Vilun SLO: leikkaukset, toipuminen, elämä nyt

Edellisen tekstin julkaisemisesta on vierähtänyt nyt kymmenisen kuukautta. Näiden kymmenen kuukauden aikana on tapahtunut paljon, mutta päällimmäisenä tästä vuodesta jäävät mieleen nämä kaksi asiaa:

• Vilulta leikattiin SLO-diagnoosin saatuamme kevään aikana kaikki kynnet ja kynsiluut. Hän on siis nykyään täysin kynnetön koira.
• Minä selvisin pahasta raskauspahoinvoinnista ja liitoskivuista ja elokuussa perheemme kasvoi jälleen ihanalla pienellä vauvalla <3 

Näihin tiivistyy hyvin vuosi 2021 ja näitä, erityisesti tietysti Vilun tilannetta, perkaan hieman tässä tekstissä auki. Avaan erikseen myöhemmin vielä sitä, mikä agilityn tilanne elämässäni nyt ja tulevaisuudessa on, mutta tässä keskityn kuluneeseen vuoteen ja SLO:hon.

Vilun SLO vuonna 2021

Lupailin viime postauksessa, että päivittäisin blogin sivulehdelle Vilun SLO-tarinan etenemistä. Sitä en ole tehnyt enkä missään muussakaan muodossa pitänyt tarkkaa kirjaa tehdyistä operaatioista, käytetyistä rahoista tai muustakaan sairauteen liittyvästä. Tapani käsitellä asiaa on kuitenkin ollut päivittää Vilun kuulumisia Instagramiin (@ellakaij), joten sieltä minun on helppo palautella tapahtumia mieleeni. En nyt siis niinkään paneudu yksityiskohtiin vaan kirjoitan enemmänkin fiilispohjalta sitä, millainen kokemus SLO meidän perheessämme on ollut.

Vilun SLO-diagnoosi varmistui maaliskuussa. Kuten kirjoitin aiemmin, meidän oli tuolloin päätettävä, lähdemmekö kokeilemaan erilaisia lääke- ja ravintolisäyhdistelmiä sairauden helpottamiseksi (huom: ei siis parantamiseksi vaan vaivuttaaksemme sen remissioon) vai amputoidaanko koiran kynnet ja kynsiluut suoraan. Päädyimme amputaatioon seuraavista syistä:

1) Amputaatiota suositteli Vilua hoitanut Eva Einola-Koponen, jolla on paljon kokemusta sairaudesta ja sen hoitamisesta.

2) Lääkekokeilut eivät olisi välttämättä toimineet ja jos olisivat, oikeiden yhdistelmien ja määrien löytämiseen olisi voinut kulua paljon aikaa. Tänä aikana Vilun kynnet olisivat hajoilleet, murtuneet ja irtoilleet ja koira olisi ollut niiden vuoksi kipeä ja joutunut ravaamaan eläinlääkärissä nukutuksissa. Vaikka sairaus olisi saatu lepotilaan, se olisi voinut uusia milloin vain.

3) Meidän elämäntilanteemme näytti tältä: Lääkekokeiluilla ei ole tietoa siitä, milloin Vilu voisi taas elää normaalia elämää tai voisiko koskaan. Sairaus ei koskaan olisi niin sanotusti ohi. Amputaatio taas takaisi sen, että jos kaikki menisi suunnitellusti, akuutti paraneminen olisi hoidettu elokuun alkuun eli kuopuksemme laskettuun aikaan mennessä. Tämän jälkeen Vilu voisi elää tavallista kotikoiran elämää. Kupissa painoi siis myös koko perheen paras ja jaksaminen: Haluammeko uuteen muutenkin varmasti rankkaan arkeemme, jota määrittävät kaksi alle kaksivuotiasta ihmistaimea, sairastavan vai "terveen" koiran? 

Ensimmäinen leikkaus suoritettiin maaliskuun lopulla. Tällöin Vilulta amputoitiin oikean etujalan ja vasemman takajalan kynnet ja kynsiluut. Leikkauksen jälkeen tassut suojattiin huolella ja siteitä vaihdettiin muistaakseni parin päivän välein. Alkuun koira ei tietenkään pystynyt kävelemään lainkaan, mutta se toipui valtavasta leikkauksesta yllättävän nopeasti ja konkkasi jo parin päivän jälkeen pissapaikkaa hakiessaan useamman metrin. Ensimmäiset päivät kuitenkin kannoimme Vilua sisällä ja ulkona paikasta toiseen. 

Annan Instagram-stoorieni puhua puolestaan paranemisen suhteen. Kannattaa klikata kuvat auki ja videot suuremmiksi, jotta tekstit näkee lukea, tai sitten tsekata ne Instagramin puolelta (@ellakaij ja profiilista kohokohta "Vilun SLO"). 

Paraneminen ylitti oikeastaan kaikki odotukset, joita minulla oli. Vilu ei vaikuttanut erityisen kipeältä, kiitos kunnon lääkkeiden, ja se myös alistui kohtaloonsa parannella todella, todella kiltisti - ei siis hyppinyt seinille tai ryhtynyt muuten ikävillä tavoilla oireilemaan tylsyyttään. Kymmenen pistettä maailman upeimmalle pienelle bordercollie-paralle, jonka elämästä oli yhtäkkiä viety kaikki tekeminen.

Muistan hyvin, miten mieletön fiilis oli päästä tekemään ensimmäisiä edes muutaman minuutin kävelyitä viikkoja leikkauksen jälkeen. Meinasin itkeä, kun saatoin taluttaa koiraani hihnassa tien päähän ja takaisin. Huonostihan se liikkui ja etenkin kovalla alustalla ontui reippaasti, mutta kuitenkin: Vilu-rukka pääsi ensi kertaa sitten ikuisuuden haistelemaan tienvierustoja ja oli niin onnellinen, ettei tiennyt miten päin olla. 

Koiran kuntouttaminen ensimmäisestä leikkauksesta oli kuitenkin ylipäätään jotenkin katkeransuloista, kun koko ajan tiesin, että tämä on tehtävä vielä uudelleenkin - koira joutuisi kärsimään samat kivut, samat siteenvaihdot, samat lihaskivut, saman totaalilevon vielä toiseenkin kertaan. Siinä missä ensimmäiset kävelyt ensimmäisen leikkauksen jälkeen tuntuivat upeilta, sydämeen samalla sattui miettiä sitä, että joutuisin riemuitsemaan niin pienestä asiasta vielä toiseenkin kertaan. Ensimmäisestä leikkauksesta parantuminen antoi kuitenkin toivoa ja varmuutta siihen, että toinenkin kierros hoidetaan samalla päättäväisyydellä ja kesällä meillä on jo pahimmasta toipunut koira käsissä.

Toinen leikkaus tehtiin toukokuun puolivälin paikkeilla. Kaikki meni kuten suunniteltua ja Vilu toipui leikkauksesta ensimmäistäkin nopeammin. En päivitellyt toipumisesta yhtä paljon materiaalia Instagramiin, mutta kyllä näistä aika hyvän kuvan saa:

Vilu pääsi siis kiinni normaalihkoon elämään jo kesäkuun puolella. Kyseessä ja edessä ei kuitenkaan ollut pelkästään leikkauksista toipuminen vaan koiran kokonaisvaltainen kuntouttaminen käytännössä puoli vuotta kestäneestä liikkumattomuudesta, joten otin liikunnan kanssa niin rauhassa kuin suinkaan vain maltoin. Ylilyöntejä tehtiin - kuten juhannuksen riemut Vilun parhaan kaverin kanssa - mutta ne tehtiin rakkaudesta koiraan ja ne johtivat valtavaan onneen (ja varmasti aikamoisiin lihaskipuihin). Takapakkeja ei tullut: Vilu jumppaili, hölkkäili, käveli ja pääsi kesän aikana jo kuuden kilometrin juoksulenkeillekin mukaan (ei tietenkään minun, viimeisilläni raskaana, kanssa :D). Se ui, mökkeili ja teki metsälenkkejä eli käytännössä amputointi antoi meille takaisin meidän rakkaan koiramme ja koirallemme takaisin sen elämän, jota sille leikkauksilla tavoittelimmekin.

Elokuussa rakas kuopuksemme syntyi ja Vilun elämä mullistui vähän taasen. Sillä on kyllä ollut hurja vuosi: koko SLO-hässäkkä ja sitten vielä uusi perheenjäsen sekoittamaan pakkaa. Jos jotain "hyvää" Vilun SLO:sta pitäisi löytää, niin meidän tapauksessamme se osui oivaan aikaan eli niihin kuukausiin, joina minä kärsin pahasta raskauspahoinvoinnista, hurjista liitoskivuista ja ylipäätään hankalasta ja liikkumista rajoittavasta raskaudesta. Meidän tilanteemme sopivat hyvin yhteen ja niin sanotusti sairastimme ja toivuimme yhdessä. Nyt myös kuntoutamme toinen toistamme yhä yhdessä kun lenkkeilemme pitkin Paimiota <3

Jos ikinä joudut tilanteeseemme ja pohdit, kannattaako koira leikata vai lääkehoitoja testata, sanoisin, että meidän kokemuksemme ei vielä anna osviittaa siitä, kumpi on parempi vaihtoehto, sillä emme vielä tiedä leikkauksien pitkäaikaisia vaikutuksia. Pelkään, että uudenlainen liike aiheuttaa Vilun kroppaan vääränlaista rasitusta vääriin paikkoihin, sille kehittyy pahat nilverikot ja sen elämä on lopetettava aivan liian aikaisin - mikä on täysin mahdollista. Nyt, puolisen vuotta leikkauksien jälkeen, voin kuitenkin sanoa, että tähän mennessä leikkaaminen kannatti: Koiran elämä on aivan samanlaista kuin ennen SLO-diagnoosia lukuunottamatta agilityharrastusta, jota meillä ei enää ole. Toki olen eri tavalla tarkkana liikunnan laadusta muutenkin (liukkaiden alustojen välttäminen, mahdollisimman vähän lenkkeilyä kovalla alustalla kuten asfaltilla), mutta periaatteessa koen, että meillä elää perheessä terve koira. Meidän ei tarvitse pelätä, että milloin uusi kynsi putoaa, ei suojata tassuja ulkona, ei rajoittaa koiran liikuntaa. 

Muutaman yksittäisen, vähän irrallisen ajatuksen kokoan vielä:

• Oma piha helpotti paranemisvaihetta paljon, kun 20-kiloista koiraa ei tarvinnut kantaa kerrostalorapun portaita alas ja ylös. Onneksi olimme muuttaneet nykyiseen omakotitaloon vuotta aiemmin!
• Ota valintaasi tehdessäsi huomioon ihan oikeasti se, että pitkäaikaisvaikutuksia leikkauksille ei tiedetä. Muista kuitenkin, että Eva Einola-Koponen ainakin näin vuonna 2021 suositteli amputaatiota. Pidä mielessä, että päätös on sinun ja vain sinun ja koskettaa sinun koiraasi, ei kenenkään muun.
• Ennen leikkauksia ajattelin, että kynnettömänä koira voisi tehdä hyppytekniikkaa jumppamielessä. Tämän ajatuksen olen hylännyt täysin. Hypyt ovat nyt melkein pahinta rasitusta, mitä Vilun kroppa voi saada tämän ketjun vuoksi: Ei kynsiä -> vähemmän pitoa -> pitoa tuotettava muualta kropasta -> etupainoinen koira tuottaa pitoa etuosalla, erityisesti lavoilla -> kova rasitus etuosalle ihan tavallisessakin elämässä. Jos siis jo valmiiksi ekstrarasitetulla etuosalla teetettäisiin hyppyliikettä laskeutumisineen, ei todellakaan tehtäisi koiralle hyvää. En siis ikinä ajattelisi, että leikattu koira voisi tehdä agilitya, vaikka se kuinka itse siitä nauttisi ja pysyisi pystyssä.
• Leikkaukset maksoivat tikinpoistoineen reilut 800 euroa kumpikin eli yhteensä lähemmäs 1700 euroa. Vakuutuksen korvauskatto siis tuli aikaisessa vaiheessa vastaan. Näihin summiin meidän kohdallamme lisättiin myös monet kynnenpoistot ja eläinlääkärikäynnit leikkauksia ennen eli voisin lonkalta heittää, että koko sairauteen upposi noin 2500 euroa, josta vakuutus siis kattoi osan.
• Koiran akuutti paranemisvaihe vaati aikamoista sitoutumista, resursseja ja etätöiden tekoa, jotta koiraa pystyi vahtimaan ja kantamaan. 

Kaiken kaikkiaan kokoaisin SLO-kokemuksen näin: Paskaa mutta siitä selvittiin ja nyt Vilu elää meidän rakkaana perheenjäsenenämme niin pitkään kuin aikaa hänen kanssaan saamme ❤️ Jatkan aiheesta varmasti lisää ja seuraavaksi erityisesti agilityn näkökulmasta - miltä tuntuu jättää nuori, lupaava koira sivuun lajista, miltä tuntuu jäädä itse tyhjän päälle ja tietää, ettei pääse harrastamaan moneen vuoteen, miltä agility nyt etäisyyden päästä näyttää ja mitä olisin tehnyt Vilun kanssa toisin kun vielä treenasimme yhdessä.