maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kevätterveiset

Meillä elellään täällä taas yhden koiran viikkoja. Teppo lähti muutama viikonloppu sitten vanhempien kanssa mökille ja jäi sille tielleen, eli on tällä hetkellä tavattavissa Munkkiniemen rantareiteillä. Olen itse ollut aika väsynyt yliopistokurssien ja töiden kanssa ja tällainen lomalta tuntuva, vain yhdestä koirasta huolehtiminen on ollut erittäin jees.

Ennen maisemanvaihdostaan Teppo treenaili alkuvuonna muun muassa seuraavanlaisia asioita:



Meidän oli helmikuussa tarkoitus myös katkaista pitkään jatkunut kisatauko Espoossa, mutta lumimyrsky ja kelivaroitukset yllättivät ja päätimme jättää reissun Sonian kanssa välistä. Lähiaikoina kisoja ei ole ainakaan tiedossa, sillä en edes tiedä, kuinka pitkään Teppo asustelee Helsingin puolella. Kuvista ja videoista päätellen sillä ei ainakaan ole mikään kiire takaisin vaan se nauttii täysillä saamastaan jakamattomasta huomiosta, pitkistä lenkeistä ja 247-rapsutuksista. Äiti päätti myös vetää siltä suurimmat turkit jo nyt pois, eli sen on taas huomattavasti mukavampi olla.

Vilunkin kanssa on ehditty skipata yksi kisastartti, kun viikko sitten sunnuntaina heräsin kovin kipeän oloisena ja totesin, että lepään flunssanalun mieluummin pois kuin lähden hakemaan kisoista kunnon taudin. Päätös osoittautui hyväksi ja tauti ei iskenyt päälle. Sinänsä tilanteessa kävi myös tuuri, sillä kisaradalla olisi ollut pussi, jota Vilu on tehnyt viimeksi ehkä 1,5 vuotta sitten ja silloinkin muutamia kertoja. En siis tiedä, olisinko uskaltanut laittaa kisavireistä koiraa tekemään suhteellisen riskialtista estettä, jota se ei osaa, jos olisimmekin lähteneet paikan päälle. Näköjään se pussikin pitäisi koiralle opettaa :D En ole itse lainkaan kyseisen esteen fani, sillä osaan vain kuvitella, millaiseen solmuun Vilu saattaisi itsensä sen kanssa vetää.

Treenaaminenkin on ollut Vilun kanssa suhteellisen maltillista. Tammikuun ajan keskityimme vain hyppytekniikan parantamiseen ja jumppaamiseen, ja tämän kuurin ja sen jälkeenkin jatkuneiden harjoitusten tuloksena Vilu hyppää ihan oikeasti paljon paremmin kuin viime vuoden puolella. Kun se vielä marraskuussa roiskautteli takajalkojaan rimojen yli miten sattuu, nyt se pääosin hyppää oikein hallitusti. Hyppytekniikkamestarinamme on toiminut Mari Sydänmaanlakka-Koivulahti, jonka apu on ollut korvaamatonta. Agility on (yllättäen) huomattavasti hauskempaa kun koiran lihaksisto on paremmassa kunnossa. Luulin jumppaavani ja liikuttavani Vilua riittävän hyvin aiemminkin, mutta koska muutamantyyppinen liike jäi puuttumaan repertuaarista, Vilu ei hallinnut keskivartaloaan sillä tavalla kuin treenaavan koiran pitäisi. Nyt homma alkaa tosiaan onneksi näyttää jo paremmalta :)

Vilu on tehnyt alkuvuonna muun muassa tämäntyyppisiä treenejä:









Vilun puomiprojekti on ollut yhä aikamoista vuoristorataa. Tällä hetkellä suorat poistumiset alkavat olla radalla jokseenkin ok, vaikka sinänsä koiran laukka ei ole vieläkään puomilla vakio. En myöskään voi tällä hetkellä ohjeistaa Vilua seuraavalle esteelle kesken puomin, tai se unohtaa keskeneräisen tehtävänsä ja saattaa hypätä koko kontaktin ylitse kohti esimerkiksi putkea. Juuri nyt jatko-ohjeistuksen kanssa mennäänkin niin, että palkkasanan sijaan ohjeistan Vilua seuraavalle esteelle siinä vaiheessa kun se osuu kontaktille, eli jatkovihje on sille sinänsä palkka. Ihanne tietysti olisi, että koira tietäisi jatkosta jo viimeistään puomin keskiosalla, mutta ehkä siihenkin joskus päästään.

Käännöksiä emme ole tehneet juurikaan eli ne ovat kyllä ihan lähtöpisteessä. Tällä hetkellä focuksena on kuitenkin saada puomi sellaiseksi, että sen kanssa voisi lähteä kisaamaan ykkösiin - eli kunhan suorat poistumiset toimivat niin se riittää :D Tämä on ollut koirankouluttajana aikamoinen matka ja vähän hirvittää, että tuleeko koko puomista koskaan varmaa/toimivaa/kisakelpoista. Onneksi pelkkä treenaaminenkin on Vilun kanssa huippua eli sinänsä kisaamisesta on turha ottaa paineita.

Kisaamisesta puheen ollen - ollaanhan me yksi hyppyrata käyty tekemässä ja siltä teimmekin elämämme ensimmäisen virallisen tuloksen! Kyllä oli juhlava fiilis maalissa - ja voi että miten vieläkin syke nousee ja alkaa hymyilyttää korviin saakka, kun katson tuota kisavideota <3 Vilu oli aivan huippu ja viimeistä rimaa lukuunottamatta virheet olivat ihan minun mokiani, eli koira vaikuttaa näillä näytöillä toimivan kisatilanteessa täysin kuten toivonkin sen toimivan.




Kevät jatkuu treenailun ja reippaan lenkkeilyn merkeissä - ja tietysti yliopiston ja työvuorojen parissa. Onneksi kirkastuvat kelit reipastavat mieltä!


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Vapaanapito nyt

Muistan kymmenisen vuotta sitten lukeneeni Koiramme-lehdestä kauniin kirjoituksen omistajalleen tärkeän koiran kuolemasta. Koira oli saksanpaimenkoira eikä se ollut joutunut elämänsä aikana olemaan omistajastaan erossa kuin yön tai kaksi. Se oli ollut omistajalleen kuin rinnalla kulkeva ajatus, jonka omistaja saattoi huutaa jänistenkin perästä juoksemasta pois.

Jostain syystä tuo jäniksen perästä pois huutaminen on jutun lukemisesta lähtien ollut itselleni tietynlainen tavoite ja mittari. Lukemishetkellä meillä oli kotona bretagnenbassetti Fredi, jota ei kuuna päivänä voinut muutenkaan pitää vapaana tai jonka olisi saanut jäniksen perästä pois vain heittämällä sitä kivellä päähän. Fredi oli oman tiensä kulkija ja aiheutti teini-Ellalle harmaita hiuksia, kun tämä haaveili tottelevaisista paimenkoirista ja yritti kovasti saada Frediä innostumaan agilitysta. Koirakoulu Kompassin agilitykursseilla Fredi keskittyi lähinnä nostamaan jalkaansa jokaiseen putkeen ja karkailemaan kentältä. Fredi oli nirso eivätkä sitä kiinnostaneet herkut. Leikkimään se ei intoutunut missään.

Tuolloin koira, joka oli omistajansa käskystä valmis keskeyttämään jahtinsa, kuulosti siis minusta uskomattomalta. Tiesin, että Fredi ei siihen pystyisi, mutta en kuvitellut, että myöhemminkään saattaisin kouluttaa koiran niin hyvin ja luoda siihen sellaisen suhteen, että luoksetulo olisi koiralle houkuttelevampaa kuin töpöhäntä koipien välissä pinkova jänis. Tepon kanssa olemme päässeet lähelle, mutta en koskaan sellaiseen tilanteeseen, että olisin todella saanut sen keskeyttämään jahtaamisen ilman, että jänis ensin katoaa sen näköpiiristä. Kerran tosin Teppo juoksi luokseni ketun perästä (kettu oli Teppoa huomattavasti suurempi, joten ehkä sitä alkoi vain hirvittää), ja se on myös totellut ennen kuin sen havaitsemat jänikset ovat pinkaisseet liikkeelle. Koskaan se ei kuitenkaan ole keskeyttänyt full on -jahtia huutoni vuoksi.

Muutama päivä sitten kuuliainen saksanpaimenkoira palasi mieleeni, ja aloin pohtia koiria, jotka minulla nyt on käsissäni. Koiria, joiden kanssa teen viikoittain metsälenkkejä ja joita juoksutan rantaniityillä päivästä toiseen. Eritoten aloin miettiä sitä luottamusta, joka minulla on Viluun tällä hetkellä. Siinä missä pidän Tepon nykyisin herkästi fleksissä irtiolon sijaan, Vilulla on lupa edetä valppaana lauman edellä ilman hihnaa. Teppo on alkanut vanhemmiten ("vanhemmiten", 7-vuotiaana) ottaa vähän omia oikeuksia käskytysten suhteen, mutta Vilu toimii sillä sekunnilla, kun se saa minulta vihjeen. Se odottaa käskystä, lyö maihin käskystä, juoksee luokse käskystä ja hakee pudonneen hanskan käskystä.

Ja viime kesänä se tuli luokseni keskeltä peltoa jäniksen perästä juoksemasta. Olimme Kakskerrassa aurinkoisella lenkillä. Minä nautiskelin lämmöstä iholla ja Vilu touhotteli pellossa omiaan. En nähnyt jänistä, mutta Vilu näki, ja se myös lähti koko kehonsa voimalla saaliin perään.

Vilu otti useamman kiihdyttävän laukan ennen kuin ehdin reagoida huutamalla sen nimen minkä keuhkoista lähti. Huusin vain kerran. Ja samalla kun jänis jatkoi matkaansa kohti metsänreunaa, Vilu löi täydestä vauhdista jarrut pohjaan, kääntyi ja juoksi innoissaan minun luokseni. En usko, että se on ikinä saanut niin aidosti onnellista ja riemukasta leikkiä palkaksi.

Eli nyt, noin kymmenen vuoden jälkeen siitä, kun luin haaveillen ja ihaillen tekstin omistajaansa riemulla tottelevasta koirasta, minulla on sellainen itselläni. Minä olen kouluttanut sellaisen itselleni. Jotenkin koiran osaamia asioita pitää helposti itsestäänselvyytenä, ja siksi haluan nyt muistuttaa itseäni siitä, miten arvokkaita ja hienoja koiria minulla on ja miten pitkän matkan itse olen tehnyt koirankouluttajana. Vilu mainitsee eritoten maininnan valmiudestaan kuunnella ja valita leikin ja minut muiden houkutusten sijaan - Teppokin monessa tilanteessa, mutta Vilu nykyisin paljon varmemmin. Tällä hetkellä Vilu on minun luottokoirani, Teppo sellainen kiltti mutta omia ideoitaan kehittelevä keski-ikäinen.

En tietenkään edelleenkään luota koiriin sokeasti ja niiden elossasäilymistä ajatellen punnitsen aina irtipidon riskit ennen kuin irroitan hihnat valjaista. Kuten mainitsin, Teppo on nykyään paljon enemmän fleksissä sellaisissa tilanteissa, joissa ennen se sai olla irti. Toisaalta tämä johtuu siitä, että on paljon helpompaa pitää yhtä vapaana olevaa koiraa silmällä, ja toisaalta myös siitä, että Teppo liikkuu nätimmin ravissa peitsin sijaan kun se on kiinni. Mutta eritoten sen vuoksi, että jos Teppo näkee liikkuvan saaliseläimen, en luota sen luoksetuloon lainkaan. Vilukin on toki viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt esimerkiksi mökillä ampaista muutaman peuran perään, mutta kotiympäristössä se keskimäärin jättää oravat, jänikset ja isommatkin eläimet rauhaan, kun niin pyydän.

Joten kiitos, karvaiset ystäväni! Tarjoatte säännöllisesti syitä sydämenpysähdyksiin ja hengenahdistukseen mutta koko ajan enenevissä määrin myös aihetta ylpeyteen ja luottamukseen.



^ Tänään tapasimme Luolavuorella yhden jäniksen, jonka Vilukin näki. Havaintonsa vuoksi Vilu lähti juoksemaan minua kohti, koska arveli, että tämä tietää taas kunnon palkkaa. Sydänhän siinä suli.


Millaisia fiiliksiä teillä on omien koirien pitämisestä vapaana?


perjantai 4. tammikuuta 2019

Alkava kevätkausi

Tässä sitä ollaan jo, vuoden 2019 puolella! Viimeisimmän kirjoituksen julkaisin marraskuun alussa, eli siitä on ehditty tulla eteenpäin kaksi kuukautta.

Näiden kahden kuukauden aikana
  • koiria on huollettu,
  • Vilu on aloittanut virallisen kisauransa,
  • Vilun kanssa on käynnistelty hyppytekniikkaprojektia,
  • Teppo on ollut ihan vain harrastus-, ei kisakoirana,
  • Teppo vietti joulun ja uudenvuoden tienoilla pari viikkoa Helsingissä/saaristossa lomalaisena,
  • olemme tehneet pitkiä metsälenkkejä ja nautiskelleet pakkaspäivistä ja lumesta.



Koiraharrastukseni historiankirjoihin yllä olevista jätti vahvimman jälken Vilun toinen virallinen startti, jonka juoksimme 27.12. TSAU:lla. Lähdin kisoihin mainostamatta sitä läheisille, eli sillä ajatuksella, että menemme Vilun kanssa kahdestaan viettämään laatuaikaa ja nauttimaan agilityn tekemisestä. En ottanut edes kameraa mukaan, jotta en stressaisi siitä, kuka pystyy kuvaamaan meidät.

No, paikalla oli tietysti kasa tuttuja, joista Suvi kuvasi omalla kännykällään ratamme. Ja onneksi kuvasi! Vaikka ennen lähtöä Vilu huusi suoraa huutoa ja oli kaikinpuolin oma sekopäinen itsensä, radalla se kuunteli minua, ei pudottanut yhtäkään rimaa ja kykeni yhden korjauksen jälkeen pujottelemaan kepit kerralla oikein. Lisäksi se hyppäsi renkaan vähän vinostakin oikein, mitä pidän jo voittona, sillä marraskuisen pienen rengasäksidentin jälkeen esteen kanssa oli vähän isompiakin ongelmia, kun Vilu tuppasi arvioimaan hyppyään jotenkin aivan väärin ja kolautteli rengasta rikki ihan järestään. Joulukuun aikana ongelmaa saatiin ratkottua ja kisoissakin se siis toimi ihan näin hyvin!

Ainoa "stiplu" radalla oli keppien lisäksi tuo viimeinen putki, johon Vilun olisi pitänyt mennä toisesta päästä sisään. Linja muuria edeltävältä hypyltä putkelle oli vaikea, ja kun jäin itse liikaa odottelemaan käännöshypylle, Vilu ehti sujahtaa ohi hienon päällejuoksuni ja väärään päähän putkea. Olin rataantutustumisessa jo päättänyt, että jos näin käy, jatkamme normaalisti loppuun enkä lähde korjaamaan kohtaa, sillä jatko oli aivan tehtävissä myös näin.

Olin maalissa niin onnellinen! Minusta tuntui siltä, että olimme todella tehneet radan yhdessä, ja että tulos ei jäänyt isoista asioista kiinni. Kun kisaamme jo tässä vaiheessa - ennen kontaktien valmistumista - tarkoitukseni on nimenomaan oppia sitä, millä tavalla Vilu toimii kisoissa. Nyt oli upeaa nähdä, että se pystyy pitkälti treeninomaiseen suoritukseen hyvin stressaavassakin tilanteessa.

Seuraavat kisat voivat toki olla aivan erilainen tarina, mutta se ei haittaa. Kun nyt olen nähnyt, että me pystymme tähän, vastoinkäymisistä päästään varmasti ylitse.



Kuten voi olla havaittavissa, agilityharrastukseni fokus on hiljalleen siirtynyt Teposta Vilun kanssa treenaamiseen. Se ei tarkoita, että Tepon agility olisi vähemmän tärkeää tai olennaisesti vähäisempää. Jotenkin keskityn juuri nyt vain nauttimaan Tepon kanssa treenaamisesta ja suhtaudun sen heikkouksiin rennommin, kun taas Vilun treenaamisen suhteen minulla on selvempiä tavoitteita ja suunnitelmia. Itse asiassa Vilu on koirista se, joka siirtyy nyt kevätkaudelle valmennusryhmäkoiraksi, eli se pääsee tiistaisin tekemään Sonian ja Petran ratoja. Tein tämän vaihtopäätöksen juuri sen vuoksi, että Vilun tavoitteet sopivat valmennukseen paremmin kuin Tepon "tehdään tätä koska tämä on maailman parasta" -agility.

Alkavaa kautta ja valmennusryhmää varten kirjasin ylös Vilun tavoitteet hyvin konkreettisesti;




Kuten on huomattavissa, tavoitteet eivät kummoisesti keskity tuloksellisuuteen :D

Tepon agilityn ykköstavoite keväälle on ratkoa sen kisavireestä johtuvia ongelmia. Tepon joulutauon vuoksi olemme vasta kerran päässeet testaamaan teoriaa, joka saattaisi olla ratkaisu asiaan:

Ongelmat:
  • Kisoissa on tyypillistä, että vaikka Teppo menisi kepeille oikein, se tulee sieltä haukkuen pois joko heti toisesta välistä tai kesken kaiken. Treeneissä Teppo alkaa olla jo todella taitava eikä nykyään oikeastaan ikinä (kop kop) poistu kepeiltä liian aikaisin. Tässä on siis suuri ero kahden eri tilanteen välillä. 
  • Hypyillä Teppo tekee samantyyppisiä kieltoja kuin mitä keppien keskeytykset ovat, eli sen sijaan, että se "sitoutuisi" hyppyyn, se tarttuu herkästi minun liikkeeseeni ja haukkuen jättää hypyn ottamatta. Nämäkin ovat sellaisia, joita treeneissä harvemmin tulee. 

Mahdollinen ratkaisu:
  • Tepon vire nostatetaan treeneissäkin mahdollisimman lähelle kisakorkeutta. Jos siis treenaamme vaikeaa keppikulmaa kahden esteen kautta, nostatan Teppoa ennen näitä esteitä "treenataanko, treenataanko" -mantralla, leikitän sitä ja leikittäessä tönin kylkiin, mistä se ottaa paljon kierroksia. Sitten tehdään kepit "rajusti", eli varmistelua välttäen. 

Testasimme tätä tosiaan kerran Sonian kanssa, ja vaikka se kuulostaa nurinkuriselta, olimme onnessamme, kun saimme Tepon tekemään muutaman sisäänmenovirheen. Se ei tullut kesken pois, mutta verrattuna matalamman vireen täydellisiin toistoihin se meni keppien toiseen väliin nostatuksen jälkeen. Tällä siis jatketaan varsinkin keppien kohdalla. 

(Joskin sitten kun pääsemme kisoihin saakka, yritän siellä laskea Teppoa. Ei ainoastaan stressitasot kattoon -tyylillä  :D)

Katsotaan, josko tässä keväällä Vilun lisäksi Teppokin pääsisi virallisille radoille kirmailemaan :)





lauantai 3. marraskuuta 2018

Porskutetaan

Eli painetaan syksyä eteenpäin. Vilun kanssa tähdätään kohti ensimmäisiä virallisia hyppyratoja ja Teppo siinä sivussa treenailee niin, että voitaisiin senkin kanssa piakkoin ottaa muutama startti ja päästä pitkästä aikaa kunnolla vauhtiin.




Henkilön Ella Kaijärvi (@ellakaij) jakama julkaisu


Kaikkein eniten odotan tällä hetkellä Tanja Kotin aikoja, jotka sain varattua koirille marraskuulle, joulukuulle ja tammikuulle. Kyseessä on siis Turun Koirafysion Tanja, jolle kaikki true turkulaiset harrastajat vievät koiransa huollettavaksi. Minä olen kuullut vuosikausia kehuja hoidoista ja nyt ensimmäisen kerran lähdin sitten ajanvarausrumbaan mukaan eli ajanvarauksen auetessa eräänä iltana päivitin sivuja noin viiden sekunnin välein ja kiljuen yritin sitten saada haluamani ajat koirille samaan aikaan kun kaikki muutkin. Ajanvaraus sattui aukeamaan MM-reissun aikaan ja niin, että meitä oli neljä hullua koiranaista istumassa autossa parkkipaikalla kännykät tärisevissä käsissä ja huutamassa, onnistuiko aikojen saaminen vai ei. Olimme koko päivän jo jännittäneet Sonian ratoja ja ajanvaraus oli kyllä lähellä aiheuttaa lopullisen sydänkohtauksen sille päivälle :D Kovat odotukset Tanjan tapaamiselle siis!

Teppo onkin liukastellut ja kolautellut itseään niin, että sille hoito on varmasti enemmän kuin paikoillaan. Kraniolla hoitava Sonja, jolla olemme käyneet, jää viikon kuluttua äitiyslomalle eikä hän ehdi enää auttaa, vaan joudumme odottamaan Tanjan luokse pääsemistä. Teppo liikkuu normaalisti ja on vain ("vain") jumisen oloinen, joten vähäisissä määrin treenaamme ja varmaan tosiaan ehdimme kisatakin kerran ennen fysioterapiaa. Tarkkaillen mennään. Jos jotain olen Tepon kanssa harrastamisesta oppinut, niin sen, että kovin kevyesti ei kannata ignoorata koiran merkkejä ongelmista kropassa.



Vilu taas on kolhinut itseään aivan normaalissa määrin. Se on edistynyt viime aikoina aivan hurjasti agilityjutuissa ja alkaa tuntua ihan oikealta harrastuskoiralta <3 Tähtään koko ajan meidän tekemisessä siihen, että minulla olisi siitä jonain päivänä sellainen luottotekijä, ja mielestäni kurssi tätä tavoitetta kohti on pysynyt oikeassa suunnassa.



Ei sen kummempia uutisia tähän lauantai-iltaan :) Koetan taas saada kiinni vähän aktiivisemmasta kirjoittelurytmistä ja se vaatii tällaisia lyhyempiä, suunnittelemattomampia tekstejä.



perjantai 12. lokakuuta 2018

Agilityyn huippuluokka nykyisten kolmen lisäksi?

Törmäsin erästä agilityaiheista tutkimusta lukiessani mielenkiintoiseen ajatukseen, jonka olen kyllä aiemminkin kuullut, mutta sen kummempia miettimättä silloin sivuuttanut. Huomioni herättänyt, agilityn tulevaisuuteen viittaava virke kuuluu alkuperäisessä muodossaan näin:

One future direction suggested by some informants would be to set up a ranking system or a separate champion class in which only the elite teams would compete against each other.

Tutkimuksen "Too good to be a sport? Why dog agility struggles in gaining recognition as a sport" ovat kirjoittaneet Samu Pehkonen sekä Hanna-Mari Ikonen, ja se koskee yleisesti sitä, millä tavalla agilitya on pyritty tuomaan vahvemmin julki mediassa nimenomaan urheilulajina ja miten se joutuu pyrkimyksensä ohella tasapainottelemaan huippu-urheilun ja "koko kansan lajiuden" välillä. Tutkimuksessa on käytetty aineistona sekä haastatteluja lajin toimijoiden (SAGIlaisten, valmentajien ja kilpailijoiden) kanssa että YLE:n ja Helsingin Sanomien agilityaiheisia uutisia, ja se on kokonaisuudessaan todella mielenkiintoinen. Yllä oleva lausahdus jäi mieleeni kuitenkin aivan erityisesti, kun aloin pohtia sitä, mitä tämä tutkimuksen keskiöstä sivupolulle johtava virke todellisuudessa tarkoittaisi.

En osaa sanoa, olenko itse erityistä "huippuluokkaa" vastaan vai puoltaisinko jonain päivänä sellaisen perustamista. Uskon kyllä, että agilityn jatkuvan ammattimaistumisen myötä mainitunlainen luokka tullaan vielä näkemään - tuskin aivan lähivuosina, mutta kenties kymmenen vuoden kuluessa kuitenkin. Kuten Pehkonen ja Ikonenkin mainitsevat, agility on (toistaiseksi) todella poikkeuksellinen laji siinä mielessä, että kaikki sitä harrastavat ja työkseen tekevät kilpailevat samoissa luokissa, oli sitten kyse ammattikouluttajasta tai ensimmäisiin kilpailuihinsa beaglensä kanssa uskaltautuneesta Keimosta. Luokkien eriyttäminen merkitsisi kilpailijoiden arvottamista samaan tapaan kuin jalkapalloilijat nyt arvotetaan taitojensa tai tavoitteidensa suhteen. Siinä missä nelosdivarilaiset eivät pelaa samoissa turnauksissa veikkausliigalaisten kanssa, myös agilitykilpailijat jakaantuisivat tämänhetkisestä yhteiskilpailusta omiin sarjoihinsa.

Kysyin Tepolta, josko lähdettäisiin lenkille.

Minkä mukaan erottelu voisi tapahtua, jos nykyisen "all in one" -ratkaisun ohelle perustettaisiin huippuluokka? Päästettäisiinkö kilpailuun vain tietyt osallistujat, jotka valittaisiin päivittyvän rankingin perusteella, vai voisiko paikkansa lunastaa edellisen kauden tuloksilla? Tulisiko huipulle halajavan koirakon todistaa taitonsa jonkinlaisella testiradalla, jonka tuloksen mukaan hänet hyväksyttäisiin ensin koeajalle ja mahdollisesti myöhemmin täysvaltaiseksi huippislaiseksi? Lainkaan systeemiä sen syvällisemmin tuntematta tai ratkaisujen toteutuskelpoisuutta punnitsematta kehittelin itse skenaarioita sille, minkä mukaan eliittiluokka voitaisiin muodostaa:

  1. Päivittyvän rankingin mukaan. Ilmoittautumishetkellä koirakon on oltava vähintään tietyllä, määritellyllä sijalla.
  2. Edellisellä kaudella kerätyn rankingin mukaan. Mikäli koirakko on sijoittunut keväällä riittävän hyvin, se saa syksyllä kilpailla huippuluokassa, ja toisin päin. 
  3. Tavoitteiden eli käytännössä ohjaajan päätöksen mukaan. Ohjaaja voi kauden alussa ilmoittaa, kummassa luokassa haluaa kilpailla. 
  4. Säännöllisin väliajoin järjestettävien testiratojen tulosten perusteella. Mikäli koirakko saavuttaa riittävät pisteet/tulokset radalta/radoilta, se on hyväksytty huippuluokan kilpailijaksi. 

Käytännön asioista herää tietysti paljon kysymyksiä, joihin vastaamista mahdollinen eliittiluokan perustaminen vaatisi:
Kuinka monta koirakkoa huippuluokkaan otettaisiin, jotta se olisi järkevä tarjota kilpailupäivinä? Toisaalta mihin raja tulisi vetää, jotta luokkaan ei olisi liian helppoa päästä ja se säilyttäisi vaativan/ammattimaisen luonteensa?
Järjestettäisiinkö huippuluokkaa ylipäätään kaikissa kisoissa? Ja mikäli ei, saisivatko seurat itse päättää järjestämishalukkuutensa vai jaettaisiinko kisat ylhäältä päin valituille ajankohdille ja seuroille?
Voisiko huippuluokkaan päässyt/ilmoittautunut kilpailla myös tavisluokissa niin halutessaan? Millä tavalla huippispaikastaan voisi luopua ja pääsisikö tällöin jonosta seuraava poistuneen tilalle?
Millä tavalla eri luokkien ranking-pisteet olisivat verrannollisia keskenään? Kilpailisivatko huippislaiset yhteispisteiden lisäksi omassa rankingissaan? Millainen olisi huippuluokan kauden voittajan titteli - "HM-1 2018"?
Kilpailisivatko huippislaiset esimerkiksi MM-paikoista samalla tavalla kuin nykyäänkin eli niin, että kaikilla karsintoihin päässeillä on yhtäläiset mahdollisuudet saavuttaa joukkuepaikka? Eli olisiko huippuluokka porras kansainvälisille kentille vai vain kansallinen, tasoeroa mittaava/tekevä luokka?

Ja ehkä mielenkiintoisimpana: millaisia tämän "huippuluokan" radat oikein olisivat? Seuraisivatko suomalaiset tuomarit erityisen vahvasti kansainvälistä agilitya ja piirtäisivät ratansa sen pohjalta? Millaisia taitoja radoilla korostettaisiin ja vaadittaisiin normaalia luokkaa enemmän? Panostettaisiinko tulevaisuudessa luokkiin niin, että niitä tulisivat useinkin arvostelemaan ulkomaiset tuomarit? Tulisiko huippuratojen aina olla erityisen vaativia vai riittäisivätkö nykyiset kolmosluokan radat, joilla sitten kilpailisivat vain parhaat?


Huippukoira in the making.

Omien ajatuksieni ja myös Pehkosen ja Ikosen artikkelin pohjalta arvelisin, että mahdollisesti tulevaisuudessa valmisteltava eliittiluokka vaatisi agility-yhteisöltä laajemmankin päätöksen ja linjauksen siitä, halutaanko lajin ammattimaistumista kannustaa ja vauhdittaa eli tehdä agilitysta nimenomaan huippu-urheilua vai tarjoaako se ensisijaisesti kaikille sukupuoleen, ikään ja tavoitteisiin katsomatta saman lähtöviivan lähteä pitämään hauskaa oman koiran kanssa. Nämä vaihtoehdot eivät mielestäni sulje toisiaan automaattisesti pois, mutta linjanvetoina ovat varsin selkeät. Mikäli lajin statusta halutaan kehittää niin sanotusti uskottavampaan suuntaan, huippuluokka olisi mahtava tilaisuus tarjota yleisölle jännittävintä mahdollista kilpailua tasaisin väliajoin. En todellakaan sano, etteikö nykyinen kolmosluokka olisi itsessään jo jännittävä - samat koirakothan siellä nytkin kilpailevat kuin mahdollisessa tulevaisuuden omassa luokassaan - mutta erityinen luokka nimenomaan tavoitteellisimmille ja taitavimmille koirakoille kokoaisi yhteen ne, joiden tähtäin lajissa on tavallista harrastajaa korkeammalla. Tämä panos onnistua, oppia ja menestyä korkeimmalla mahdollisella tasolla voisi olla hieno tapa viedä agilitya eteenpäin medioihin ja yleisölle, joka ei ole siitä ennen kuullutkaan mutta joka nauttii jännittävästä penkkiurheilusta.

Kuka tällaista linjanvetoa olisi kuitenkaan oikeutettu tekemään? Millä tavalla siis käytännössä päätettäisiin, lähdettäisiinkö uuden luokan perustamiseen vai pidättäydyttäisiinkö nykyisessä ja toimivassa systeemissä? Minua kiinnostaisi erityisesti kuulla agilitya ammatikseen tekevien mielipiteitä ja mietteitä aiheesta, sillä todennäköisesti huippuluokassa kilpailisivat ne, jotka ovat lajissa vakavissaan sisällä. Toisaalta asiassa olisi pohdittava myös "tavallisten harrastajien" mielipiteitä - koettaisiinko eriytetty taitoluokka heitä tallovaksi vai olisiko oman, ehkä hitaamman koiran kanssa hauskempaa harrastaa jos huippukoirakot olisivat siirtyneet omaan sarjaansa ja näin ollen vähemmälläkin omistautuneisuudella olisi mahdollisuus voittaa?




En ole kaiken tämän pohdinnan jälkeen itsekään aivan varma siitä, mitä mieltä Pehkosen ja Ikosen mainitsemasta ajatuksesta olen. Toisaalta ajatus uudesta, jännittävästä "liigasta" on kiehtova ja tarjoaisi nimenomaan jännitystä ja ehkä jonkinlaista potkua lajiin, mutta toisaalta se saattaisi olla jokseenkin turha. Itseäni tavallisena harrastajana ei haittaisi se, että kilpailisin eri luokissa kuin maan huippukoirakot. Millaisia mietteitä ajatukset teissä herättävät? Kyllä huippuluokalle vai kyllä nykyiselle systeemille? Millaisia hyötyjä ja haittoja suomalaiselle agilitylle uskoisitte neljännestä luokasta aiheutuvan? Kuten Pehkonen ja Ikonen kirjoittavat, kyseessä on vahvasti ammattimaistuva laji, joka varmasti tulee muuttumaan ja mikäli nykyistä linjaa seurataan, "urheilumaistumaan". Sen vuoksi tällaisia asioita on mielestäni tärkeää pyöritellä - joskus ihan vain omassa mielessä ja joskus jopa tekstiksi asti :D

Ja voi hyvin olla, että olen ohittanut aiheeseen liittyvää keskustelua, joten jos olette sellaiseen törmänneet, linkittäkää ihmeessä!

Artikkeli:
Pehkonen, Samu & Ikonen, Hanna-Mari (2018) Too good to be a sport? Why dog agility struggles in gaining recognition as a sport. International Review for the Sociology of Sport 53:6, 745-761.