maanantai 30. syyskuuta 2019

Raskaus ja koirat

Täällä porskutetaan jo raskausviikolla 38. Tarkalleen ottaen viikkoja on tänään kasassa 37+3, ja jos tämä ei kerro mitään, niin selvennykseksi: laskettu aika on ajankohtana 40+0 eli 2,5 viikon kuluttua, ja vauvaa on pidetty täysiaikaisena päivästä 37+0. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että vauva voisi syntyä minä hetkenä hyvänsä ja se olisi jo täysin normaalia. Toki yleensä esikoiset menevät yli lasketun ajan eli enimmillään tässä voidaan joutua odottelemaan vielä 4,5 viikkoa.

Kuvailisin raskauttani loppujen lopuksi todella helpoksi. Mies ei ehkä olisi samaa mieltä, sillä hän on se, joka on joutunut kuuntelemaan tarkimmat kuvaukset epämiellyttävistä oireista ja yleistä valitusta tukalasta olosta :D Olen kuitenkin kuullut ja lukenut niin hurjista ja elämää rajoittavista raskausoireista, että omani ovat niihin verrattuna todella pieniä. Ja koska vauva on toivottu ja rakastettu, kaikki odotus on pohjimmiltaan ollut positiivista jännitystä ja ns. kärsimyksille on ollut syy, jonka vuoksi ei ole tuntunut vaikealta jaksaa.

 

Jos raskautta ajatellaan koirien näkökulmasta, on se vaikuttanut niiden elämään eniten kahdenlaisten oireiluiden kautta: pahoinvoinnin ja liikkeen aiheuttaman supistelun(/liitoskipujen). Pahoinvointi oli rajuimmillaan noin viikolta 5 viikolle 15, eli ei puhuta mistään muutamasta huonommasta päivästä vaan ihan viikkokaupalla jatkuneista oloista :D Pahoinvointi oli onneksi aaltomaista ja vaihtelevaa, eli en joutunut esimerkiksi pitkälle sairaslomalle tai jättämään kokonaisia yliopistokursseja välistä, mutta kyllähän se arkea hankaloitti. Koirille se näkyi lyhyinä lenkkeinä ja paljona sohvalla makoiluna, ja isoin ero normaaliin arkeen oli tietysti se, että Teppo vietti muutaman kuukauden Helsingissä vanhempien hoidossa. Vaikka yhdenkin koiran lenkitys oli voimiavievää ja välillä todella rankkaa oksennusta pidätellen, oli minulle ehkä henkisesti helpompaa keskittyä vain Vilun hoitamiseen, aktivoimiseen ja liikuttamiseen. Istuin paljon lähimetsässä kivellä ja Vilu sai touhottaa ympäristössä omiaan, heittelin sille ruokaa nurmikoille ja kotona jumppailtiin sen kroppaa. Kävimme myös hyvinä hetkinä treenaamassa, mutta useat treenit jäivät huonon olon vuoksi välistä.

Tuon pahimman jakson jälkeen pahoinvointi palaili joskus viikoilla 20-25 ja uudelleen aivan tässä loppuraskaudessa, ja edelleen etenkin aamupäivisin olen toisinaan sohvapotilaana. Koko raskauden ajan pahin vointi on iskenyt juuri aamulenkin jälkeen - eli vaikka olisin onnistunut kävelemään oikein reippaana koirien kanssa 1,5 tuntia, niin kotona koulutöitä aloitellessa on ollut päivän pahin hetki. Toki vaikeana jaksona heräilin öisinkin oksentamaan eikä pahoinvointi katsonut aikaa tai paikkaa, mutta yleisesti ottaen vaikeimmat hetket ovat olleet aamupäivisin.

 

Toisena, koirien elämään vaikuttaneena oireena alkoivat supistusmaiset kivut noin viikolla 30. Tätä aiemmin kävellessä kipu oli vain epämukavuutta ja vain juokseminen jäi kokonaan pois. Pikku hiljaa, viikon 30 kieppeillä epämukavuus kasvoi ja välillä riitti, että astuin kotiovesta ulos ja saman tien alavatsa oli tulessa. Siinä ei paljon etanaa reippaammin kävellä, kun alavatsa ja usein myös selkä liekehtivät :D Tässäkin oli onneksi vaihtelua niin, että joskus pystyinkin kävelemään vartin verran pelloille, siellä lepäämään ja antamaan koirien juoksennella itsekseen, kävelemään toisen vartin pitkin peltoa ja sitten raahautumaan kotiin. Joskus taas pidemmäksi tarkoitettu lenkki oli typistettävä 300 metrin korttelikierrokseen, johon kuitenkin upposi aikaa 20 minuuttia jokseenkin hitaan tahdin vuoksi. Ja Vilulta ovat jääneet useammat kisat välistä, kun juokseminen on tosiaan ollut käytännössä mahdotonta.

Nyt supistuskipu on onneksi pitkälti hellittänyt, eli enää se ei juurikaan rajoita lenkkeilyä. Sen sijaan liitoskivut vihlovat välillä inhottavastikin, mutta eivät ollenkaan yhtä pahasti. Alaselkä kipeytyy rasituksesta herkästi, ja viime viikolla jouduin todella maksamaan kovan hinnan siitä, että olin yhtenä päivänä erehtynyt nostelemaan hallilla putkenpainoja :D Siinä hetkessä ne nousivat ihan näppärästi, mutta seuraavana päivänä jokainen sohvaltanousu tuotti aikamoista tuskaa. Tällä hetkellä pystyn kuitenkin tekemään koirien kanssa lenkkejä suhteellisen normaalisti.

  




Kokonaisuutena en kaikesta huolimatta koe, että raskaus olisi merkittävästi vaikuttanut koirien elämään. Silloinkin, kun olo on ollut huono tai kivut vaivanneet, olen aktivoinut koiria nenänkäytöllä, jumppaamisella ja uusien temppujen opettelulla. Jos tarkoituksena olisi ollut noudattaa tavoitteellista liikuntasuunnitelmaa ja esimerkiksi rakentaa jommallekummalle tiukkaa kisakuntoa, se olisi voinut osoittautua hankalaksi. Onneksi loppujen lopuksi molemmat ovat ”vain” ilokseen ja ilokseni agilitya harrastavia kotikoiria enkä ole joutunut ottamaan stressiä siitä, että jaksottain lenkkeily on ollut aiempaa vähäisempää. Liikuntaan liittyvien muutosten ohella kotiin on tietysti ilmestynyt uudenlaisia huonekaluja ja tavaroita, kuten äitiyspakkaus, jota molemmat koirat innoissaan sen saavuttua tutkivat. Muuten ollaan elelty aika normaalia arkea.

Suurimmat muutokset ovat tietysti vasta edessäpäin. Saa nähdä, miten esimerkiksi lenkkeilyt rattaiden kanssa onnistuvat, tai viihtyykö vauva metsälenkkien ajan kantorepussa. Miten pääsemme koko poppoolla käymään hallilla? Miten koirat reagoivat kotona huutavaan vauvaan? Entä sitten, kun vauva lähtee liikkeelle? Mitä koirat sanovat, kun vauva pääsee vahingossa tukistamaan niitä? Kuinka iloisia koirat ovatkaan, kun vauva aloittaa kiinteiden maistelut ja ne pääsevät siivoamaan sotkut ruokailuiden jälkeen :D

Odotan todella suurella mielenkiinnolla ja innolla sitä, että koirat pääsevät tutustumaan uuteen perheenjäseneen. Kaveriperheen vauvaa ne ovatkin päässeet muutamaan otteeseen viime aikoina ihmettelemään, ja etenkin Vilu on ollut suloisen rakastunut moiseen olentoon. Se häntää heiluttaen käy välillä nuuhkuttelemassa ja lipomassa vauvaa ja tulee sitten aikuisten luokse tyytyväisenä palautumaan tilanteesta. Teppoa vauva ei ole juurikaan kiinnostanut, korkeintaan se on myös käynyt vähän nuolaisemassa vauvan kasvoja ja korvia. On ollut siis kiva huomata, että molempien suhtautuminen on ollut positiivista mutta ei mitenkään yltiöinnokasta. Toivon, että onnistun pitämään koirilla samanlaisen mielentilan kotona oman vauvan kanssa - eli rakentamaan niille sellaisen fiiliksen, että vauva on kiva ja positiivinen juttu, jonka ympärillä voi olla rennosti ja jonka luota pääsee aina halutessaan pois. Katsotaan, kuinka käy :) Oman jännityksensä tähän loppuun aiheuttaa tietysti Tepon omituinen kipuoireilu, jota päästään huomenna ultraan selvittämään lisää ja josta kirjoitan enemmän, kun jotain selviää.
Kuvat ovat kaikki raskausajalta, eli ihan normaalia, iloista koiranelämää ovat tyypit viettäneet <3














tiistai 17. syyskuuta 2019

MM-viikko!

Jaiks - enää kaksi yötä siihen, kun maailman parhaat agilitykoirakot saapuvat tänne Turkuun taistelemaan maailmanmestaruuksista! Niin hullun jännittävää ja inspiroivaa! Viime vuonna reissasimme neljän tytön porukalla Ruotsiin kannustamaan Soniaa ja Stellaa, mutta tänä vuonna laivamatkan ja yhdeksän tunnin ajon sijaan riittää se, että kaikki selviytyvät tahoiltaan tuohon muutaman kilometrin päähän tutulle Gatorade Centerille. Koirat voivat olla tyytyväisinä kotona ja minäkin käväisen perjantaina kesken päivän yhdellä pakollisella luennolla keskustassa. Helppoa!

Kovin paljon kauemmas en enää näin lähellä - kuukausi ennen - perheenlisäyksen laskettua aikaa olisikaan lähtenyt. Olisi ollut jokseenkin kuumottavaa ryhtyä synnyttämään esimerkiksi siellä Ruotsissa, tai ensi vuonna Viron puolella :D Tältäkin kannalta kotikisat osuivat aivan loistavalle vuodelle! Erityisen hienoa turkulaisista kisoista tekee tietysti sen, että juuri tänä vuonna Sonia ja Stella ovat taas joukkueessa ja pääsevät kotiyleisön eteen esittelemään elämänsä parasta agilitya <3 Olen tässä kesän karsintojen jälkeen vitsaillut toistuvasti, että ystävän suoritusten seuraaminen todennäköisesti käynnistää synnytyksen näin neljä viikkoa etuajassa, mutta mikäs sen ikimuistoisempaa kuin MM-vauva :D


 
Viime viikolla tyypit pääsivät Skanssiin hengailemaan.


Konkreettinen valmistautumiseni MM-katsomoon on toistaiseksi ollut varsin vähäistä. Tai no, ajankohta tietysti varattiin kalenterista jo kevään puolella niin, ettei mikään (sitä yhtä ärsyttävää luentoa lukuunottamatta) osu samalle viikonlopulle. Mies on luvannut hoitaa koiria torstaina ja perjantaina, ja perjantai-iltana vanhemmat käyvät koukkaamassa ne mökille hoitoon sunnuntaihin saakka. Näin ollen kaikki ovat oloonsa tyytyväisiä. Ja lähtölistat on tietysti myös tulostettu heti kun ne vain julkaistiin, eli tänään! Kovin kummoisia merkintöjä en listoihin näin etukäteen osaa tehdä, mutta ajattelin yrittää paikan päällä kirjata ylös havaintoja kiinnostavista koirakoista, jotta niitä osaa sitten ryhtyä seuraamaan kisojen jälkeen.

Eli onhan sitä joitain konkreettisia juttuja tullut tehtyä. Olen myös ylipäätään fiilistellyt niiden kisaavien koirakoiden Instagram-tilejä, joita jo seuraan, ja haikaillut myös itse kisaamisen perään. Meidän oli tarkoitus startata Vilun kanssa ensimmäisillä agiradoilla muutama viikko sitten, mutta tämänhetkisten fyysisten rajoitteideni kanssa ei juokseminen tule kuuloonkaan. Näistä lisää varmaan vähän myöhemmin, kun kirjoittelen jotain kokoavaa raskausajasta koirien kanssa :) Joka tapauksessa fiilis MM-katsomoa ajatellen on tosiaan löytynyt enkä malttaisi millään odottaa torstaiaamua, kun kurvailen busseilla Gatoradelle ja istun 15 kiloa normaalia painavamman ruhoni pehmustettuun penkkiin. Kiitos jo etukäteen teille kaikille huippuagilitya tarjoileville! <3



Tepolla on ollut aika harmillinen loppukesä ja alkusyksy - se on saanut kummallisia kipukohtauksia silloin tällöin. Nyt selvitellään, onko seuraavana edessä ultra vai mitä, kun fyssarilla kaikki on täysin ok, liikkeessä ei vikaa, verikokeissa ei vikaa ja 97% ajasta koira on aivan oma itsensä - syö, juo, riehuu, iloitsee, nukkuu, pöhköilee. Kirjoittelen tästäkin myöhemmin.



tiistai 18. kesäkuuta 2019

Sonian karsintavoitto

Vietin suuren osan viime viikonlopusta TSAU:n hallilla seuraamassa MM-karsintoja. Jos pelkästään katsojana odotukset ja jännitys olivat tapahtuman suhteen näin suuret, voin vain kuvitella, millainen lataus kilpailijoilla oli päivään. Ei ole ihan pikkujuttu päästä edustamaan Suomea syksyllä nimenomaan kotikisoihin.

Ja niin vain Sonia hoiti homman kotiin ja voitti Stellan kanssa minien yksilökarsinnan! Viime vuonna he tulivat toiseksi, joten eihän siinä sitten ollutkaan muita vaihtoehtoja kuin voitto, jos halusi parantaa :D Siis aivan jäätävä suoritus! Voiko Suomessa saavuttaa mitään suurempaa kansallisella tasolla kuin voittaa karsinnat? 




Näin suhteellisen läheltä Soniaa ja Stellaa jo kuutisen vuotta seuranneena arvostan saavutusta erityisesti sen työn vuoksi, mitä Sonia on koirakon agilityn eteen tehnyt tässä viimeisten kahden vuoden aikana. Stellan fysiikan treenaaminen on ollut johdonmukaista, tavoitteellista ja perinpohjin mietittyä. Siinä missä Stellan vauhti ei joitain vuosia sitten riittänyt kärkisijoille, nyt sillä tehdään kaksi nollavoittoa vuoden kovimmissa kisoissa. Samalla kuin omien koirieni kuntoilun jaksottaminen  on varsin aaltoilevaa, Sonia on pysynyt jatkuvasti suunnitelmassaan ja tietoisesti rakentanut kuntopiikkejä, laskenut niitä ja tehnyt oikeaan aikaan pohjakuntoa. Samalla koiran taitotaso ja koirakon yhteistyö ovat kehittyneet siihen pisteeseen, että itseään voi kutsua vuoden 2019 Suomen parhaaksi minikoirakoksi. Siis aivan mieletön panostus ja saavutus! 

Sekä Sonian uskomaton viikonloppu että kaikkien muiden hienojen koirakoiden suoritukset antoivat kyllä mukavan motivaatiobuustin omalle agilitylle. Sen tiedän, että samanlaiseen, jopa ammattimaiseen harrastamiseen minulla ei ole resursseja eikä välttämättä riittävästi paloakaan, mutta johdonmukaisempi pyrkiminen omiin tavoitteisiin tässä nyt ainakin on edessä. Kirjoitan tämän saman asian parin kuukauden välein, mutta Tepon kuntoilu on edelleen tehtävälistan kärjessä :D Peruskunto sillä on paljosta lenkkeilystä hyvä, mutta koska koira ei itsekseen turhia spurttaile tai juoksentele, se tarvitsisi nimenomaan kovatahtista liikettä. Vilun kanssa sitten taas jumppailu on alkuvuoden hienon kuurin jälkeen jäänyt turhan vähälle, mikä näkyy heti huonontuneessa hyppäämisessä. Sen kanssa keskitymme siis taas keskivartalon ja erityisesti selän vahvistamiseen. 



Se, mitä lähdin alunperin kirjoittamaan, oli tämä: onnea, Sonia! Ja Stella, pieni orava :D <3 Minulla on siis syyskuussa näillä näkymin edessä ennenaikainen synnytys, kun pääsemme beben kanssa täällä Turussa jännittämään, miten ystävien Gatorade Centerillä oikein käy. Jo viime vuonna Ruotsissa kävimme porukalla sydänkohtauksen partaalla Sonian suoritusten aikana, ja voin vain kuvitella, millainen lataus koko katsomossa tulee kotikisoissa olemaan. Niin jännittävää ja niin hienoa!

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Lauma kasvaa



Tässä on viimeiset viitisen kuukautta enemmän ja vähemmän piiloteltu aika suurta uutista, mutta nyt rakenneultran jälkeen julkistimme asian ihan somea myöten. Meidän lauma ei kasva tällä kertaa neljällä tassulla vaan kymmenellä pienenpienellä varpaalla. Uuden jäsenen odotetaan liittyvän porukkaan lokakuun puolenvälin tienoilla.

Olin itse viikot 5-15 varsin huonovointinen, mistä johtuen Teppo vietti muutaman kuukauden vanhempien hoidossa Helsingissä. Yhden koiran kanssa oli vähän helpompaa pärjätä niinä päivinä, joina lenkki tarkoitti neljän minuutin raahautumista lähimpään metsikköön ja siellä kivellä istuskelua samalla kun Vilu sai tutkia ympäristössä omiaan ja näin viihdyttää itseään. Jotkin työvuorot, luennot ja treenit jäivät välistä, mutta mikäpä tietenkään ei olisi tällaisen ihmeellisen asian arvoista. Nyt pahoinvointi tekee taas jonkinasteista paluuta näin 23. viikolla, mutta tehköön. Kyllä siitä selvitään!




Vilun kanssa tein päätöksen olla hakematta ryhmätreenipaikkaa ensi syksylle. Lähinnä koin reiluimmaksi sen, että paikka menisi jollekin, joka pystyy täysillä panostamaan treenaamiseen viikoittain. Meille olisi tullut keskelle kautta kunnon tauko ja tietysti omat ajatukseni tulevat varmaan olemaan jonkin aikaa vähän muualla kuin agilityssa. Uskon, että harrastus tulee säilymään pakollisen taukoilun jälkeen yhtä rakkaana ja olennaisena osana arkeani, mutta realistista ei ole, että läpi syksyn pystyisin sitoutumaan viikoittaisiin treenivuoroihin. Jatkamme siis tyytyväisinä omatoimitreenaamista.

Minua ei pahemmin jännitä se, millä tavalla koirat tulevat suhtautumaan uuteen tulokkaaseen. Uskon, että molemmat ovat sen verran täyspäisiä ja myös hyvin koulutettuja, että mahdollisista hankalista tilanteista selvitään kyllä. Ainoa pieni huolenaihe on oma jaksaminen varsinkin alkuun, kun vauva saapuu keskelle pahinta, pimenevää kurakautta. Aika moni pyörittää kuitenkin paljon vaativampaakin yhtälöä talvesta toiseen, mikä antaa toivoa :D Molemmat koirat ovat myös hyvin sopeutuvaisia tilanteeseen kuin tilanteeseen, minkä lisäksi Teppo saa taas viettää aikaansa Helsingissä, jos sellaiselle järjestelylle tuntuu olevan tarvetta.

Nämä viitisen kuukautta ovat olleet uskomattoman onnellisia, hienoja ja jännittäviä. Vauvan liikkeet alkoivat tuntua jo 17. viikolla, joten olen päässyt ihan konkreettisestikin jo vähän tutustumaan uuteen tyyppiin, kun heitämme ylävitosia alavatsallani. Rakenneultrassa kaikki näytti erinomaisen hyvältä, joten enää tässä odotellaan oikeastaan itse h-hetkeä. Odottelun lomassa minun täytyisi saada väsättyä yksi gradu kasaan, mutta eiköhän se onnistu :D

Kiitos vielä kaikille jotka ovat jossain yhteydessä meidän perhettämme onnitelleet! Tulevat äiti, isä sekä karvaiset sisarukset ovat innoissaan ja malttamattomia näkemään, millaisella lisäyksellä lauma sitten syksyllä kasvaakaan <3





maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kevätterveiset

Meillä elellään täällä taas yhden koiran viikkoja. Teppo lähti muutama viikonloppu sitten vanhempien kanssa mökille ja jäi sille tielleen, eli on tällä hetkellä tavattavissa Munkkiniemen rantareiteillä. Olen itse ollut aika väsynyt yliopistokurssien ja töiden kanssa ja tällainen lomalta tuntuva, vain yhdestä koirasta huolehtiminen on ollut erittäin jees.

Ennen maisemanvaihdostaan Teppo treenaili alkuvuonna muun muassa seuraavanlaisia asioita:



Meidän oli helmikuussa tarkoitus myös katkaista pitkään jatkunut kisatauko Espoossa, mutta lumimyrsky ja kelivaroitukset yllättivät ja päätimme jättää reissun Sonian kanssa välistä. Lähiaikoina kisoja ei ole ainakaan tiedossa, sillä en edes tiedä, kuinka pitkään Teppo asustelee Helsingin puolella. Kuvista ja videoista päätellen sillä ei ainakaan ole mikään kiire takaisin vaan se nauttii täysillä saamastaan jakamattomasta huomiosta, pitkistä lenkeistä ja 247-rapsutuksista. Äiti päätti myös vetää siltä suurimmat turkit jo nyt pois, eli sen on taas huomattavasti mukavampi olla.

Vilunkin kanssa on ehditty skipata yksi kisastartti, kun viikko sitten sunnuntaina heräsin kovin kipeän oloisena ja totesin, että lepään flunssanalun mieluummin pois kuin lähden hakemaan kisoista kunnon taudin. Päätös osoittautui hyväksi ja tauti ei iskenyt päälle. Sinänsä tilanteessa kävi myös tuuri, sillä kisaradalla olisi ollut pussi, jota Vilu on tehnyt viimeksi ehkä 1,5 vuotta sitten ja silloinkin muutamia kertoja. En siis tiedä, olisinko uskaltanut laittaa kisavireistä koiraa tekemään suhteellisen riskialtista estettä, jota se ei osaa, jos olisimmekin lähteneet paikan päälle. Näköjään se pussikin pitäisi koiralle opettaa :D En ole itse lainkaan kyseisen esteen fani, sillä osaan vain kuvitella, millaiseen solmuun Vilu saattaisi itsensä sen kanssa vetää.

Treenaaminenkin on ollut Vilun kanssa suhteellisen maltillista. Tammikuun ajan keskityimme vain hyppytekniikan parantamiseen ja jumppaamiseen, ja tämän kuurin ja sen jälkeenkin jatkuneiden harjoitusten tuloksena Vilu hyppää ihan oikeasti paljon paremmin kuin viime vuoden puolella. Kun se vielä marraskuussa roiskautteli takajalkojaan rimojen yli miten sattuu, nyt se pääosin hyppää oikein hallitusti. Hyppytekniikkamestarinamme on toiminut Mari Sydänmaanlakka-Koivulahti, jonka apu on ollut korvaamatonta. Agility on (yllättäen) huomattavasti hauskempaa kun koiran lihaksisto on paremmassa kunnossa. Luulin jumppaavani ja liikuttavani Vilua riittävän hyvin aiemminkin, mutta koska muutamantyyppinen liike jäi puuttumaan repertuaarista, Vilu ei hallinnut keskivartaloaan sillä tavalla kuin treenaavan koiran pitäisi. Nyt homma alkaa tosiaan onneksi näyttää jo paremmalta :)

Vilu on tehnyt alkuvuonna muun muassa tämäntyyppisiä treenejä:









Vilun puomiprojekti on ollut yhä aikamoista vuoristorataa. Tällä hetkellä suorat poistumiset alkavat olla radalla jokseenkin ok, vaikka sinänsä koiran laukka ei ole vieläkään puomilla vakio. En myöskään voi tällä hetkellä ohjeistaa Vilua seuraavalle esteelle kesken puomin, tai se unohtaa keskeneräisen tehtävänsä ja saattaa hypätä koko kontaktin ylitse kohti esimerkiksi putkea. Juuri nyt jatko-ohjeistuksen kanssa mennäänkin niin, että palkkasanan sijaan ohjeistan Vilua seuraavalle esteelle siinä vaiheessa kun se osuu kontaktille, eli jatkovihje on sille sinänsä palkka. Ihanne tietysti olisi, että koira tietäisi jatkosta jo viimeistään puomin keskiosalla, mutta ehkä siihenkin joskus päästään.

Käännöksiä emme ole tehneet juurikaan eli ne ovat kyllä ihan lähtöpisteessä. Tällä hetkellä focuksena on kuitenkin saada puomi sellaiseksi, että sen kanssa voisi lähteä kisaamaan ykkösiin - eli kunhan suorat poistumiset toimivat niin se riittää :D Tämä on ollut koirankouluttajana aikamoinen matka ja vähän hirvittää, että tuleeko koko puomista koskaan varmaa/toimivaa/kisakelpoista. Onneksi pelkkä treenaaminenkin on Vilun kanssa huippua eli sinänsä kisaamisesta on turha ottaa paineita.

Kisaamisesta puheen ollen - ollaanhan me yksi hyppyrata käyty tekemässä ja siltä teimmekin elämämme ensimmäisen virallisen tuloksen! Kyllä oli juhlava fiilis maalissa - ja voi että miten vieläkin syke nousee ja alkaa hymyilyttää korviin saakka, kun katson tuota kisavideota <3 Vilu oli aivan huippu ja viimeistä rimaa lukuunottamatta virheet olivat ihan minun mokiani, eli koira vaikuttaa näillä näytöillä toimivan kisatilanteessa täysin kuten toivonkin sen toimivan.




Kevät jatkuu treenailun ja reippaan lenkkeilyn merkeissä - ja tietysti yliopiston ja työvuorojen parissa. Onneksi kirkastuvat kelit reipastavat mieltä!