Täysillä mökkeilleet

(ja nyt hyvin väsyneet. )

Koirat juoksivat ulkona koko viikonlopun; niin pihassa, jäällä kuin metsässäkin. Minä hölkkäsin perässä ja otin muutaman mielestäni ihan onnistuneen kuvan.

Ja Vilu opetteli antamaan tassua. Kotona on valitettu, että kyllähän koiran nyt sellainen temppu jo pitäisi osata :D 

Teppo on nyt taas Lotan hoidettavana muutamasta päivästä viikkoon. Vilu pääsee harjoittelemaan hihnassa kauniisti kulkemista silloinkin, kun Raichu ravaa vieressä. Minä taas jatkan hyvin alkanutta treenaamista! Eilen vedin mökkipihassa puolen tunnin hirveän lumessajuoksemis-/kyykkäämisharjoituksen ja äsken sain jalat hapoille ihan täällä kotona. 

Ensimmäiset kääntymisharjoitukset

Alkuhuomautus: voi että tuntuu hyvältä, kun olen taas uskaltanut varovasti aloittaa pienen treenaamisen! Sunnuntaina nostin ja työnsin ja vedin käsipainoja kolmen vartin verran (niin, että ojentajat ovat yhä käyttökelvottomat) ja maanantaina ja tiistaina kävin juoksemassa. Eilinen meni töiden parissa ja tämä ilta on varattu laskiaispullille, mutta viikonloppuna jatketaan!

Teimme tänään aamupäivällä perheretken Mälikkälästä peltojen ja metsien lävitse Raisioon Myllyn kieppeille. Teppo pääsi ravaamaan hangessa kunnon rasvanpolttoravia ja Vilu juoksentelemaan suunnasta seuraavaan taukoamatta. Nuo kaksi ovat kyllä monessa asiassa yhtä erilaisia kuin ne kuuluisat yö ja päivä, eikä metsäkäytös siinä eroa; siinä missä Vilu viuhahtelee lumi pöllyten pitkin pusikkoja ja pellonreunoja, Teppo tyytyy köpöttelemään lähettyvillä jalkaansa sopiviin paikkoihin nostellen. Vilun myötä Teppo tosin on vähän kehittynyt ja tänäänkin spurttaili pikkusiskonsa perässä useampaan kertaan, mikä oli erittäin positiivista ja kannustavaa. Pallon perään se lähtee toki kuin tuuli, mutta nyt jo kyllä häviää vauhdissa siskolleen.
Vilu on muuten venähtänyt Teposta korkeudessakin jo reippaasti ohi (vai yli?). Välillä menee sekaisin se, kummasta kotona puhutaan, kun miehen kanssa käytämme mielikuvituksellisia ilmaisuja "pieni koira" ja "iso koira".

Iso tyttö!

Teppo on selvästi alkanut tajuta, että Viluhan on tyttö, eikä pelkkä ärsyttävä nulikka enää. Saa nähdä, kuinka mittavat erottelujärjestelyt on tehtävä, kun bordercollie aloittaa ensimmäisen juoksunsa. Ideana on joko antaa Vilu Bean luokse lellittäväksi tai viedä Teppo Helsinkiin, mutta varmasti kaikkien kannalta on parasta, että Teppo saadaan mahdollisimman pian leikattua. Nytkin se aina ulos mennessä ja sisään tullessa ulisee rapussa, kun jollain talon asukkaista on hyvät ajat meneillään.

Rankan lenkin ja ahkeran luidensyönnin jälkeen koirat sammuivat tänään päiväunilleen, joiden jälkeen Vilu sai vähän testailla agilitykäännösten alkeisharjoittelua keittiössä. Otin videota kahdesta peräkkäisestä pikkusessiosta, joiden kestot alkuineen ja loppuineen olivat molemmissa noin kaksi minuuttia. Leikkasin toistojen välistä pieniä hetkiä pois ihan vain kestoa lyhentääkseni, mutta mitään oleellista ei jäänyt puuttumaan :)
Ennen tämänpäiväistä olen muutaman kerran palkkailut lyhyesti Vilua ihan vain tuon tangon huomioimisesta ja koskettamisesta.

En muuten tiedä, että mikä siinä on, kun ikinä en satu kuvaamaan itseäni niin, että päällä olisi jotain muuta kuin törkeän likaisia, usein poikaystävältä lainattuja römppävaatteita. Ehkä ensi kerralla.

Mistä Vilu tuli?

En ole täällä sen tarkemmin vielä ehtinyt avata sitä, miten ihmeessä ja miksi Teppo saikin yhtäkkiä kaverikseen bordercollien. Näin kolmen kuukauden yhteiselon jälkeen voisi olla hyvä hetki vähän kertoa, mistä Vilu meille oikein tupsahti.

Bordercollie ei sinänsä ollut minulle viime syksynä uusi ajatus tai vaihtoehto. Ensimmäisen kerran kävin jo tapaamassa erästä kasvattajaa silloin, kun Tepon ollessa nuori harkitsin toista koiraa. Olen aina haaveillut, että koiraa saisi palkattua nameilla kumartumatta (:D), ja siitä se idea ehkä lähti. Onneksi ylipäätään toinen koira jäi hankkimatta niin aikaisin ja samalla vaakakuppi ehti viime vuosina kallistua sheltin suuntaan.

Bordercolliet vaikuttivat ehkä vähän kaukaisilta, jumalallisilta agilitytykeiltä, joihin en päässyt kovin läheltä tutustumaan. Ne jäivät jokseenkin persoonattomiksi siihen verrattuna, millaisina näin sheltit kun niiden kanssa touhusin. Teppo on niin helppo ja mukava arjessa, että ajattelin, että haluan toiseksikin koiraksi yhtä vaivattoman ja näppärän pörrötukan. Bordercollie oli sellainen "sitten joskus"-ajatus, jolla saattoi leikitellä, kun katselin agilityvideoita esimerkiksi Trkmanin, Isabelle Emanuelssonin ja Jenny Dammin koirista.

Sitten kuvioihin astuikin eräs kaksilahkeinen, joka halusi "kunnon kokoisen koiran", jos sellainen oli tullakseen. Hiljalleen minäkin lämpenin uudelleen ajatukselle, joskin alkuun aiheesta lähinnä vitsaillen. Viime kesän lopulla mainitsin miehelle, että kaverini bordercollielle oli tulossa pentuja, ja jo silloin minun olisi kuulemma pitänyt vaatia Bealta yksi. Hymyilin ja sanoin, että ei, kyllä se nyt sheltti kuitenkin varmaan on se seuraava. Ajatus taisi kuitenkin jäädä jonnekin kytemään.

Seurailin sosiaalisessa mediassa Chhainan pentujen kasvua ja ihastelimme kuvia ja videoita kotona yhdessä. Juttelimme miehen kanssa jatkuvasti siitä, millainen toinen koira olisi, ja molemmilla alkoi olla aikamoinen pentukuume. Asiaa ei yhtään auttanut Sonian yllätyspentu Raichu, jota pääsin pallottelemaan useampaan kertaan. Mietin, mitä kaikkea itse pennun kanssa tekisin ja miten paljon Teppo tykkäisi kaverista.

Sitten eräänä marraskuisena iltapäivänä istuin bussissa matkalla Helsinkiin. Bussi sukelteli moottoritien tunnelista toiseen, minä nojailin viileään ikkunaan ja selasin Instagramia. Siellä näyttöön pamahti tämä kuva:

En oikein tiedä, että miksi, mutta sydän alkoi hakata aiempaa kovempaa, minulle tuli yhtäkkiä kuuma ja sormia alkoi täristää, kun linkkasin kuvan miehelle. Ihastelimme sitä yhdessä ja minä aloin miettiä, että mitäköhän kävisi, jos tällainen jotenkin päätyisikin meidän laumaamme.
Kirjoitin Bealle:

 

Ja siitä se sitten lähti. Bea ja silloinen Hipsu tulivat käymään meillä, Hipsu mutusteli saman jalkani varpaita joihin Teppo pienenä iski hampaansa kasvattajan luona kiinni ja kietoi sekä minut että miehen täysillä pienten anturoidensa ympärille. Kävimme moikkaamassa pentua vielä vähän myöhemmin Bean luona ja tiesimme, että tämän haluamme. Minä yllätyin siitä, miten oikealta moinen pallero tuntui sen lisäksi, että paperilla se oli kaikkea mitä koiralta halusin; se oli tutun kasvatti, terveen oloisesta suvusta ja sillä oli kiva, helppo ja avoin äiti. Se oli ihana ja valloittava tyyppi; rakasti kaikkia ja hirveän paljon, leikki, söi kuin hevonen ja oli pentutesteissä testattu helpommaksi kuin haastavaksi. Asiaa ei auttanut se, että olen aina ajatellut, että jos joskus otan bortsun, se saisi muistuttaa Jouni Oreniuksen Neelaa. Kovin paljon Vilua lähemmäs ei varmaan ihan heti pääsisi niin värityksen kuin todennäköisesti tulevan rakenteenkaan (kevyt, siro) suhteen.

Muutama viikko meni soutaessa ja huovatessa, sillä erittäin ymmärrettävästi Bea olisi halunnut pitää Hipsun itsellään. Ehdin jo luopua ajatuksesta saada pentu kotiin, kun viikot vierivät, mutta eräänä tiistaina keskustelu Bean kanssa päätyi tähän:

Hipsusta tuli vielä samana iltana Vilu(/Kebu/Kepsu) ja se matkusti miehen sylissä bussilla Räntämäestä tänne meidän luoksemme. Voin käsi sydämellä sanoa, että hetkeäkään en ole päätöstä katunut. Välillä on toki vähän jännittänyt, että mitä ihmettä tästä nyt tällaisen kanssa oikein tulee, mutta Vilu on kuitenkin koko ajan tuntunut oikeammalta ja oikeammalta. Se on syönyt reiän lattiaan, se kiusaa muita pentuja ja flänkkää silmä päällä ja korvat lukossa, kun kuljemme pelloilla, mutta se myös leikkii hurjasti, syö mitä vain, haluaa tulla aamuisin sänkyyn kainaloon nukkumaan viimeiset tunnit ja nuolee hämmentyneen Tepon huulia päivittäin. Se on vähän villi ja hölmö mutta yllättävästä ilmaantumisestaan huolimatta juuri oikea tyyppi laumamme jatkoksi.

En voi kyllin kiittää sekä Beaa että miestä, jota ilman tuskin olisin päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Teppo ei ehkä ollut aivan yhtä kiitollinen muutaman ensimmäisen kuukauden aikana, mutta nyt koirat ovat löytäneet yhteisen sävelen ja ovat maailman ihanin ja pöhköin parivaljakko. Ne leikkivät (lähinnä sisällä) ja nuoleskelevat toistensa naamoja varsinkin aina aamuisin. Tepon ei ole enää tarvinnut ärähdellä Vilulle moneen viikkoon eikä Vilu enää hyöki lainkaan Tepon päälle.

Olen jotenkin alusta asti suhtautunut Viluun ennemmin Viluna kuin bordercolliena. Se on niin omalaatuisen näköinenkin, että välillä ihan naurattaa :D Ja kaunis, todella kaunis. Ihanan koira. Nyt viiden kuukauden iässä tyyppi näyttää tältä:

(Ja tältä, kun hänet aiotaan jättää yksin kotiin:

)

Tänään koirat ovat saaneet rauhallisen aamulenkin jälkeen mutustella ydinluita ja nyt köllöttelevät lattialla sulattelemassa aterioitaan. Ja jotta kukaan ei epäile; ei, Teppo ei ole jäänyt uuden koiran jalkoihin, vaikka Vilusta enemmän kirjoittelenkin ja lisään esimerkiksi Instagramiin kuvia. Uusi on aina jännittävämpi ja arjessa vie enemmän huomiota verrattuna Teppoon, joka on aika "valmis" ja hyvin helppo hoitaa. Teppo on ja tulee aina olemaan omalla tavallaan ykkönen :)

Pieni pentutreeni

Teppo on pullea ja laihiksellä. Se haluaa aina aamuisin nuolla rähmätkin pennun silmistä. Teppo on nyt myös määrittämättömän mittaisella kisatauolla. Se on iloinen ja saa paljon rapsutuksia, joita taas pentu ei vielä osaa aivan yhtä innokkaasti ottaa vastaan. Heti kun tämä flunssa alkaa kunnolla hellittää, aloitamme jälleen juoksulenkit.

Vilu taas on laiha ja saa nappuloita ruokasäkistä jatkuvalla syötöllä pitkin päivää. 

Molemmat ovat päässeet juoksemaan metsässä ja pelloilla Teuvo-kelpien sekä Sonian lauman kanssa. Viimeksi tänään olimme aamulla Vilun, Raichun ja Stellan kanssa hallilla ja sen jälkeen ajoimme vaihtamaan bordercollien Teppoon tunnin reippailulenkkiä varten.

Hallilla Vilu sai juosta putkeen. Ei ole todellakaan epäselvyyttä siitä, onko pieni bc syttynyt "treenaamisesta" vai ei; tänäänkään en putkeen juoksemista varten hetsannut koiraa _lainkaan_. Luulen, että ennemmin kuin vauhtia ja asennetta pennun kanssa on painotettava malttamisen ja keskittymisen treenaamista :D Nyt palkkailin Vilua lopussa toisen koiran treenaamisen katselemisesta.

Jo tänään hallilla ilmeni monta pientä juttua, joita täytyy ryhtyä ratkomaan tulevaa harrastamista ajatellen. Jäin myös pohtimaan sitä, tuliko toistoja tehtyä muutama liikaa vielä näin nuorelle koiralle, varsinkin, kun tyyppi liukasteli nurmella. Toki nämäkin olivat kahdessa osassa tehtyjä, mutta katsellaan. Ainakin treenikerrat hallilla tulee muistaa pitää hyvin vähäisinä, jos ne sisältävät tällaista spurttailua.

Pieni kaunis raivotar:

Vilu nättinä ja nopeana

Pentu noin viikon verran vaille viisi kuukautta ja vajaat 11 kiloa:

Häntä ei niin hirmuisesti pönöttely kiinnostanut, vaikka vauhtia haettiin kanapaloillakin. Ihan riittävän hienoja näistä kuitenkin tuli ottaen huomioon yksin suoritettu asettelu ja kuvaaminen :D

Kävimme kahdestaan aamulla kääntymässä hallilla ennen kympin luentoa. Vilu osasi jo erittäin oikeaoppisesti vetää hallin ovelle ja heti ovesta singota kentälle ilmoittamaan, että hän on nyt saapunut ja aikoo pitää erittäin hauskaa. Tein alkuun muutaman pelkän "eteenlähetyksen" niin, että Vilu sai hakea vauhtia valjaissa vetämällä ja hyökätä siitä sitten heitetylle (, vielä vähän liikkuvalle) vinkupallolle. Tämän jälkeen tehtiin samaa lyhyellä putkella, eikä tarvinnut montaa kertaa tehdä, kun tyyppi huusi ja riuhtoi valjaissa kohti putkensuuta :D Oli jotenkin tosi makea fiilis, kun pentu tajusi jutun juonen ihan itse ja ilman minkäänlaista hetsaamista halusi vain päästä juoksemaan putken läpi.

Ja nyt on ulkona aurinkoista! Ihanaa! Sen kunniaksi eilistä snäppitaidetta:

Sairastuvalta (+ pentu kasvaa)

No eipä pysynyt Teppokaan ihan tasaisena viikon loppuun saakka, vaan sunnuntaiaamuna liikkui sen verran epäpuhtaasti, että kisat jäivät silloin kisaamatta. Se ei ontunut erityisen näkyvästi mutta kuitenkin niin, että minä erotin, ettei kaikki ollut ihan ok. Vanhemmat ja Suomeen palannut Lotta kävivät nappaamassa Tepon sitten mökiltäpaluumatkalla mukaansa Helsinkiin lellittäväksi, joten tämän viikon kotona on ollut vain pentu pentunen.

Ontuminen todennäköisesti johtui lauantaisesta riehumisesta anopin mökillä. Koirat saivat siellä juosta pihalla mielin määrin ja lisäksi metsässä tunnin lenkin verran. Tepon tuli varmaan spurttailtua vähän liikaa vähän liian puutteellisilla lämmittelyillä ja jäähdyttelyillä, ja sunnuntaina jokin vanha vamma sitten vihoitteli tai muuten vain tyypistä tuntui vähän jäykältä. Ensi kerralla sitten paremmin.
Eikä muuten olisi ollut ihme, jos myös Vilu olisi sunnuntaina kulkenut vähän huonosti; metsälenkin loppupuolella se onnistui hyppäämään parin metrin korkuiselta kalliolta alas. Maassa oli onneksi lunta ja sen alla paksu kanervikko, mutta silti. Jonkin verran kissaa tuossa pennussa on pakko olla, kun se tuntuu selviävän vahingoittumattomana kaikista mahdollisista kolhuista. Marilla tosin saattaa olla reilusti töitä, kun vien Vilun Espooseen ensimmäisen kerran hoidettavaksi. Sunnuntain babykoira sai viettää visusti hihnassa ja rauhallisesti vain kaupungin kaduilla kulkien.

Viime viikolla ehdittiin aloittaa tärkeä treenaaminen ^.^

Ja minä olen edelleen kipeänä. En ymmärrä, että mikä ihmeen tauti tämä on, kun tätä on nyt on off -tyyppisesti jatkunut jo monta viikkoa. Jouduin tänään soittamaan töihin ja ilmoittamaan, etten voi tehdä viikonloppupäivystystä perjantaista maanantaihin, enkä kyennyt eilen menemään kandiseminaariin, enkä tänään lyriikkakurssille, jolta nyt putoan poissaolon vuoksi pois. Tällaisina "vapaapäivinä" olisi hyvä ja ihanteellista sitten edistää koulutehtäviä kotoa käsin, mutta olen jotenkin niin voimaton, ettei sekään onnistu. Eilen sain jotenkin rämmittyä puolikkaan kurssin materiaalit lävitse tulevaa tenttiä varten, mutten ole ihan varma, että jäikö muistiin niistä yhtään mitään.
Leivoin illalla sentään muffinsseja ja opettelin pelaamaan miehen videopeliä. Vilukin pyörii hienosti molempiin suuntiin, toiseen jopa silloin, kun se seuraa ulkona vasemmalla puolellani ja minä liikun eteenpäin.

Kävin äsken piipahtamassa läheisessä rantaryteikössä, missä pentu sai juoksennella puskasta toiseen. Pieni, rauhallinen kävelykin aiheutti jo massiivista hikoilua ja hengästymistä. Nyt istun uupuneena keittiönpöydän ääressä ja mietin, että minkä kurssin tehtäviä tässä nyt jaksaisi yrittää tehdä. Ärsyttää aivan tuhottomasti tällainen sairastelu. Haluaisin tehdä asioita ja innostua asioista mutta juuri nyt ainoat jutut, jotka sytyttävät, ovat ruotsalaisten agilityvideoiden selailu, bc-agilitysta haaveilu ja sohvalla makaaminen. Ja sokeri.

Vilu on muuten alkanut komentaa kotona, jos esimerkiksi käsi ruokasäkissä on liian hidas ja palveluun pitäisi saada vähän vauhtia, tai jos leikki loppuu eikä pienen mielestä se ollenkaan saisi loppua. Vilu myös heittelee leluja itsekseen ja itselleen hämmentävän korkealle ja jäystää kunnioitettavaa vauhtia raakarustoja menemään. Se on suunnilleen kymmenen kiloa painava ja korkeudeltaan jo Teppoa enemmän, joskaan kunnolla mitannut en vähään aikaan ole. Se on yhä todella ahne mutta ulkona jopa mieluummin ottaa palkaksi leikkimistä kuin nappuloita. Molempien luokse kuitenkin juoksee salamana, jos sille edes vihjaa, että nyt olisi jotain kivaa saatavilla.

Rappukäytävällä pentu juoksee jo hyvin pienestä liikkeestäni päästä päähän ilman, että nappula/lelu lentää sen edelle. Se oppi sisällä pyörimään toiseen suuntaan ja pystyi saman tien suorittamaan saman tehtävän myös ulkona, ison tien vieressä. Toisaalta se on vähän alkanut kiinnostua muista koirista turhan paljon, mihin täytyy kiinnittää huomiota (lähinnä siinä mielessä, että taskussa olisi jotain todella palkitsevaa ohituksiin ja oma reagointini olisi nykyistä nopeampaa).

Ja eilen irtosi pennulta poskihammas!

Sellainen nopea, sekava tilannepäivitys. Babykoira on loistotyyppi ja minä olen joka päivä onnellinen siitä, että päätimme hankkia mustan rimpulalisäyksen laumaamme.