, se on hyväksytty huippuluokan kilpailijaksi.
Käytännön asioista herää tietysti paljon kysymyksiä, joihin vastaamista mahdollinen eliittiluokan perustaminen vaatisi:
Kuinka monta koirakkoa huippuluokkaan otettaisiin, jotta se olisi järkevä tarjota kilpailupäivinä? Toisaalta mihin raja tulisi vetää, jotta luokkaan ei olisi liian helppoa päästä ja se säilyttäisi vaativan/ammattimaisen luonteensa?
Järjestettäisiinkö huippuluokkaa ylipäätään kaikissa kisoissa? Ja mikäli ei, saisivatko seurat itse päättää järjestämishalukkuutensa vai jaettaisiinko kisat ylhäältä päin valituille ajankohdille ja seuroille?
Voisiko huippuluokkaan päässyt/ilmoittautunut kilpailla myös tavisluokissa niin halutessaan? Millä tavalla huippispaikastaan voisi luopua ja pääsisikö tällöin jonosta seuraava poistuneen tilalle?
Millä tavalla eri luokkien ranking-pisteet olisivat verrannollisia keskenään? Kilpailisivatko huippislaiset yhteispisteiden lisäksi omassa rankingissaan? Millainen olisi huippuluokan kauden voittajan titteli - "HM-1 2018"?
Kilpailisivatko huippislaiset esimerkiksi MM-paikoista samalla tavalla kuin nykyäänkin eli niin, että kaikilla karsintoihin päässeillä on yhtäläiset mahdollisuudet saavuttaa joukkuepaikka? Eli olisiko huippuluokka porras kansainvälisille kentille vai vain kansallinen, tasoeroa mittaava/tekevä luokka?
Ja ehkä mielenkiintoisimpana: millaisia tämän "huippuluokan" radat oikein olisivat? Seuraisivatko suomalaiset tuomarit erityisen vahvasti kansainvälistä agilitya ja piirtäisivät ratansa sen pohjalta? Millaisia taitoja radoilla korostettaisiin ja vaadittaisiin normaalia luokkaa enemmän? Panostettaisiinko tulevaisuudessa luokkiin niin, että niitä tulisivat useinkin arvostelemaan ulkomaiset tuomarit? Tulisiko huippuratojen aina olla erityisen vaativia vai riittäisivätkö nykyiset kolmosluokan radat, joilla sitten kilpailisivat vain parhaat?
Huippukoira in the making.
Omien ajatuksieni ja myös Pehkosen ja Ikosen artikkelin pohjalta arvelisin, että mahdollisesti tulevaisuudessa valmisteltava eliittiluokka vaatisi agility-yhteisöltä laajemmankin päätöksen ja linjauksen siitä, halutaanko lajin ammattimaistumista kannustaa ja vauhdittaa eli tehdä agilitysta nimenomaan huippu-urheilua vai tarjoaako se ensisijaisesti kaikille sukupuoleen, ikään ja tavoitteisiin katsomatta saman lähtöviivan lähteä pitämään hauskaa oman koiran kanssa. Nämä vaihtoehdot eivät mielestäni sulje toisiaan automaattisesti pois, mutta linjanvetoina ovat varsin selkeät. Mikäli lajin statusta halutaan kehittää niin sanotusti uskottavampaan suuntaan, huippuluokka olisi mahtava tilaisuus tarjota yleisölle jännittävintä mahdollista kilpailua tasaisin väliajoin. En todellakaan sano, etteikö nykyinen kolmosluokka olisi itsessään jo jännittävä - samat koirakothan siellä nytkin kilpailevat kuin mahdollisessa tulevaisuuden omassa luokassaan - mutta erityinen luokka nimenomaan tavoitteellisimmille ja taitavimmille koirakoille kokoaisi yhteen ne, joiden tähtäin lajissa on tavallista harrastajaa korkeammalla. Tämä panos onnistua, oppia ja menestyä korkeimmalla mahdollisella tasolla voisi olla hieno tapa viedä agilitya eteenpäin medioihin ja yleisölle, joka ei ole siitä ennen kuullutkaan mutta joka nauttii jännittävästä penkkiurheilusta.
Kuka tällaista linjanvetoa olisi kuitenkaan oikeutettu tekemään? Millä tavalla siis käytännössä päätettäisiin, lähdettäisiinkö uuden luokan perustamiseen vai pidättäydyttäisiinkö nykyisessä ja toimivassa systeemissä? Minua kiinnostaisi erityisesti kuulla agilitya ammatikseen tekevien mielipiteitä ja mietteitä aiheesta, sillä todennäköisesti huippuluokassa kilpailisivat ne, jotka ovat lajissa vakavissaan sisällä. Toisaalta asiassa olisi pohdittava myös "tavallisten harrastajien" mielipiteitä - koettaisiinko eriytetty taitoluokka heitä tallovaksi vai olisiko oman, ehkä hitaamman koiran kanssa hauskempaa harrastaa jos huippukoirakot olisivat siirtyneet omaan sarjaansa ja näin ollen vähemmälläkin omistautuneisuudella olisi mahdollisuus voittaa?
En ole kaiken tämän pohdinnan jälkeen itsekään aivan varma siitä, mitä mieltä Pehkosen ja Ikosen mainitsemasta ajatuksesta olen. Toisaalta ajatus uudesta, jännittävästä "liigasta" on kiehtova ja tarjoaisi nimenomaan jännitystä ja ehkä jonkinlaista potkua lajiin, mutta toisaalta se saattaisi olla jokseenkin turha. Itseäni tavallisena harrastajana ei haittaisi se, että kilpailisin eri luokissa kuin maan huippukoirakot. Millaisia mietteitä ajatukset teissä herättävät? Kyllä huippuluokalle vai kyllä nykyiselle systeemille? Millaisia hyötyjä ja haittoja suomalaiselle agilitylle uskoisitte neljännestä luokasta aiheutuvan? Kuten Pehkonen ja Ikonen kirjoittavat, kyseessä on vahvasti ammattimaistuva laji, joka varmasti tulee muuttumaan ja mikäli nykyistä linjaa seurataan, "urheilumaistumaan". Sen vuoksi tällaisia asioita on mielestäni tärkeää pyöritellä - joskus ihan vain omassa mielessä ja joskus jopa tekstiksi asti :D
Ja voi hyvin olla, että olen ohittanut aiheeseen liittyvää keskustelua, joten jos olette sellaiseen törmänneet, linkittäkää ihmeessä!
Artikkeli:
Pehkonen, Samu & Ikonen, Hanna-Mari (2018) Too good to be a sport? Why dog agility struggles in gaining recognition as a sport. International Review for the Sociology of Sport 53:6, 745-761.
Mitä kuuluu?
Hyvää, kiitos. Päätä vähän särkee mutta muuten kaikki on oikein mukavasti; kämppä siivottu, koirat metsässä väsytetty ja kahvi tippumassa. Ensimmäiset luennot alkoivat yliopistolla tänään, mikä tarkoittaa sitä, että aikataulut tiukkenevat lähiviikkoina kesän rennoista menoista paljon suunnitellumpiin päiviin. Koitan ottaa seesteisistä hetkistä vielä ilon irti ja nautiskella vapaista tunneista keskellä päivää.
Mitä Tepolle kuuluu?
Teppo sai viettää mökillä peräti kuusi viikkoa kesästään aina heinäkuun alusta elokuun puoleenväliin saakka. Se toimi siellä infarktin saaneen isän toimintaterapeuttina ja otti tehtävänsä erittäin vakavasti:
Minua toki harmitti antaa koira niin pitkäksi aikaa pois, varsinkin kun se alkoi juuri olla hyvässä kunnossa useamman kilon painonpudotuksen ja suunnitelmallisen treenaamisen jäljiltä, mutta mielestäni olisi ollut täysin kohtuutonta pitää Teppo kotona harrastamassa kun sitä kaivattiin kipeästi toisaalla. Teppo on vanhemmille kuin oma iltatähti ja aivan erinomainen lääke laskemaan stressaantuneimmankin sydänsairaan verenpainetta, joten Teppo sai pitää lomaa pikkusiskostaan ja agilitysta ja sen sijaan makoilla mökkikallioilla ja haukkua ilmatilaa loukkaavia lokkeja. Kuvista ja kertomuksista päätellen Teppo on nauttinut olostaan täysin rinnoin ja ollut kiukkuinen vain siitä, että sen ruoka-annokset ovat olleet hyvin tarkkaan mitattuja eikä grillistä ole putoillut nakkia nakin perään.
Teppo palasi mökiltä samanpainoisena kuin sinne lähtikin, eli pyörimme edelleen noin 10,5 kilon lukemissa (vrt. viime talvena yli 13kg). Toki mökkiloma muutti Tepon kehonkoostumusta ja pudotti osittain peruskunnolta pohjan, joten ennen varsinaista paluuta treenikentille koitan jaksaa treenata koiraa vain lenkkipoluilla kolmen viikon ajan. Sonja löysi Tepon selästä huollettavaa ja sekin mennään uudelleen tarkistamaan kuukauden kuluttua. Tavoitteena olisi päästä treenaamaan normaalisti syys-lokakuun vaihteessa, niin, että jatkaisimme mahdollisesti kisaamistakin vielä syksyn puolella.
(Minä päätin jo viime keväänä heittää koko kisauran romukoppaan, mutta se on pidempi juttu. Tällä hetkellä Tepon kanssa agilitysuunnitelmiin kuitenkin kuuluu edes kisaamisen kokeileminen uudelleen.)
Kotosalla Teppo on ollut oma itsensä - erittäin ahne ja aina valmis leikkimään. Hassua kuvitella, että nuorempana se oli todella nirso, kun nyt se meinaa ahmia sormetkin kädestä. En valita, sillä muistan, kuinka aikoinani kriiseilin tämän asian kanssa ja kirjoitinkin joskus, että jos yhden asian Tepossa voisin muuttaa, se olisi sen ruokahalu. Nyt Teppo on siis jo kaikin tavoin täydellinen!
Pöhkö <3
Tässä on videolla treeni kesäkuulta ennen kuin Teppo lähti saaristoon. Yhden treenin aikana tuli tehtyä aika paljon toistoja enkä ole siitä ylpeä, mutta katsokaa nyt, miten hieno <3
Esimerkiksi tällainen toistomäärä on yhden treenin aikana paljon tavoiteltavampaa:
Entä Vilulle?
Vilu taas ei ole päässyt kesällä juuri lomailemaan, vaan on ahkeroinut keppien ja puomin parissa. Juuri nyt projekteista kumpikin tuntuu junnaavan paikallaan, joten en jaksa lähteä avaamaan niitä sen tarkemmin - kunhan nyt tässä hiljalleen etenisivät, jotta joskus päästäisiin treenaamaan kokonaisia ratoja kaikkine esteineen. Vilu on kyllä kaikessa tekemisessä todella nopea oppimaan ja yrittää aina kaikkensa, eli kohtaamamme ongelmat juontuvat vain minun osaamisestani - Vilu on joka treenissä aivan loistava, nopea ja yritteliäs harrastuskaveri.
Sain pidettyä onneksi muutaman parin viikon tauon kesällä Vilullekin niin, että se pääsi palautumaan puomin ja keppien ja uusien ohjausten vaatimasta ajatustyöstä. Sille on suunnitelmissa pidempikin lepoaika, mutta kun ei millään malttaisi - haluaisi vain puskea esteitä eteenpäin ja pitää se tauko vasta sitten, kun koira on "valmis". Ajattelutapa, joka ei varmasti tuota hedelmää ja tulee katkaista ennen kuin koira onkin "rikki".
Parasta tässä kesässä Vilun kanssa on ollut se, miten meidän välinen yhteistyömme ja olemisemme tuntuu kehittyneen. Vilu tuntuu yhä enemmän omalta ja luotettavalta ja iloiselta, rakastavalta pieneltä sekopäältä. Näin kahta täyttä ikävuotta lähestyttäessä se tuntuu aikuistuneen sekä mieleltään että kropaltaan valtavasti, kun vertaa esimerkiksi puolen vuoden takaiseen Viluun. Juuri pari päivää sitten naapuri totesi juttelun lomassa että "onpas sulla käynyt tuuri, kun olet kaksi noin tervepäistä koiraa saanut". Oli pakko todeta, että ovathan ne molemmat aivan ihania, mutta on niiden kanssa töitäkin saanut tehdä. Ei sillä, etteikö juuri sen työn tekeminen koiraharrastuksessa olisikin parasta!
Agilityn lisäksi Vilu ei ole päässyt harrastamaan juuri muuta kuin lenkkeilyä ja uimista. Kovimmilla helteillä muuta ei oikein olisikaan voinut tehdä, sillä oma motivaationi ei riitä heräämään aamulla neljältä treenaamaan muuta kuin agilitya. Aamuviideltä oli tosiaan oikeastaan ainoa mahdollisuus käydä hallilla, sillä Vilu sieti kuumaa todella huonosti - pidemmät lenkitkin oli ajoitettava vasta iltayhdeksään-kymmeneen tai juuri aamuihin. En valita helteistä, sillä olivathan ne aivan ihanat, mutta vaativat vain harrastuksen osalta tauottamista tai sitten omaa venymistä juuri noiden aamuherätysten suhteen.
Mitä syksyllä?
Syksyllä koulua, töitä, aikaa miehen kanssa, koiria ja liikuntaa. Koirien kanssa suunnitelmissa on listattuna seuraavanlaista:
Vilulle
a) kepit
b) puomi
c) A
d) keinu
e) spesiaalihuomiota vaativien esteiden lisäksi agility kokonaisuutena: radat, sujuvuus...
f) jos kohta a suunnilleen saadaan jollain tasolla valmiiksi, niin eka hyppyrata vielä tänä vuonna.
Vilun kanssa haluaisin myös vaalia ja kehittää meidän suhdetta ja panostaa juuri siihen yhteistyöhön. Aion erityisesti nauttia koiran palkkaamisesta treeneissä ja hallin ulkopuolella sen kanssa juoksemisesta.
Tepolle
a) peruskunnon rakentamista peruslenkeillä plus lyhyillä hölkkälenkeillä. Teppo ei oikein perusta siitä, että minä juoksen, mutta ajattelin lähteä liikkeelle 2 x 15min / viikko -tyyppisesti.
b) paljon rapsutuksia ja kehuja!
c) spurttitreenejä (helppoa ottaa mukaan ihan normilenkeille esim. kerta viikkoon, kun voin vain jättää Tepon käskyn alle istumaan, jatkaa kävelyä Vilun kanssa ja vapauttaa Tepon vaikka sadan metrin päässä. Lujaa se sieltä tulee namin luokse. Ja koska en varmaan kuitenkaan malta pysyä hallilta koko kolmea viikkoa pois, aion käyttää hyväksi myös putkesta putkeen -tyyppisiä spurtteja.)
d) lopulta sitten agilitya niin, että toisaalta pyritään ehjiin pidempiin suorituksiin ja toisaalta palkataan vaativista jutuista.
Tällä hetkellä Vilu korvaa Teppoa ATT:n valmennusryhmässä, mutta koitetaan saada Teppoakin sitten myöhemmin sinne mukaan. Ryhmätreenit ovat näyttäneet loppukesästä muun muassa tältä:
P.S.
Olisinpa ehtinyt saada tuohon edelliseen postaukseen mukaan videon siitä, kun aloitimme Vilun kanssa reilu viikko sitten A:n treenaamisen! Ensimmäinen treeni ikinä kyseisellä esteellä ja boksilla sisälsi muistaakseni seitsemän toistoa maassa ja yhdeksän A:n alastulolla tai koko esteellä. Kaikki toistot ovat videolla ja katsokaa nyt, miten tarjoamaan opetettu koira osaa ajatella! En voinut käsittää, että se oikeasti ehkä ymmärsi jotain noin nopeasti?! Nyt lähden heti häivyttämään boksia esteeltä pois, jotta emme jää siihen kiinni. Jipii!
Aiheenani on siis edelleen agility Vilun kanssa, mutta tällä kertaa keskityn sheippaamisen hyödyntämiseen treenaamisessa sekä yleisesti siihen, miten olen pyrkinyt palkkaamaan Vilua mistäkin tehtävistä. Nämä ovat sellaisia aiheita, joista voisi keskustella tuntikausia, mutta koetan tiivistää ajatukset mahdollisimman luettavaan ja loogiseen muotoon.
Minulle on alusta asti ollut selvää, että Vilun kanssa mahdollisimman suuri osa koulutuksesta pohjautuu sheippaamiseen. Päätin heti vuoden 2016 marraskuussa pentu kainalossa tähdätä siihen, että Vilu oppisi tavoittelemaan palkkaa aktiivisesti muokkaamalla itse omaa käytöstään. Halusin, että se oppisi ylipäätään ajattelemaan. On tietysti paljon asioita, joissa sheippaaminen ei käytännön syistä ole kätevä valinta, tai jotka arjessa hoituvat vähemmällä vaivalla muilla keinoilla muokattuina, mutta etenkin harrastuksissa olen koettanut edetä tehtävissä sheippaaminen edellä. Joissain jutuissa olen onnistunut, toisissa en. Tässä vaiheessa voin kuitenkin jo keskireippaalla otteella taputtaa itseäni olkapäälle ainakin siitä hyvästä, että Vilu ei hetkeäkään epäröi lähteä tarjoamaan jonkinlaista käytöstä, jos palkka on sille mahdollinen ja se ei tarkkaan tiedä, kuinka sen saavuttaakseen tulisi toimia.
Ihan ensin; miksi? Miksi arvotan sheippaamisen niin korkealle ja ehkä toisten, agilityn kannalta hyödyllisten taitojen kustannuksella olen niin itsepäisesti tehnyt pohjia nimenomaan tarjoamista käyttäen?
Ensinnäkin palaan viimekertaiseen tekstiin ja siinä esittämääni ajatukseen, jonka mukaan koetan jatkuvasti kuvitella päässäni minun ja Vilun ihanteellisen agilityn ja ratatyöskentelyn. Tämän mielikuvan pohjalta valitsen, mitä ja miten koulutan. Minun mielessäni kimmeltelee agilitykoira, joka kykenee tekemään radalla omia päätöksiä ja joka tietää, kuinka mikäkin este itsenäisesti suoritetaan. En halua, että koiran suoritus tukeutuu tiukoissa paikoissa minun sijaintiini ja millintarkkaan ohjaukseeni, vaan toivon, että tarjoamalla koulutettu koira osaa edetä ja suoriutua tehtävistä itsenäisemmin kuin tiukemmin minun liikkeelläni opetettu.
Vahva taustavaikuttaja tässä itsenäisyyden tavoittelussa on Teppo, jonka kanssa agility taas pohjautuu hyvin pitkälti minun liikkeeseeni. Haluan toki edelleen olla Vilunkin kanssa mahdollisimman aktiivinen ja tehdä rataa yhdessä, mutta toivoisin, että se ajattelisi enemmän esteitä, ei minun pikkuvarpaani ja puomin alastulon välistä kulmaa. Toivon, että Vilu oppii lukemaan rataa ja käytännössä tarjoamaan esteitä, jos oma ohjaukseni ja ajoitukseni on pahasti väärin ajoitettu ja sijoitettu. Tämäkin perustuu kokemukseeni Teposta, joka hetken epävarmuuden kohdatessaan juoksee minun luokseni haukkumaan sen sijaan, että osaisi itsenäisesti jatkaa rataa jossain määrin loogiseen suuntaan.
Tällä itsenäisyyden ihannoimisella on toki kääntöpuolensa eli jokseenkin todennäköisesti lepakoiva koira, joka jättää joissain paikoissa ohjaukset noteeraamatta ja tekee ihan omaa, kivempaa rataansa. Ohjaukseen tuleminen ja itsenäinen eteneminen ovat sellainen yhtälö, joiden välisestä täydellisestä balanssista tulee haaveiltua mutta jonka suhteen olen itse tehnyt oman priorisointini: haluan, että koira mieluummin ampuu väärälle esteelle kuin on liian kiinni liikkeessä. En osaa oikein edes selittää, miksi olen päätynyt tähän valintaan, enkä mitenkään väitä, että se olisi parempi - monissa vaikeissa kohdissa olisi varmasti enemmän hyötyä siitä, että koira kysyy kuin lennähtelee suunnasta toiseen oma-aloitteisesti :D
Näistä jutuista olemme käyneet hyviä keskusteluja Sonian kanssa, joka taas Raichua opettaessaan on käyttänyt minua paljon enemmän aikaa juurikin ohjauksiin tulemisen ja ohjaajafokuksen vahvistamiseen. Sonialla on tämä itsenäisyyden ja luopumisen tasapaino paljon paremmin hanskassa ja ihailenkin suuresti sitä agilitya, jota hän Raichun kanssa on rakentamassa.
Ja ei, tarjoamisella opettaminen ei automaattisesti tee koirasta itsenäistä etenijää eikä itsenäisyys taas johda korvien katoamiseen, mutta näitä juttuja olen pyöritellyt päässäni punnitessani sheippailun järkevyyttä tietyissä asioissa. Mielestäni Vilulla ketju on ollut aika looginen tarjoamisesta varmuuteen, siitä itsenäisyyteen, omiin ratkaisuihin ja myös ohjauksen ignooraamiseen, jos en ole ollut ohjaustilanteessa riittävän selkeä tai sheipattua asiaa ei ole aiemmin yhdistetty ohjauksen mukaiseen luopumiseen. Tiedostan siis itse itselleni aiheuttamat vaaranpaikat ja odotan innolla, kuinka niistä tullaan selviämään :D
Toiseksi sheippaamisen käyttäminen on tarjonnut minulle mahdollisuuden lisätä turvallisuutta estesuorituksiin. Vilun kaltaisen höyrypään kanssa kaikki ekstraturva on ehdottomasti tarpeeseen. Uskon, että suurilta jumeilta tai loukkaantumisilta koira onkin osittain välttynyt, kun se on joutunut itse käyttämään aivojaan ja miettimään montaa asiaa ensin vauhditta.
Tämä näkökulma minulla on ollut erityisesti mielessä, kun olen kouluttanut Vilua kääntymään hypyillä. Vilulle on olemassa vihjeet oikealle ja vasemmalle kääntymiseen (roiroi ja vasvas), ja mikäli en itse jatka liikettäni vaan toistan vihjettä paikallani koiran ollessa hypyllä, koira kiertää siivekettä vaikka kolme, neljä kertaa. Olen opettanut käännökset ihan Silvian metodilla eli naksuttelemalla tolpan kiertämistä ja siirtänyt ne sitten hiljalleen siivekkeelle, matalalle hypylle ja hiljalleen nouseville rimoille. Nyt Vilu kääntyy nätisti 50 sentissä, eli matkaa on vielä täyskorkeuteen vähän jäljellä.
Nämä käännökset on siis sheipattu alusta alkaen, ja niitä on hiljalleen yhdistelty vaikeampiin asioihin (ohjauksiin, liikkeeseen...). En usko, että päästessämme kisaradoille Vilu vielä malttaa kovassa vauhdissa ja kesken radan tehdä sellaisia käännöksiä, joihin se todella pystyy, mutta olen ainakin tehnyt pohjat turvalliselle estesuoritukselle; koira hallitsee kroppansa niin, että se kääntyy korkeaankin hyppyyn todella pienessä tilassa ja tietää, kuinka hyppy "toimii". Minua hirvittää katsoa koiria, jotka hyppäävät esteeltä toiselle laakahypyn ja kääntyvät vasta, kun pääsevät maahan - haluan mieluummin, että Vilu on ihannetilanteessa kääntynyt jo ennen hyppyä ja ponnistaa notkeasti siihen suuntaan, johon olemme jatkamassa. Tiedostan toki, että tämä kuvitelma on ihannetilanne eikä todellisuus, mutta tavoitteita kohti mennään.
Tähtäämme siis tiukkoihin sekä turvallisiin käännöksiin. Parhaaksi tavaksi saavuttaa ne olen kokenut sen, että annan koiran opetella itse, miten käyttää kroppaansa mahdollisimman tehokkaasti. Ajattelu ensin on ollut pohja taidolle, johon koko ajan lisäillään vauhtia ja muita vaikeuttavia elementtejä koiran tahtiin. Ja vaikka käännöksissäkin ajatukseni on kyllä olla mukana ohjaamassa koiraa, haluan, että sanallinen vihje antaa Vilulle mahdollisuuden suorittaa este itsenäisesti ja turvallisesti.
Turvallisuus oli myös merkittävä tekijä siinä, että päätin lähteä sheippaamaan Vilulle puomia maton avulla Silvian vanhan metodin sijaan. Nythän Silviakin on muuttanut juoksarikurssiaan ja -videotaan lähes täysin, ja kouluttaa alastuloa Lenzin tavoin lähtien liikenteeseen vähäisemmällä vauhdilla kuin täysillä juoksuttaen. Vaikka Silvian vanhalla metodillakin juoksuttaminen aloitetaan turvallisesti maantasalla ja siitä edetään korkeampaan puomiin pikku hiljaa, halusin, että vauhti lisätään Vilun suoritukseen vasta kun sille on alastulon kriteeri jokseenkin selvillä.
Käytän tarjoamista agilityssa siis ensisijaisesti koiran itsenäisyyden ja ajattelun tukemiseksi sekä turvallisuuden lisäämiseksi. Vilusta onkin kasvanut yritteliäs tyttö, joka ei lannistu palkkaamattomuudesta. Bea ihmettelee aina ihanasti sitä, miten Vilulle "epäonnistuminen" tarkoittaa vain uutta yritystä; se ei paineistu, luovuta tai kehitä muuta tekemistä, vaan esimerkiksi 2x2-kepeillä on osannut ihan oikeasti ajatella ja muuttaa käytöstään hyvinkin vaikeassa tehtävässä onnistuakseen. Se ei tarvitse minulta erityisiä apuja, jos vain olen osannut asetella tehtävän sille mahdolliseksi ja sopivan haastavaksi - jos siis olen vain antanut sille mahdollisuuden onnistua, se kyllä pyrkiikin onnistumaan.
Toisaalta tarjoaminen tuo minulle mukanaan paljon haasteita, joista suurin on tehtävän vaikeuttaminen sen jälkeen, kun haluttu toiminto on koiralle jo selkeä. Ei riitä, että Vilu osaa tarjota 2x2-keppejä minun seistessäni paikallani, vaan sen on siedettävä sekä oma vauhtinsa ennen suoritusta että minun liikkeeni kesken pujottelun. Tämä asia on helmasyntini; se, että en vaikeuta tehtäviä riittävän nopeasti, vaan jumitun sekä fyysisesti että henkisesti paikalleni. Voin kertoa, että esimerkiksi juoksupuomin kanssa minun kova vauhtini on Vilulle todella vaikea paikka, kun alkeita on tehty pitkälti samalla sijainnillani. Voin kertoa myös, että olen ollut tietoinen tästä ongelmasta jo ennen sen ilmaantumista, mutten silti osaa ottaa sitä tarpeeksi vakavasti tarpeeksi ajoissa. Tämä on kehityskohteeni numero yksi ja tulee todennäköisesti aina olemaankin.
Se sheippauksesta.
Olen yrittänyt koulutusmetodien lisäksi keskittyä paljon siihen, miten palkkaan Vilua halutunlaisista suorituksista. Mielestäni ei ole tarkoituksenmukaista treenata esimerkiksi niin, että tekee rataa ja jossain kohdassa vain itse lopettaa ohjaamisen, jää paikalleen kaivamaan palkkaa taskusta, koira hämmentyy kun ohjeita ei enää tule ja juoksee ohjaajan luokse haukkumaan ja hyppimään ja nappaa sitten sille viskatun lelun itselleen. Mistä asiasta tässä koira oikeastaan saa palkan? Kun suunnittelen tulevia toistoja, koetankin pelkän suorituksen lisäksi päättää sen, millä tavalla koiraa palkataan; namilla vai lelulla? Liikkuuko lelu eli saako koira jahdata sen kiinni, vai palkkaanko koiran luotani eli lähelle tulemisesta? Onko palkka kuollut eli valmiina vai saako koira sen minulta tai apupalkkaajalta?
Olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt erityisen paljon "etu"palkkaa Vilun kanssa. Tämä asia on yllättänyt minut itseni, sillä pennun kanssa ajattelin, että haluan nimenomaan vältellä etupalkkaa niin paljon kuin mahdollista. Tuolloin en kuitenkaan ollut miettinyt asiaa loppuun saakka vaan kuvittelin, että etupalkka tarkoittaa käytännössä sitä, että koira saa juosta palkalle heti sen bongattuaan - että palkka on vain houkutin ja vähentää koiran itsenäistä ajattelua. Nyt taas olen opettanut Vilun periaatteessa siihen, että palkalle mennään vain vihjeestä ("jes!"), ja sen vuoksi olen pystynyt hyödyntämään sitä monessa asiassa; puomilla, kepeillä, keinulla, renkaalla, takaakierroissa, in-ineissä... Mielestäni kuollut palkka itse asiassa saa Vilun ajattelemaan enemmän ja etenemään rauhallisemmin ja varmemmin kuin se, että palkka saattaa ilmaantua sen eteen missä tahansa ja milloin tahansa.
Hyvänä esimerkkinä kuolleen palkan hyödyntämisestä käy se, miten vahvistan Vilulle esteen hyppäämistä takaakierron jälkeen. Haluan siis palkata sitä nimenomaan takaisin hyppäämisestä, en takaakiertoon lähtemisestä. Kun oma liikkeeni suuntautuu päällejuoksumaisesti/saksalaismaisesti eteenpäin, Vilu tulee vielä varsin herkästi koko hypystä ohi.
Käytän etupalkkaa niin, että se on hypyn toisella puolella. Eli kun vapautan Vilun takaakiertoon, se voisi siivekkeen kiertämisen sijaan hypätä vain hypyn suoraan ja näin päästä nopeinta ja suorinta reittiä palkalle. Sen sijaan sen on ensin kuunneltava takaakiertovihje, siivekkeen takana ohitettava palkka jolle voisi vain suoraan juosta, hypättävä takaisin ja vasta tämän S:n jälkeen se saa hyökätä palkalle. Tämäntyyppinen palkkaaminen antaa myös omaan ohjaamiseni rauhan sen suhteen, etten joudu miettimään lelun pitelyä käsissäni.
Etupalkkakaan ei tietysti sovi kaikkiin treeneihin, vaan lähinnä ehkä 1-5 esteyhdistelmän vahvistamiseen. Pidemmillä ratapätkillä annan palkan mieluiten apupalkkaajalle tai pidän sen itselläni, niin, että tarvittaessa koiran saa palkattua kesken radan. Apupalkkaajaa yritän aina ohjeistaa siihen, että palkka putoaisi riittävän kauas Vilusta - niin, että se ehtisi jarruttaa jo ennen palkalle pääsyä eikä niin, että se putoaa metrin päähän ja koira vetää täydestä vauhdista liinat kiinni ja sokeana hyppii/vääntelehtii/liukastelee saadakseen lelun suuhunsa. Todellisuudessa mokailen palkkauksia itsekin ja parhaimmillaan heitän pallolla koiraa päähän, eli tässäkin mennään vasta kohti sitä ihannetta :D Tavoitteena on kuitenkin turvallinen ja täsmällinen palkkaus; koira saa vahvistuksen oikeasta asiasta sellaisesta suunnasta ja sellaisella voimakkuudella, että se tukee sen oppimista.
Tähän keräsin (hyvin suppeasti) muutaman esimerkin tämän kesän sheippaamalla muodostuneista/muodostuvista agilitytaidoista ja etupalkkauksista:
Tällaisesta aiheesta ei millään ole mahdollista kirjoittaa lyhyesti, mutta kaikista niistä haja-ajatuksistani, joita päässä päivästä toiseen sinkoilee, tämä on varsin hyvä tiivistelmä. Herääkö ajatuksia? Nami vai lelu, kuollut vai lentävä palkka? Missä asioissa tarjoamista tulee agilityn yhteydessä hyödynnettyä? Ja jos olet erinomainen sheippaaja ja osaat liittää koiran tarjoamaan toimintoon välittömästi omat liikehäiriöt, onneksi olkoon ja kertoisitko, miten sen teet :D
Viime viikot ovat kuluneet hyvin paljon agilitya pohtien, siitä jutellen ja sitä myös treenaten. Tepon kanssa minulle on muodostunut hiljalleen vahva, helpottunut ja ihana fiilis siitä, millaista treeniä haluan sen kanssa tehdä, mistä lähtökohdista ja millaisin tavoittein, mutten avaa näitä ajatuksia tässä nyt sen enempää. Sen sijaan ajattelin paneutua peräti useamman tekstin verran siihen, millaisia asioita olen pyöritellyt päässäni Vilun suhteen.
Lähdin alunperin kirjoittamaan minun ja "pennun" yhteiselle agilitylle tämän hetken oleellisista asioista yhtenä blogipäivityksenä, mutta sanamäärä lähti nopeasti käsistä. Pienen jaottelun ja ajatustyön jälkeen päädyin jakamaan sanottavani ainakin kolmeen osaan, joista tämä ensimmäinen on ehkä yleisluontoisin ja koskee pikku hiljaa muodostuvaa tapaamme suorittaa rataa eli sitä, miksi ja millaisia ohjausvalintoja suosin nyt Vilun kanssa ja millaisiin valintoihin loppupeleissä tähtään.
Treenaamme tällä hetkellä Vilun kanssa normaalisti kaksi, maksimissaan kolme kertaa viikossa ja keskitymme pitkien ratakokonaisuuksien sijaan edelleen pieniin asioihin, kuten yksittäiseen esteeseen tai ohjaukseen. Vilu suorittaa useimmiten vain yhdestä muutamaan tehtävän ennen palkan saamista.
Olemme toki yhä enenevissä määrin tehneet myös ratatreeniä, mikä on edes mahdollistanut sen, että olen päässyt totuttelemaan Vilun ohjaamiseen pidemmilläkin pätkillä. Olen todennut käyttökelpoiseksi tavaksi aina ennen ratatreenejä tehdä mielikuvaharjoittelua siitä, millaisen tunteen ja hallinnan toivon saavuttavani ratapätkällä. Vilun kanssa osuvin konkreettinen mielikuva on ollut jojon pomputtaminen joskus pidemmälle, joskus vain lähelle sormia; tunne siitä, että villisti kieppuva olento irtoaa niin kauas kuin haluan, mutta on koko ajan vedettävissä lähelle ja kontrolliin. Siitä, miten tämän ajatuksen toteuttaminen kulloisessakin treenissä onnistuu, voi olla montaa mieltä ja kyllä se minustakin hyvin vahvasti vaihtelee :D
Team in action <3
Olen jojottelun vaihtelevasta menestyksestä huolimatta, tai siitä johtuen, alkanut kuitenkin löytää jonkinlaisen minulle ja Vilulle sopivaa ohjaustyylin. Tai kuten paremmin ja osuvammin sopii sanoa, ohjauskäsialan. En muista, kuka alkujaan on lanseerannut kyseisen käsialakäsitteen koskemaan tapaa tehdä valintoja radalla omien taitojen ja mieltymysten pohjalta, mutta se kolahtaa minuun todella vahvasti. Tyyli olisi luokittelevampi ja rajoittavampi, käsiala taas tuntuu olevan vahvemmin lähtöisin minun omista ajatuksistani ja kokemuksistani, ja se on myös avoimempi muutoksille ja muuttuville tilanteille. Punnitsen ohjausvaihtoehtoja suunnilleen sen pohjalta, mikä vaihtoehdoista
a) on parhaan linjan ja vauhdin saavuttamiseksi todennäköisesti toimivin,
b) sopii minulle,
c) sopii nimenomaiselle koiralle ja
d) jonka haluan tehdä tai oppia tekemään.
Aina en onnistu näissä mietinnöissä kovin optimaalisesti, kuten viime sunnuntaina Bean järjestämissä kasvattitreeneissä kävi. Alun kuvio oli hyppy, takaakierto, hyppy, hyppy ja putki niin, että halusin ehtiä juoksemaan kahden suoran hypyn väliin persjättöön. Tajusin itsekin treenin aikana, että valinnassa ei ollut monesta syystä mitään järkeä;
a) persjättö ei viime tingassa tehtynä tuottanut koiralle parasta mahdollista linjaa ja myös hidasti sitä. Koira olisi pitänyt saada kääntymään keskimmäisellä hypyllä hyvää linjaa varten, ja vain äärimmäisen ajoissa tehty persari olisi mahdollistanut käännöksen ennakoinnin koiralle reilusti.
c) persjätön onnistumiseksi minun olisi täytynyt pystyä jättämään Vilu suorittamaan takaakierto vielä huomattavasti toteutunutta itsenäisemmin. Liikuimme nyt jo aivan riskirajoilla, sillä tämä oli Vilun ensimmäinen ratatreeni, joka sisälsi takaakierron. Siis tämä oli oikeastaan ensimmäinen treeni, johon takaakierto sisältyi niin, että sitä ennen tai sen jälkeen suoritettiin este, tai että minä liikuin kahta askelta pidemmälle estesuorituksen aikana. Kokonaisuudessaan ohjausvaihtoehto ei siis vielä sopinut meille, sillä koiran taitotaso ei mahdollistanut minulle riittävää etenemistä koiran edelle. Ja kun puhun koiran taitotasosta, tarkoitan toki sitä, että minä en ole vielä kouluttanut koiraa kyseisen kohdan vaatimalla tavalla - koirassa ei tietenkään ole mitään vikaa. Joskus, ei monenkaan viikon päästä, nyt valitsemani ohjaustapa voi sopia meille paljon paremmin, ja voin ehtiä vaikka valssaamaan persjätön paikkaan - en vain vielä.
Eli kuten sunnuntaisen videon alusta näkee, paljon fiksumpaa olisi ollut takaaleikata Vilu ensimmäiseen putkeen:
Toki ohjausvalinnoista puhuttaessa meidän kohdallamme on otettava huomioon se, miten vähän olemme tehneet ratatreeniä ja miten vähän vaihtoehtoja minulla loppupeleissä on valittavana, kun koiralle ei ole vielä monia asioita opetettu. Konkreettisempaa onkin ehkä käsialasta puhuttaessa miettiä sitä, millaista toivon sen tulevaisuudessa olevan, eli mitä asioita painotan nyt Vilun kouluttamisessa.
Haluan esimerkiksi, että Vilu oppii kääntymään persjättöön tarvittaessa hyvinkin tiukasti. Tämä tarkoittaa sitä, että käytän persjättöä mahdollisimman usein jo nyt paikoissa, joihin ehdin ajoissa ja joissa Vilun on mahdollista reagoida ohjauskäden vaihtoon. Pääsen palkkaamaan sitä koko ajan tiukemmista ja tiukemmista käännöksistä ja herkemmistä reagoinneista minun pääni kääntämiseen. En halua turhaan käyttää nyt valsseja varmistelemaan kohtia, joihin uskon tulevaisuudessa valitsevani persjätön. Tämä esimerkki ei tietenkään tarkoita sitä, ettei valssien harjoitteleminen olisi tärkeää - vaan sitä, että jo nyt ohjaan Vilua ajatellen tulevia valintoja.
Toisaalta käsialan löytyminen ei tarkoita vain minun toiveideni ja tavoitteideni pohjalta treenaamista. Jopa tärkeämpää yhteisen agilitymme muodostumisessa on tällä hetkellä se, että minä opettelen Vilua ja sille sopivaa tapaa edetä, irrota ja liikkua; millaiset kohdat ovat sille hankalia, mitä vielä pitää treenata, miten se reagoi millaiseenkin liikkeeseen ja kuinka suuren liikehäiriön se missäkin kestää. Ylipäätään maksin ohjaaminen on minulle edelleen vähän uutta, joten jokaisessa treenissä olen oppinut koirasta paljon. On esimerkiksi ihan eri asia mokata Vilun kanssa rytmitys jollain esteellä verrattuna Teppoon, sillä jos Vilu tarkoitetun käännöksen sijaan hyppääkin laakana pitkälle, se ehtii lennossa reagoida minun myöhässä olleeseen ohjaukseeni ja laskeutuukin sitten turvalleen, kun yrittää ilmassa räpiköidä perääni. Ihan turvallisuussyistäkin olen siis opetellut ja kokeillut, miten Vilu vastaa oman liikkeeni muutoksiin. Tämäkin asia konkretisoitui osuvasti sunnuntain treeneissä yhdellä hypyistä, kun ensimmäisellä yrityksellä en edes tajunnut, että minunhan oikeasti täytyy käydä rytmittämässä este, jotta Vilu osaa kääntyä siltä putkeen eikä lauo vain suoraan eteenpäin; koira oli naamallaan nurmessa ja minä itku kurkussa, kun olin ajattelemattomuudella aiheuttanut sen kompuroinnin. Kyseessä ei siis todellakaan ollut mikään tiukka käännös (eikä tämä tilanne päässyt Youtube-videolle asti), mutta itselleni se oli taas muistutus siitä, että kyseessä on rämäpäinen jojokoira, joka täytyy pitää näpeissä ja ohjata selkeästi ennakoiden oikeaan suuntaan ennen kuin sen irrottaa seuraavalle esteelle.
Oleellista siinä, mihin suuntaan agilityamme hiljalleen teemme, on se, millainen kuva minulla on meistä niin sanottuna valmiina koirakkona. Ei valmiina, vaan "valmiina" - silloin, kun jonain päivänä teemme kokonaisia ratoja ja minulla on kova luotto sekä koiran että omaan osaamiseeni. Mielestäni jokaisen harrastajan olisi hyödyllistä miettiä asioita, joita kohti tähtää treenissään - enkä puhu nyt tuloksellisista tavoitteista tai tietynlaisen mielentilan saavuttamisesta - vaan nimenomaan siitä paljon puhutusta käsialasta ja koirakon näköisestä agilitysta. Millaisiin koulutuksellisiin asioihin ja aiheisiin on järkevää laittaa aikaa ja resursseja? Millaisten ohjausten harjoittelusta juuri me hyödymme? Uskonko koskaan tarvitsevani erillisiä käännöskäskyjä? Painotanko treeneissä heikkouksiemme vahvistamista vai luonko meille oman tyylimme, joka perustuu tiettyihin vahvoihin osaamisalueisiimme? Missä haluan, että olemme erityisen hyviä ja mitkä asiat voin jättää myöhemmälle ja vähemmälle huomiolle? Ovatko trendiohjaukset loistavia, uusia ideoita jotka koen hyödyllisiksi itsellenikin, vai olisiko parempi keskittyä muihin asioihin?
Oiva apu omien ajatusten ja kuvitelmien konkretisoimiseen on mielestäni seurata muita harrastajia ja poimia muistiin joko ohjaajia ja koirakoita, joiden tekemä agility kolahtaa ja tuntuu tavoiteltavalta, tai pelkkiä yksittäisiä ohjauksia ja tapoja opettaa tiettyjä asioita. Minä osaisin ainakin nimetä useamman sellaisen harrastajan, joiden agilityssa ihailen eri osa-alueita ja joiden ajatteleminen selkiyttää valintojen tekemistä meidän treenaamisessamme. En usko sokeaan matkimiseen tai idealisointiin vaan siihen, että hyödyllistä on poimia realistisesti itselle sopivia ja itseä inspiroivia asioita muiden harjoittelusta ja soveltaa sitä omiin suunnitelmiin ja tavoitteisiin.
Voisin siis loppuun tiivistää, että olennainen asia numero yksi tämänhetkisessä treenaamisessamme koostuu
1. sen opettelusta, millainen agilitykoira Vilu on liikkeiltään, vireeltään, vauhdiltaan ja reagoinniltaan,
2. niiden asioiden priorisoinnista (-> kouluttamisesta), mitä haluan ja uskon meidän tarvitsevan tulevilla radoilla ja
3. itsestäänselvästä asiasta, jota en vielä tässä ehtinyt ääneen sanoa ja joka sisältyy jokaiseen jatkossakin listaamaani osa-alueeseen: hauskan pitämisestä, suhteen luomisesta edelleen ja meidän välisen luottamuksen vahvistamisesta. Meidän luomisesta koirakkona.
Herättikö aihe ajatuksia? :) Oletteko esimerkiksi miettineet sitä, mihin asti olette omaa agilityohjaajaroolianne ja mielikuvaa itsestänne kouluttajana valmiita muokkaamaan koiran tarpeiden mukaan? Minulle on esimerkiksi ollut välillä vaikeaa myöntää, että kaikkiin kohtiin ei ole järkevää juosta koiran edelle, vaikka sen haluaisinkin tehdä ja periaatteessa pystyisin. Millä tavalla ohjaaminen on muokkaantunut uudenlaisen koiran kanssa harrastaessa ja millaisena pidätte ohjaajaidentiteettiänne?
Jos eilen ei olisi myrskynnyt niin, että teillä on yhtäkkiä taas viisi senttiä lunta ja hiihtäjät väijyvät meitä laduttomienkin teiden mutkissa, olisin sanonut, että kylläpä se kevät yllätti ja tuli äkkiä. Tätä pientä takaiskua lukuunottamatta olen kuitenkin sitä mieltä, että ainakin valon määrä on lisääntynyt potenssiin kolmetoista niin nopeasti, etten meinaa pysyä perässä. Siitä ei tunnu olevan kuin muutama viikko, kun neljän jälkeen oli turha yrittää pitää koiria enää jänispelloilla vapaana, mutta nyt irtijuoksutukset voi hoitaa vielä illalla kahdeksan aikaa. Kätevää mutta joka kevät yhtä järkyttävää, kun sitä näkeekin eteensä enemmän kuin kuusi tuntia päivässä.
Mitä tässä sitten oikein on tapahtunut, kun en ole päivien pitenemiseen ehtinyt kiinnittää huomiota? Ainakin Tepon kanssa on kisattu ja jääty myös kisatauolle. Vilun kanssa ollaan edetty treeneissä ja pikku hiljaa minäkin alan löytää bc-ohjaamiseeni jonkinlaista rytmiä. Molemmilta koirilta on lähtenyt kilokaupalla karvaa - toiselta ihan oma-aloitteisesti ja toiselta äidin trimmerikäsittelyssä.
Puhelimen tulvivat kuvavarastot voisivat tiivistää sen, mitä kaikkea tähän vuoden ensimmäiselle neljännekselle on mahtunut:
Treeniä
Kisoja
Lepoa
Lenkkeilyä
Löytöjä
Hyvää ruokaa (kyllä, kyseessä on food baby)
Karvanlähtöä
Pieni koiraton reissu
Paljon sylihetkiä, shoppailua ja uuden maton testausta
Jatkamme huhtikuuhun samalla reseptillä - joskin kisaaminen jää Vilun epiksiin, karvanlähtö toivottavasti helpottaa ja minä keskityn Teneriffan sijaan Suomen aurinkoon.
