torstai 10. toukokuuta 2018

Vilun agilityn oleelliset: käsiala & toistemme opettelu

Viime viikot ovat kuluneet hyvin paljon agilitya pohtien, siitä jutellen ja sitä myös treenaten. Tepon kanssa minulle on muodostunut hiljalleen vahva, helpottunut ja ihana fiilis siitä, millaista treeniä haluan sen kanssa tehdä, mistä lähtökohdista ja millaisin tavoittein, mutten avaa näitä ajatuksia tässä nyt sen enempää. Sen sijaan ajattelin paneutua peräti useamman tekstin verran siihen, millaisia asioita olen pyöritellyt päässäni Vilun suhteen.

Lähdin alunperin kirjoittamaan minun ja "pennun" yhteiselle agilitylle tämän hetken oleellisista asioista yhtenä blogipäivityksenä, mutta sanamäärä lähti nopeasti käsistä. Pienen jaottelun ja ajatustyön jälkeen päädyin jakamaan sanottavani ainakin kolmeen osaan, joista tämä ensimmäinen on ehkä yleisluontoisin ja koskee pikku hiljaa muodostuvaa tapaamme suorittaa rataa eli sitä, miksi ja millaisia ohjausvalintoja suosin nyt Vilun kanssa ja millaisiin valintoihin loppupeleissä tähtään.
Treenaamme tällä hetkellä Vilun kanssa normaalisti kaksi, maksimissaan kolme kertaa viikossa ja keskitymme pitkien ratakokonaisuuksien sijaan edelleen pieniin asioihin, kuten yksittäiseen esteeseen tai ohjaukseen. Vilu suorittaa useimmiten vain yhdestä muutamaan tehtävän ennen palkan saamista. 

Olemme toki yhä enenevissä määrin tehneet myös ratatreeniä, mikä on edes mahdollistanut sen, että olen päässyt totuttelemaan Vilun ohjaamiseen pidemmilläkin pätkillä. Olen todennut käyttökelpoiseksi tavaksi aina ennen ratatreenejä tehdä mielikuvaharjoittelua siitä, millaisen tunteen ja hallinnan toivon saavuttavani ratapätkällä. Vilun kanssa osuvin konkreettinen mielikuva on ollut jojon pomputtaminen joskus pidemmälle, joskus vain lähelle sormia; tunne siitä, että villisti kieppuva olento irtoaa niin kauas kuin haluan, mutta on koko ajan vedettävissä lähelle ja kontrolliin. Siitä, miten tämän ajatuksen toteuttaminen kulloisessakin treenissä onnistuu, voi olla montaa mieltä ja kyllä  se minustakin hyvin vahvasti vaihtelee :D


Team in action <3


Olen jojottelun vaihtelevasta menestyksestä huolimatta, tai siitä johtuen, alkanut kuitenkin löytää jonkinlaisen minulle ja Vilulle sopivaa ohjaustyylin. Tai kuten paremmin ja osuvammin sopii sanoa, ohjauskäsialan. En muista, kuka alkujaan on lanseerannut kyseisen käsialakäsitteen koskemaan tapaa tehdä valintoja radalla omien taitojen ja mieltymysten pohjalta, mutta se kolahtaa minuun todella vahvasti. Tyyli olisi luokittelevampi ja rajoittavampi, käsiala taas tuntuu olevan vahvemmin lähtöisin minun omista ajatuksistani ja kokemuksistani, ja se on myös avoimempi muutoksille ja muuttuville tilanteille. Punnitsen ohjausvaihtoehtoja suunnilleen sen pohjalta, mikä vaihtoehdoista 
a) on parhaan linjan ja vauhdin saavuttamiseksi todennäköisesti toimivin,
b) sopii minulle, 
c) sopii nimenomaiselle koiralle ja
d) jonka haluan tehdä tai oppia tekemään. 

Aina en onnistu näissä mietinnöissä kovin optimaalisesti, kuten viime sunnuntaina Bean järjestämissä kasvattitreeneissä kävi. Alun kuvio oli hyppy, takaakierto, hyppy, hyppy ja putki niin, että halusin ehtiä juoksemaan kahden suoran hypyn väliin persjättöön. Tajusin itsekin treenin aikana, että valinnassa ei ollut monesta syystä mitään järkeä;
a) persjättö ei viime tingassa tehtynä tuottanut koiralle parasta mahdollista linjaa ja myös hidasti sitä. Koira olisi pitänyt saada kääntymään keskimmäisellä hypyllä hyvää linjaa varten, ja vain äärimmäisen ajoissa tehty persari olisi mahdollistanut käännöksen ennakoinnin koiralle reilusti.
c) persjätön onnistumiseksi minun olisi täytynyt pystyä jättämään Vilu suorittamaan takaakierto vielä huomattavasti toteutunutta itsenäisemmin. Liikuimme nyt jo aivan riskirajoilla, sillä tämä oli Vilun ensimmäinen ratatreeni, joka sisälsi takaakierron. Siis tämä oli oikeastaan ensimmäinen treeni, johon takaakierto sisältyi niin, että sitä ennen tai sen jälkeen suoritettiin este, tai että minä liikuin kahta askelta pidemmälle estesuorituksen aikana. Kokonaisuudessaan ohjausvaihtoehto ei siis vielä sopinut meille, sillä koiran taitotaso ei mahdollistanut minulle riittävää etenemistä koiran edelle. Ja kun puhun koiran taitotasosta, tarkoitan toki sitä, että minä en ole vielä kouluttanut koiraa kyseisen kohdan vaatimalla tavalla - koirassa ei tietenkään ole mitään vikaa. Joskus, ei monenkaan viikon päästä, nyt valitsemani ohjaustapa voi sopia meille paljon paremmin, ja voin ehtiä vaikka valssaamaan persjätön paikkaan - en vain vielä.

Eli kuten sunnuntaisen videon alusta näkee, paljon fiksumpaa olisi ollut takaaleikata Vilu ensimmäiseen putkeen:




Toki ohjausvalinnoista puhuttaessa meidän kohdallamme on otettava huomioon se, miten vähän olemme tehneet ratatreeniä ja miten vähän vaihtoehtoja minulla loppupeleissä on valittavana, kun koiralle ei ole vielä monia asioita opetettu. Konkreettisempaa onkin ehkä käsialasta puhuttaessa miettiä sitä, millaista toivon sen tulevaisuudessa olevan, eli mitä asioita painotan nyt Vilun kouluttamisessa.

Haluan esimerkiksi, että Vilu oppii kääntymään persjättöön tarvittaessa hyvinkin tiukasti. Tämä tarkoittaa sitä, että käytän persjättöä mahdollisimman usein jo nyt paikoissa, joihin ehdin ajoissa ja joissa Vilun on mahdollista reagoida ohjauskäden vaihtoon. Pääsen palkkaamaan sitä koko ajan tiukemmista ja tiukemmista käännöksistä ja herkemmistä reagoinneista minun pääni kääntämiseen. En halua turhaan käyttää nyt valsseja varmistelemaan kohtia, joihin uskon tulevaisuudessa valitsevani persjätön. Tämä esimerkki ei tietenkään tarkoita sitä, ettei valssien harjoitteleminen olisi tärkeää - vaan sitä, että jo nyt ohjaan Vilua ajatellen tulevia valintoja.

Toisaalta käsialan löytyminen ei tarkoita vain minun toiveideni ja tavoitteideni pohjalta treenaamista. Jopa tärkeämpää yhteisen agilitymme muodostumisessa on tällä hetkellä se, että minä opettelen Vilua ja sille sopivaa tapaa edetä, irrota ja liikkua; millaiset kohdat ovat sille hankalia, mitä vielä pitää treenata, miten se reagoi millaiseenkin liikkeeseen ja kuinka suuren liikehäiriön se missäkin kestää. Ylipäätään maksin ohjaaminen on minulle edelleen vähän uutta, joten jokaisessa treenissä olen oppinut koirasta paljon. On esimerkiksi ihan eri asia mokata Vilun kanssa rytmitys jollain esteellä verrattuna Teppoon, sillä jos Vilu tarkoitetun käännöksen sijaan hyppääkin laakana pitkälle, se ehtii lennossa reagoida minun myöhässä olleeseen ohjaukseeni ja laskeutuukin sitten turvalleen, kun yrittää ilmassa räpiköidä perääni. Ihan turvallisuussyistäkin olen siis opetellut ja kokeillut, miten Vilu vastaa oman liikkeeni muutoksiin. Tämäkin asia konkretisoitui osuvasti sunnuntain treeneissä yhdellä hypyistä, kun ensimmäisellä yrityksellä en edes tajunnut, että minunhan oikeasti täytyy käydä rytmittämässä este, jotta Vilu osaa kääntyä siltä putkeen eikä lauo vain suoraan eteenpäin; koira oli naamallaan nurmessa ja minä itku kurkussa, kun olin ajattelemattomuudella aiheuttanut sen kompuroinnin. Kyseessä ei siis todellakaan ollut mikään tiukka käännös (eikä tämä tilanne päässyt Youtube-videolle asti), mutta itselleni se oli taas muistutus siitä, että kyseessä on rämäpäinen jojokoira, joka täytyy pitää näpeissä ja ohjata selkeästi ennakoiden oikeaan suuntaan ennen kuin sen irrottaa seuraavalle esteelle.

Oleellista siinä, mihin suuntaan agilityamme hiljalleen teemme, on se, millainen kuva minulla on meistä niin sanottuna valmiina koirakkona. Ei valmiina, vaan "valmiina" - silloin, kun jonain päivänä teemme kokonaisia ratoja ja minulla on kova luotto sekä koiran että omaan osaamiseeni. Mielestäni jokaisen harrastajan olisi hyödyllistä miettiä asioita, joita kohti tähtää treenissään - enkä puhu nyt tuloksellisista tavoitteista tai tietynlaisen mielentilan saavuttamisesta - vaan nimenomaan siitä paljon puhutusta käsialasta ja koirakon näköisestä agilitysta. Millaisiin koulutuksellisiin asioihin ja aiheisiin on järkevää laittaa aikaa ja resursseja? Millaisten ohjausten harjoittelusta juuri me hyödymme? Uskonko koskaan tarvitsevani erillisiä käännöskäskyjä? Painotanko treeneissä heikkouksiemme vahvistamista vai luonko meille oman tyylimme, joka perustuu tiettyihin vahvoihin osaamisalueisiimme? Missä haluan, että olemme erityisen hyviä ja mitkä asiat voin jättää myöhemmälle ja vähemmälle huomiolle? Ovatko trendiohjaukset loistavia, uusia ideoita jotka koen hyödyllisiksi itsellenikin, vai olisiko parempi keskittyä muihin asioihin?

Oiva apu omien ajatusten ja kuvitelmien konkretisoimiseen on mielestäni seurata muita harrastajia ja poimia muistiin joko ohjaajia ja koirakoita, joiden tekemä agility kolahtaa ja tuntuu tavoiteltavalta, tai pelkkiä yksittäisiä ohjauksia ja tapoja opettaa tiettyjä asioita. Minä osaisin ainakin nimetä useamman sellaisen harrastajan, joiden agilityssa ihailen eri osa-alueita ja joiden ajatteleminen selkiyttää valintojen tekemistä meidän treenaamisessamme. En usko sokeaan matkimiseen tai idealisointiin vaan siihen, että hyödyllistä on poimia realistisesti itselle sopivia ja itseä inspiroivia asioita muiden harjoittelusta ja soveltaa sitä omiin suunnitelmiin ja tavoitteisiin.

Voisin siis loppuun tiivistää, että olennainen asia numero yksi tämänhetkisessä treenaamisessamme koostuu
1. sen opettelusta, millainen agilitykoira Vilu on liikkeiltään, vireeltään, vauhdiltaan ja reagoinniltaan,
2. niiden asioiden priorisoinnista (-> kouluttamisesta), mitä haluan ja uskon meidän tarvitsevan tulevilla radoilla ja
3. itsestäänselvästä asiasta, jota en vielä tässä ehtinyt ääneen sanoa ja joka sisältyy jokaiseen jatkossakin listaamaani osa-alueeseen: hauskan pitämisestä, suhteen luomisesta edelleen ja meidän välisen luottamuksen vahvistamisesta. Meidän luomisesta koirakkona.




Herättikö aihe ajatuksia? :) Oletteko esimerkiksi miettineet sitä, mihin asti olette omaa agilityohjaajaroolianne ja mielikuvaa itsestänne kouluttajana valmiita muokkaamaan koiran tarpeiden mukaan? Minulle on esimerkiksi ollut välillä vaikeaa myöntää, että kaikkiin kohtiin ei ole järkevää juosta koiran edelle, vaikka sen haluaisinkin tehdä ja periaatteessa pystyisin. Millä tavalla ohjaaminen on muokkaantunut uudenlaisen koiran kanssa harrastaessa ja millaisena pidätte ohjaajaidentiteettiänne?