lauantai 31. joulukuuta 2016

Mitä tapahtui vuonna 2016?

No, ainakin pari tosi isoa juttua.

Ensinnäkin muutettiin tuon kaksilahkeisen kanssa yksiin ihan virallisesti. Paras päätös ikinä ^_^

Toiseksi talouteen saapui pieni, vähän odottamaton tyyppi, joka kulkee kotona nimillä Kebu tai Kepsu mutta julkisilla paikoilla tunnetaan Viluna. (Toinen aika onnistunut päätös.)

Näiden lisäksi olen tehnyt vähän liian rankkaa duunia ja yrittänyt samalla kiristää laiskanpulskeaa tahtiani opiskelujen suhteen. Teppo on reissaillut Helsingissä ja Turussa, joista jälkimmäisessä on viettänyt varsinkin syksyllä suurimman osan ajasta. Ollaan treenattu ja kisattu ja noustiin kakkosiinkin.

 





Alkuvuodesta keskityin urheilemaan. Kävin salilla kolmesta viiteen kertaa viikossa, juoksin viikossa pari lenkkiä ja silloin kun Teppo oli kotona, tehtiin päivittäin pitkiä kävelyitä pitkin Kupittaata ja Pääskyvuorta. Muistan parhaimmillaan sellaisen päivän, jona heti aamusta suuntasin salille, vedin täysillä tunnin mittaisen kohta oksennan -tyyppisen jalkatreenin, tein päivällä koiran kanssa puolentoista tunnin lenkin ja juoksin illalla vielä miehen kanssa kymmenen kilometriä. Söin fiksusti ja olin kyllä hämmentävän kovassa kunnossa, kun nyt asiaa miettii.

Teppo vietti paljon aikaa Helsingissä, sillä kahdenkymmenen neliön kokoinen yksiö kävi varsin ahtaaksi kahdelle vastarakastuneelle ja yhdelle erittäin karvaiselle jaloissa lojujalle. Muistan kuitenkin todella tärkeitä lenkkejä, joita sen kanssa kävelin; keväisiä, sulavia kävelyteitä, mutaisen metsän jota en ollut aiemmin löytänyt ja ensimmäiset leskenlehdet junaradan reunalla. Teppo toimi myös hyvänä pt:nä, kun salittomina päivinä juostiin parikymmentä minuuttia ja jumppasin sitten puolisen tuntia lasten leikkikentän reunalla. Koira tutkiskeli nurmikkoa ja tuli aina ilmoittamaan, kun joku kulki ohitse. Kyykkypidoissa se sai tulla repimään hihnaa niin, että aika tuntui kuluvan nopeammin.

Huhtikuussa Teppo kävi röntgenissä epämääräisten ontumisten takia. Paljon pelättyä nivelrikkoa ei löytynyt, ja huoli koiran etujaloista hälveni. Agility alkoi ajatuksissa kutkutella.





Kesä alkoi flunssalla, joka piti minut urheilemasta monta viikkoa. Sen jälkeen tahti oli muutenkin huomattavasti aiempaa rauhallisempaa. Kesäkuussa muutettiin yhteiseen kaksioon lähemmäs keskustaa ja totuteltiin rajoitetumpiin lenkkeilymaastoihin. Teppo sai tehokuurin vapaana lenkkeilystä, kun äkkiä pitikin osata ohittaa paljon enemmän häiriöitä paljon lähempää kuin aiemmin.

Työ oli kesällä liian rankkaa ja itkin sitä kotona. Kävin katsomassa MM-karsintoja kotihallilla ja päätin, että kyllä tässä nyt voisi ihan tosissaan taas aloittaa. Riehuin Ruisrockissa viikonlopun, joka oli heittämällä yksi elämäni parhaimmista. Voi sitä aurinkoa, lämpöä ja tanssia!

Teppoa sheivailtiin ja se sai treenata paljon keppejä. Heinäkuussa käytiin Tanjan yksärillä ja tajusin, miten paljon Teppo oikeasti osaa. Uskaltauduinkin sitten ilmoittamaan meidät HAU:lle kisoihin, joissa lähinnä tuli tahkottua niitä keppejä mutta joista jäi hyvä fiilis jatkaa eteenpäin.

Elokuussa mökkeiltiin Sulon ja Stellan kanssa, treenattiin ja kisattiin TSAU:lla. Näistä kisoista jäivät mieleen nollarata mutta hienoimpana hetkenä hyppyradan loppusuora, jolla pääsi itse ottamaan jaloista tehoja irti. Itkin, kun lähdettiin hallista jäähdyttelemään heti radan jälkeen, kun tuntui niin hyvältä. Pöhköä ehkä.






Syksyllä Teppo joutui sitten taas sairaslomalle, kun jänne oikeasta etujalasta venähti kisoissa. Vammasta onneksi selvittiin suhteellisen helposti, sillä koira alkoi käyttää tassua normaalisti jo muutaman päivän päästä ja lähes kuukauden agilitytauon jälkeen palasi terveen oloisena taas treenaamaan.

Minä aloitin opiskelut humanistisen lisäksi kauppiksessa ja pääsin luovan kirjoittamisen aineopintoihin. Ajatus agilityaiheisesta nuortenkirjasta otti tulta alleen ja sitä yhä väsätään pikku hiljaa valmiimmaksi.

Sonia sekä koulutti minua ja Teppoa että vei meidät ihanalle, pienelle metsävaellukselle. Pitkien lenkkien lisäksi Tepon kanssa treenattiin paljon ja lokakuun lopulla noustiinkin kakkosiin. Fiilis oli ihan huikea ja yhä rata näyttää mielestäni tosi hyvältä, kun sitä katson.




Marraskuun alussa olin vielä sitä mieltä, että oikeanlaista pentua lisäykseksi meidän laumaamme ei ole olemassa ("Agilityn lisäksi mielessä on pyörinyt kovasti kuumetta aiheuttanut ajatus pennusta, mutta koska oikeanlaista tyyppiä ei ole vielä olemassa, en viitsi paneutua asiaan sen erityisemmin. Miehellä on jo varma käsitys siitä, mikä joskus babykoiran nimeksi tulisi, mutta muuten mitään konkreettista ei ole vielä näkyvissä."), mutta kappas vain, kun pari viikkoa sen jälkeen kiikutettiin kotiin pieni vääränrotuinen ja -sukupuolinen tyyppi, joka sattuikin olemaan juuri se, josta sekä minä että mies olimme jo pitkään haaveilleet.
(Kirjoittelen myöhemmin postauksen siitä, että mitä oikein tapahtui :D)




Loppuvuosi onkin sitten mennyt ihan vain pentuarkea pyörittäessä. Viimeinen kuukausi on ollut minulle aika rankka, kun olen yrittänyt saada kaikki syksyn kurssit hoidettua loppuun saakka, tehnyt töitä, huolehtinut yhden sosiaalistamisesta ja toisen normaalista lenkittämisestä, ja lisäksi yrittänyt olla jokseenkin mukava tyttöystävä. Mielenterveys on onneksi pysynyt kasassa ja mieskin on niin rakastunut pentuun, että hoitaisi sitä mielellään ihan itse, jos vain tarvitsisi.

Ennen Vilua ehdittiin Tepon kanssa käydä korkkaamassa kakkoset Ojangossa kahdella todella kivalla radalla, joista ei valitettavasti jäänyt kuitenkaan yhtään nollaa käteen. Lisäksi joulukuun alussa päästiin TSAU:lle tekemään kaksi rataa, joilta niinikään otettiin kummaltakin virhepisteitä.

Treenaamassa ollaan Tepon kanssa käyty muutamaan kertaan, mutta joulun alla se pääsi Helsinkiin Lotan hoidettavaksi ja lomailee Munkkiniemessä myös uudenvuoden ylitse. Minun pieni laumani on kuitenkin kohta toivottavasti taas kokonainen ja koirat saavat jatkaa tottumista toisiinsa.




Vilu on ollut aivan mahtava tyyppi. Se on saanut leikkiä muiden koirien kanssa, olla paljon vapaana ja syödä paljon ruokaa, kieppua ja riehua. Uskon, että siitä kasvaa aika hauska koira, joskin varmasti kouluttajan näkökulmasta haastavampi kuin mihin olen Tepon kanssa tottunut. Se juoksee lujaa eikä aina ihan katso, että minne.

Rentouttavan joulun jälkeen olen jatkanut löhöämislinjalla. Oma urheilu on jäänyt nyt muutamaksi kuukaudeksi totaalisesti, ja vasta torstaina kävin ensimmäisen kerran moneen viikkoon hikoilemassa pienellä juoksulenkillä. Tarkoitus olisi jatkaa hölkkäämistä Tepon kanssa ja myös itsekseen, mutta sali todennäköisesti joutuu jäihin, kun aika ei yksinkertaisesti riitä. Harmittaa, mutta toisaalta saan treenattua kotonakin. Valintoja on tehtävä ja energia on nyt suunnattava ensisijaisesti kouluun, töihin sekä koiriin. 




Entä sitten ensi vuonna? Toivon koko pienelle perheellemme paljon terveyttä ja rakkautta. Vilu pääsee kokeilemaan agilityn sekä muiden lajien alkeita ja kasvamaan hienoksi tytöksi. Tepon kanssa yritämme kisata mahdollisimman tasaiseen tahtiin ja nousta kolmosiin, joissa tavoitteena olisi ainakin hätyytellä paikkaa vuoden 2018 arvokisoissa. Itse koetan saada rämmittyä yliopistolla siihen pisteeseen, että saisin sieltä jo jonkinlaiset paperit ulos. Lisäksi haaveilen siitä, että pieni kirjani olisi edes jokseenkin valmis.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2016 jää mieleeni juurikin alussa mainitsemistani kahdesta suuresta muutoksesta; yhteenmuutosta ja toisen koiran hankkimisesta. Se on ollut vaihteleva - toisaalta täynnä onnea ja riemua, ja toisaalta välillä todella rankka ja vaikea. Opettavainen. Turhauttava. Tärkein.

Vuodenvaihteen vietän nyt sohvalla tapellen yskää ja kuumetta vastaan. Päivystän töissä maanantaihin asti ja toivon, että huomiselle ei tule mitään ekstraa vaan selviän suunnitelluilla, hyvin vähäisillä työtunneilla. Juuri nyt alkoi kuulua pamauksia ulkoa, kun kello löi kuusi. Vilu nukkuu eteisessä pois eilen hankkimaansa krapulaa; pentu oli murtautunut ruokakaappiinsa kauppareissun aikana ja pistellyt poskeensa nappuloita varmaan aika monen päivän edestä. Se oli aika huvittava, vaivalloisen näköinen pallo koko illan. Tapauksesta taidettiin onneksi selvitä säikähdyksellä, sillä pientä valittelua lukuunottamatta baby on ollut riehakas oma itsensä.

Kiitos kaikille lukijoille, ystäville ja tutuille tästä vuodesta! Rauhallista vuodenvaihdetta kaikille :)



sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Jouluja

Ollaan vietetty joulua rennosti Munkkiniemessä. Koirat ovat leikkineet, syöneet hyvin, repineet lahjapaketteja ja viimeisimpänä juoksennelleet tunnin verran metsässä. Väsynyttä porukkaa nyt.

Tässä kuvia eikä oikein muuta. Vilu saa esitellä. Rauhallisia joulupyhiä kaikille!

Oon kelliny. Matoilla ja lattioilla ja yritin yhteen sänkyyn, ja sohvallekin, mutta ne oli vähän hankalia.

Oon kiukutellu veljelle, koska sillä on aina paremmat jutut. Haluisin sen jutut aina. Tyhmä veli.

Oon saanu joululahjan! Revin sen ite auki! Revin kovaa, ja sitte revin vielä kaikki muutkin paperit, ja olin ihan hurja muutenkin.

Oon vähän kokeillu, että mitä juttuja saa tehä. Ei sais näin kuulemma.

Oon esimerkiksi mattoa maistellu. Tätä ja olohuoneessa. Ja kynnysmatto on kuulemma vähän erinäköinen kuin ennen ku tultiin.

Hä?

Oon vähän vaaninu. Näistä saa kyllä nykyään palkkaa, kun tekee. Huudetaan, että maahan, ja sitte sitä palkkaa. Haen sitä sitte.

Oon muutaman kerran pysähtyny.

Oon tutkinu paikkoja sillä aikaa ku veli on hoitanu tylsät hommat. Löysin hyviä juttuja, jotka söin.

Oon ollu sitä mieltä, että väärät reitit muilla.

Oon hengaillu. 

Oon juossu kovempaa ku veli, koska oon tässä jo perillä.

Oon suostunu oottamaan ruokaa. Siitä meinaan saa ruokaa, että oottaa. Aina ei jaksa, mut jos pyydetään, ni sitte.

Oon joutunu tällee tyhmästi olemaan. Ihan ku en osais ite. Yhteen kuoppaan kyllä putosin, mutta kiipesin ihan ite ylös.


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Muutama ajatus pennusta ja agilitysta

… ja Teppo, joka täytti eilen viisi vuotta! Se viettää tämän viikon Helsingissä Lotan lenkitettävänä mutta pääsee juhlimaan agilityhallille heti joulun jälkeen, kun palaa kotiin.

Mihin oikein ovat menneet viisi vuotta? Teppo, maailman paras koira.


Lotta lähetti synttärikuvan.

Täällä Turussa taas Tanja piti meille eilen vuoden viimeiset treenit, joihin Vilu pääsi tuuraamaan isoveljeä. "Treeneissään" Vilu sai
  • jatkaa maahanmenon harjoittelua bussissa, hallin ulkopuolella ja hallissa. Pentu alkoi pari päivää sitten tarjota maahanmenoa ja on alkanut hyvin jo liittää vihjeen toimintoon.
  • tervehtiä tuttavan Teuvo-kelpietä ja todeta alkujännityksen jälkeen, että iik, sehän onkin aika hauska tyyppi
  • syödä paljon nappuloita, kun huomiosta kilpailivat hallissa omaa vuoroa odotellessa sekä ihmiset että muutama huutava koira
  • rentoutukseksi juoksennella nurmikolla keskenään, kun mentiin hetkeksi pihan sivuun käppäilemään
  • tavata Tanjan, joka piti pennusta kovasti
  • tavata muitakin hurjan kivoja ihmisiä
  • lopuksi leikkiä omalla vuorollaan esteiden seassa. Vilu osasi taistella, irrottaa (!!), vaihtaa lelua, juosta mukana, vaihtaa suuntaa mukana, syödä välissä namia ja jatkaa heti leikkiä. Se myös riepotti hanskoja Tanjan kanssa ja olisi jatkanut leikkiä vielä, kun lopetettiin.
Ja itse meinasin pakahtua innostuksesta ja ylpeydestä.



Olen viime viikkoina muotoillut mielessäni ideaa siitä, miten ja millaista agilitykoiraa haluan Vilusta rakentaa (mikäli siitä terveytensä puolesta agilitykoiraksi joskus on). Tärkeintä on, että agility on sille leikkiä, ja että se tekee toistoja täysillä ja sopivissa määrin. Periaatteessahan Vilu on nyt jo harrastanut agilitya, kun se on leikkinyt leluilla ja rappukäytävässä oppinut, että keilaava käsi tarkoittaa pitkän käytävän toiseen päähän vierivää nappulaa. Sen kummallisemmasta ei tarvitse pitkään aikaan olla kyse, vaan alkeisharjoituksina haluankin opettaa Vilua
  • leikkimään erilaisissa paikoissa ja erilaisilla leluilla (esimerkiksi kotona ollaan käytetty hyväksi muovipusseja ja vessapaperia). Opetan Vilulle palon lelulle mutta toisaalta sen täytyy myös osata irrottaa käskystä (mikä toimii aika hyvin nyt jo o.O) ja vaihtaa nami-lelu-nami-tyyliin, kun tarvitsee. Pääasiassa pentu saa kuitenkin vain nauttia repimisestä ja jahtaamisesta ja voittaa, koska Vilu on maailman vahvin tyttö.
  • hahmottamaan Trkmanin cikc/cap- eli meillä varmaan roi/vas-käännökset. En ole vielä ehtinyt aloittaa sheippailua niihin, mutta ajattelin tässä joku päivä tehdä pienet alkeisharjoitukset. Kyseessä ei siis ole alkuun mikään vauhdista tehtävä siivekkeenkierto tai muu vaan lähdetään ihan tarjoamisesta liikkeelle. 
  • juoksemaan täysillä. No, sen se jo osaakin, mutta silti.
  • tajuamaan vähän ohjauskuvioiden ideaa. Kotona/ulkona/hallilla on helppoa ihan vain juoksennellessa ja leikkiessä tehdä väliin valssia ja persjättöjä ja ehkä takaaleikkauksiakin ihan tasaisella alustalla.
  • pysymään paikoillaan ja muutenkin malttamaan. Tätä ei vielä tarvitse mihinkään agilityyn liittyvään liittää, mutta kunhan arjessa vänta-käskystä tulisi aika vahva. Nyt on jo alkeet hanskassa ja Vilun eteen voi heittää nappuloita ilman että se liikkuu, mutta esimerkiksi oman liikkeeni sietämistä ei olla vielä juurikaan harjoiteltu. 
  • ylipäätään ymmärtämään, miten hauskaa minun kanssani oleminen ja leikkiminen on, ja olemaan luovuttamatta. Ajattelemaan.




Lähden agilityn suhteen liikkeelle Silvia Trkmanin Foundations-alkeisvideon ohjeilla. Pidän Trkmanin treenaamisessa siitä, että kaiken voi tehdä koiran kanssa yksin ja niin, ettei koiralta vaadita paikallaoloa oikeastaan missään alkeisharjoituksissa ellei sitä erikseen tarvitse harjoitella (toki tarvitsee jossain vaiheessa mutta sen voi tehdä ihan erikseen). Treenaan itse lähinnä ilman kaveria ja tuntuu hyvältä, ettei tarvitse stressata esimerkiksi siitä, että joku olisi pitelemässä pentua kun sen pitää juosta putkeen.
Ja kaikkein tärkeintä: Trkman korostaa sitä, että agility on vain yksi leikki muiden joukossa. Koira tarjoaa toimintoja aktiivisesti ja sitä palkataan onnistumisista.

Pennusta nyt ei vielä tietenkään tiedä, että pääseekö sen kanssa ikinä oikeasti agilityesteille asti. Toivottavasti pääsee, mutta jos ei, niin sitten keksitään jotain muuta. Vilu tarjoaa nyt jo perusasentoa, joten ehkä sille täytyy tokoliikkeitäkin jossain kohden vähän näyttää. 

Ylipäätään minulla on tällä hetkellä Vilun suhteen mukavan varma olo. Se tuli meille jokseenkin yllättäen, enkä ehtinyt pahasti panikoida sitä, että kyseessä on sheltin sijaan bordercollie. Olen suhtautunutkin Viluun koko ajan enemmän omana tyyppinään rotunsa edustajan sijaan - siitä nyt vain sattuu kasvamaan sen kokoinen kuin kasvaa ja se aikoo olla niin aktiivinen kuin aikoo. Olen monta kertaa sanonut, että en minä mitään maksia koska rimaongelmat, mutta nekin sitten tulevaisuudessa ovat ongelma tai ovat olematta :D Katsotaan, mihin asti me minun koulutustaidoillani pääsemme. Vilu ainakin vaikuttaa varsinkin leikkimisensä puolesta niin lupaavalta, että eiköhän sen kanssa aika hauskaa tule olemaan. Aika rauhassa se saa nyt pienenä olla ja vain opetella arjessa toimivaksi koiraksi, mutta niin, että pohjat tuleville harrastuksille ovat kunnossa.

Tuossa se nyt juoksee pahvilaatikko päässä. Nyt jäystää miehen tohvelia. Kohta on todennäköisesti kiinni minun varpaissani.



tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulukuujuttuja

Tuntuupa jotenkin vaikealta aloittaa minkäänlaista tekstiä. On tapahtunut paljon - pieniä juttuja, mutta varsinkin pennun elämässä tärkeitä - mutten oikein saa kiinni siitä, mistä lähteä liikkeelle. Hmm.

Siellä Vilu, also known as Kepsu.

No, aloitetaan vaikka sunnuntaisilla kisoilla. Tulokseksi saatiin Tepon kanssa hylätty ja vitonen (jonka oletin olevan kymppi, mutta näköjään tuomarin käsi ei noussut keppipyörähdyksestä), mutta tärkeintä päivässä oli olla keskenämme ja tehdä jotain sellaista, josta molemmat niin paljon nauttivat. Hoidin Tepon lämmittelyt ja jäähdyttelyt niin hyvin kuin vain osasin ja oli todella rentoutunut olo mennä radoille. 

Ensimmäisestä radasta ei ole videota, mutta sillä tuli ensin keppivirhe (koira sinkosi toiseen väliin) ja sitten kiirehdin persjättöön niin, että muutama este matkalla jäi ohjaamatta. Toisen radan joku ystävällinen katsoja taas kuvasi. Sillä olin itse taas turhan kiireellä jatkamassa keppien aloituksesta jonnekin, joten Teppo tuli sitten mukaan, ja lisäksi yksi rima putosi.
Samalla radalla Teppo teki tosi hienot kontaktit (taas!) ja haki pimeän putkikulman, jonka suhteen olin hyvin epäileväinen. Jes! Se on niin hieno että ihan sattuu. Teppo yllättää paikoissa, joiden en olisi odottanut sujuvan, sekä arjessa että agilityssa.



Samoilla radoilla muuten kisasi Tuulia Liuhdon medibortsu. Mistä näitä nyt oikein on ruvennut tipahtelemaan, kun Suoknuutillakin on kolmosissa yksi? Ei ole reilua :D

Täällä kotona tuskin on kasvamassa ihan medibortsu, sen verran reilun kokoiset Vilun tassut alkavat olla. Ensimmäisillä rokotuksilla se painoi viime torstaina 6,7 kiloa ja oli hurjan reipas jännässä paikassa. Muutenkin se on selvästi rohkaistunut ja sisäistänyt seuraavan ajatuskulun; oho, jotain jännittävää -> tästä saa ruokaa! -> mamma, katso, miten jännää!
Vastaehdollistamisen idea on siis jokseenkin mennyt perille :) Lisäksi Vilu on alkanut tarjota perusasennon paikkaa, kun olen sitä siihen ulkona palkkaillut luoksetuloista. Ihan uskomatonta, miten se imee kaiken opin (ja ruoan) itseensä vaikka varsinaisesti mitään ei treenata.

Hallillakin se oli ihan mahtava, kun käytiin kahdestaan viikonloppuna siellä vähän leikkimässä. Lelua se ei vielä palauta, mutta repii ja juoksee juuri kuten pennun toivonkin repivän ja juoksevan. Jänesniemen Elina sattui paikalle samaan aikaan ja auttoi juoksuttamaan Vilua putkenkin läpi. Pentu oli reipas ja iloinen ja pääsi kipittämään puominkin ylitse, kun se oli ihan alas laskettuna. Vähän jännitti, mutta koska tarjolla oli taas ruokaa, niin mikäs siinä sitten.

Ulkona Vilu on hienosti ohitellut vieraita koiria mutta pelotellut Teppoa hyökkimisillään ja saanut siitä pari kertaa minulta ihan tiukkaa palautetta. On ollut kiva huomata, ettei tyyppi ole ollenkaan epämiellyttävän tai arkea hankaloittavan pehmeä; se on todellakin kestänyt ärähdykset tosi hyvin.
Pyrin toki tällaiset konfliktitilanteet aina ennakoimaan ja palkkaamaan hyvästä käytöksestä, mutta välillä pentu pääsee esimerkiksi selän takana hyppäämään Tepon naamalle ilman että olisin sitä pystynyt ennalta huomaamaan. Se ei ole hauskaa, sillä Teppo on vähän huono ulkona pistämään vastaan, ja olen sen vuoksi näihin puuttunut. Tänään itse asiassa ensimmäisen kerran Teppo onneksi rähähti vähän takaisin, mikä vielä johti kivaan lyhyeen leikkiin, eli toivottavasti parempaan päin tämän asian suhteen ollaan menossa.



Muuten arki on toiminut aika näppärästi kahden koiran kanssa. Eilenkin osuin iltapäivän ruuhkabussiin matkalla metsään riehumaan, mutta tungos ei paljon haitannut, kun molemmat koirat istua napottivat keskellä käytävää ihmisten jaloissa ja odottivat vain palkkaa. Vilu kävi tervehtimässä muutamaa ihastunutta ihmistä ja Teppokin löysi rapsuttajan, mutta muuten heiluvassa, täpötäydessä bussissa nuo olivat ihan ällistyttävän kiltisti.
Paluumatkalla huomasin selvästi yhden ja kahden koiran kanssa kulkemisen eron, kun noiden lisäksi koetin päästä kotiin kahden täyden Musti&Mirri-muovikassin kanssa. Eipä siinäkään mitään, kun rauhallisesti eteni ja veti muutamaan kertaan sotkeutuneet hihnat kädessä syvään henkeä.

Tänään ehdittiin tuossa aamupäivällä jo reissata Koroisten kuuraisille niityille ottamaan vähän kuvia. Olen tosi huonosti pitänyt kameraa mukana mutta totesin aamulla, että kyllä Vilun pentuajasta jotain todisteita kännykkälaatuisten lisäksi on oltava.
Joten jotain sitten otin, ja tässä niitä. En oikeasti kestä sitä, miten hienot koirat minulla on. Voi Vilu minkä teit, kun nappasit varpaistani kiinni ensimmäisellä kerralla kun tavattiin. Tässä sitä ollaan ja päivittäin pakahtumassa, kun noita katsoo.

Sydän ja sydän ja ylistyssanoja ja sydän, vaikka kuinka imelältä tässä nyt vaikuttaisikaan.