tiistai 14. joulukuuta 2021

Vilun SLO: leikkaukset, toipuminen, elämä nyt

Edellisen tekstin julkaisemisesta on vierähtänyt nyt kymmenisen kuukautta. Näiden kymmenen kuukauden aikana on tapahtunut paljon, mutta päällimmäisenä tästä vuodesta jäävät mieleen nämä kaksi asiaa:

  • Vilulta leikattiin SLO-diagnoosin saatuamme kevään aikana kaikki kynnet ja kynsiluut. Hän on siis nykyään täysin kynnetön koira.
  • Minä selvisin pahasta raskauspahoinvoinnista ja liitoskivuista ja elokuussa perheemme kasvoi jälleen ihanalla pienellä vauvalla <3 

Näihin tiivistyy hyvin vuosi 2021 ja näitä, erityisesti tietysti Vilun tilannetta, perkaan hieman tässä tekstissä auki. Avaan erikseen myöhemmin vielä sitä, mikä agilityn tilanne elämässäni nyt ja tulevaisuudessa on, mutta tässä keskityn kuluneeseen vuoteen ja SLO:hon.


Vilun SLO vuonna 2021

Lupailin viime postauksessa, että päivittäisin blogin sivulehdelle Vilun SLO-tarinan etenemistä. Sitä en ole tehnyt enkä missään muussakaan muodossa pitänyt tarkkaa kirjaa tehdyistä operaatioista, käytetyistä rahoista tai muustakaan sairauteen liittyvästä. Tapani käsitellä asiaa on kuitenkin ollut päivittää Vilun kuulumisia Instagramiin (@ellakaij), joten sieltä minun on helppo palautella tapahtumia mieleeni. En nyt siis niinkään paneudu yksityiskohtiin vaan kirjoitan enemmänkin fiilispohjalta sitä, millainen kokemus SLO meidän perheessämme on ollut.

Vilun SLO-diagnoosi varmistui maaliskuussa. Kuten kirjoitin aiemmin, meidän oli tuolloin päätettävä, lähdemmekö kokeilemaan erilaisia lääke- ja ravintolisäyhdistelmiä sairauden helpottamiseksi (huom: ei siis parantamiseksi vaan vaivuttaaksemme sen remissioon) vai amputoidaanko koiran kynnet ja kynsiluut suoraan. Päädyimme amputaatioon seuraavista syistä:

1) Amputaatiota suositteli Vilua hoitanut Eva Einola-Koponen, jolla on paljon kokemusta sairaudesta ja sen hoitamisesta.

2) Lääkekokeilut eivät olisi välttämättä toimineet ja jos olisivat, oikeiden yhdistelmien ja määrien löytämiseen olisi voinut kulua paljon aikaa. Tänä aikana Vilun kynnet olisivat hajoilleet, murtuneet ja irtoilleet ja koira olisi ollut niiden vuoksi kipeä ja joutunut ravaamaan eläinlääkärissä nukutuksissa. Vaikka sairaus olisi saatu lepotilaan, se olisi voinut uusia milloin vain.

3) Meidän elämäntilanteemme näytti tältä: Lääkekokeiluilla ei ole tietoa siitä, milloin Vilu voisi taas elää normaalia elämää tai voisiko koskaan. Sairaus ei koskaan olisi niin sanotusti ohi. Amputaatio taas takaisi sen, että jos kaikki menisi suunnitellusti, akuutti paraneminen olisi hoidettu elokuun alkuun eli kuopuksemme laskettuun aikaan mennessä. Tämän jälkeen Vilu voisi elää tavallista kotikoiran elämää. Kupissa painoi siis myös koko perheen paras ja jaksaminen: Haluammeko uuteen muutenkin varmasti rankkaan arkeemme, jota määrittävät kaksi alle kaksivuotiasta ihmistaimea, sairastavan vai "terveen" koiran? 

Ensimmäinen leikkaus suoritettiin maaliskuun lopulla. Tällöin Vilulta amputoitiin oikean etujalan ja vasemman takajalan kynnet ja kynsiluut. Leikkauksen jälkeen tassut suojattiin huolella ja siteitä vaihdettiin muistaakseni parin päivän välein. Alkuun koira ei tietenkään pystynyt kävelemään lainkaan, mutta se toipui valtavasta leikkauksesta yllättävän nopeasti ja konkkasi jo parin päivän jälkeen pissapaikkaa hakiessaan useamman metrin. Ensimmäiset päivät kuitenkin kannoimme Vilua sisällä ja ulkona paikasta toiseen. 

Annan Instagram-stoorieni puhua puolestaan paranemisen suhteen. Kannattaa klikata kuvat auki ja videot suuremmiksi, jotta tekstit näkee lukea, tai sitten tsekata ne Instagramin puolelta (@ellakaij ja profiilista kohokohta "Vilun SLO"). 











Paraneminen ylitti oikeastaan kaikki odotukset, joita minulla oli. Vilu ei vaikuttanut erityisen kipeältä, kiitos kunnon lääkkeiden, ja se myös alistui kohtaloonsa parannella todella, todella kiltisti - ei siis hyppinyt seinille tai ryhtynyt muuten ikävillä tavoilla oireilemaan tylsyyttään. Kymmenen pistettä maailman upeimmalle pienelle bordercollie-paralle, jonka elämästä oli yhtäkkiä viety kaikki tekeminen.

Muistan hyvin, miten mieletön fiilis oli päästä tekemään ensimmäisiä edes muutaman minuutin kävelyitä viikkoja leikkauksen jälkeen. Meinasin itkeä, kun saatoin taluttaa koiraani hihnassa tien päähän ja takaisin. Huonostihan se liikkui ja etenkin kovalla alustalla ontui reippaasti, mutta kuitenkin: Vilu-rukka pääsi ensi kertaa sitten ikuisuuden haistelemaan tienvierustoja ja oli niin onnellinen, ettei tiennyt miten päin olla. 

Koiran kuntouttaminen ensimmäisestä leikkauksesta oli kuitenkin ylipäätään jotenkin katkeransuloista, kun koko ajan tiesin, että tämä on tehtävä vielä uudelleenkin - koira joutuisi kärsimään samat kivut, samat siteenvaihdot, samat lihaskivut, saman totaalilevon vielä toiseenkin kertaan. Siinä missä ensimmäiset kävelyt ensimmäisen leikkauksen jälkeen tuntuivat upeilta, sydämeen samalla sattui miettiä sitä, että joutuisin riemuitsemaan niin pienestä asiasta vielä toiseenkin kertaan. Ensimmäisestä leikkauksesta parantuminen antoi kuitenkin toivoa ja varmuutta siihen, että toinenkin kierros hoidetaan samalla päättäväisyydellä ja kesällä meillä on jo pahimmasta toipunut koira käsissä.

Toinen leikkaus tehtiin toukokuun puolivälin paikkeilla. Kaikki meni kuten suunniteltua ja Vilu toipui leikkauksesta ensimmäistäkin nopeammin. En päivitellyt toipumisesta yhtä paljon materiaalia Instagramiin, mutta kyllä näistä aika hyvän kuvan saa:











Vilu pääsi siis kiinni normaalihkoon elämään jo kesäkuun puolella. Kyseessä ja edessä ei kuitenkaan ollut pelkästään leikkauksista toipuminen vaan koiran kokonaisvaltainen kuntouttaminen käytännössä puoli vuotta kestäneestä liikkumattomuudesta, joten otin liikunnan kanssa niin rauhassa kuin suinkaan vain maltoin. Ylilyöntejä tehtiin - kuten juhannuksen riemut Vilun parhaan kaverin kanssa - mutta ne tehtiin rakkaudesta koiraan ja ne johtivat valtavaan onneen (ja varmasti aikamoisiin lihaskipuihin). Takapakkeja ei tullut: Vilu jumppaili, hölkkäili, käveli ja pääsi kesän aikana jo kuuden kilometrin juoksulenkeillekin mukaan (ei tietenkään minun, viimeisilläni raskaana, kanssa :D). Se ui, mökkeili ja teki metsälenkkejä eli käytännössä amputointi antoi meille takaisin meidän rakkaan koiramme ja koirallemme takaisin sen elämän, jota sille leikkauksilla tavoittelimmekin.

Elokuussa rakas kuopuksemme syntyi ja Vilun elämä mullistui vähän taasen. Sillä on kyllä ollut hurja vuosi: koko SLO-hässäkkä ja sitten vielä uusi perheenjäsen sekoittamaan pakkaa. Jos jotain "hyvää" Vilun SLO:sta pitäisi löytää, niin meidän tapauksessamme se osui oivaan aikaan eli niihin kuukausiin, joina minä kärsin pahasta raskauspahoinvoinnista, hurjista liitoskivuista ja ylipäätään hankalasta ja liikkumista rajoittavasta raskaudesta. Meidän tilanteemme sopivat hyvin yhteen ja niin sanotusti sairastimme ja toivuimme yhdessä. Nyt myös kuntoutamme toinen toistamme yhä yhdessä kun lenkkeilemme pitkin Paimiota <3

Jos ikinä joudut tilanteeseemme ja pohdit, kannattaako koira leikata vai lääkehoitoja testata, sanoisin, että meidän kokemuksemme ei vielä anna osviittaa siitä, kumpi on parempi vaihtoehto, sillä emme vielä tiedä leikkauksien pitkäaikaisia vaikutuksia. Pelkään, että uudenlainen liike aiheuttaa Vilun kroppaan vääränlaista rasitusta vääriin paikkoihin, sille kehittyy pahat nilverikot ja sen elämä on lopetettava aivan liian aikaisin - mikä on täysin mahdollista. Nyt, puolisen vuotta leikkauksien jälkeen, voin kuitenkin sanoa, että tähän mennessä leikkaaminen kannatti: Koiran elämä on aivan samanlaista kuin ennen SLO-diagnoosia lukuunottamatta agilityharrastusta, jota meillä ei enää ole. Toki olen eri tavalla tarkkana liikunnan laadusta muutenkin (liukkaiden alustojen välttäminen, mahdollisimman vähän lenkkeilyä kovalla alustalla kuten asfaltilla), mutta periaatteessa koen, että meillä elää perheessä terve koira. Meidän ei tarvitse pelätä, että milloin uusi kynsi putoaa, ei suojata tassuja ulkona, ei rajoittaa koiran liikuntaa. 

Muutaman yksittäisen, vähän irrallisen ajatuksen kokoan vielä:
  • Oma piha helpotti paranemisvaihetta paljon, kun 20-kiloista koiraa ei tarvinnut kantaa kerrostalorapun portaita alas ja ylös. Onneksi olimme muuttaneet nykyiseen omakotitaloon vuotta aiemmin!
  • Ota valintaasi tehdessäsi huomioon ihan oikeasti se, että pitkäaikaisvaikutuksia leikkauksille ei tiedetä. Muista kuitenkin, että Eva Einola-Koponen ainakin näin vuonna 2021 suositteli amputaatiota. Pidä mielessä, että päätös on sinun ja vain sinun ja koskettaa sinun koiraasi, ei kenenkään muun.
  • Ennen leikkauksia ajattelin, että kynnettömänä koira voisi tehdä hyppytekniikkaa jumppamielessä. Tämän ajatuksen olen hylännyt täysin. Hypyt ovat nyt melkein pahinta rasitusta, mitä Vilun kroppa voi saada tämän ketjun vuoksi: Ei kynsiä -> vähemmän pitoa -> pitoa tuotettava muualta kropasta -> etupainoinen koira tuottaa pitoa etuosalla, erityisesti lavoilla -> kova rasitus etuosalle ihan tavallisessakin elämässä. Jos siis jo valmiiksi ekstrarasitetulla etuosalla teetettäisiin hyppyliikettä laskeutumisineen, ei todellakaan tehtäisi koiralle hyvää. En siis ikinä ajattelisi, että leikattu koira voisi tehdä agilitya, vaikka se kuinka itse siitä nauttisi ja pysyisi pystyssä.
  • Leikkaukset maksoivat tikinpoistoineen reilut 800 euroa kumpikin eli yhteensä lähemmäs 1700 euroa. Vakuutuksen korvauskatto siis tuli aikaisessa vaiheessa vastaan. Näihin summiin meidän kohdallamme lisättiin myös monet kynnenpoistot ja eläinlääkärikäynnit leikkauksia ennen eli voisin lonkalta heittää, että koko sairauteen upposi noin 2500 euroa, josta vakuutus siis kattoi osan.
  • Koiran akuutti paranemisvaihe vaati aikamoista sitoutumista, resursseja ja etätöiden tekoa, jotta koiraa pystyi vahtimaan ja kantamaan. 


Kaiken kaikkiaan kokoaisin SLO-kokemuksen näin: Paskaa mutta siitä selvittiin ja nyt Vilu elää meidän rakkaana perheenjäsenenämme niin pitkään kuin aikaa hänen kanssaan saamme ❤️ Jatkan aiheesta varmasti lisää ja seuraavaksi erityisesti agilityn näkökulmasta - miltä tuntuu jättää nuori, lupaava koira sivuun lajista, miltä tuntuu jäädä itse tyhjän päälle ja tietää, ettei pääse harrastamaan moneen vuoteen, miltä agility nyt etäisyyden päästä näyttää ja mitä olisin tehnyt Vilun kanssa toisin kun vielä treenasimme yhdessä.


perjantai 26. helmikuuta 2021

Vilun agilitytaipaleen todennäköinen päätös

Viime postauksessa joulukuun alkupuolella kirjoitin, että "Mennyt syksy oli koirien osalta todella hyvä". Olisinpa voinutkin jatkaa samalla linjalla ja sanoa, että myös mennyt talvi on kulunut positiivisissa merkeissä. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole.

Vilulta putosi ensimmäinen kynsi pari päivää edellisen postauksen jälkeen. Luulimme, että kyseessä oli tapaturman aiheuttama irtoaminen, mutta seuraavat lähtivätkin tammikuun puolella. Nyt koiralta on irronnut yhteensä neljä sarveista, joista kolme on poistettu eläinlääkärissä ja yksi pyöritettiin kotona itse irti. Loput kynnet ovat liuskottuneita ja osa jo lähes ytimestä irrallaan. Vilun tädillä Bingolla on aikoinaan puhjennut SLO eli autoimmuunisairaus, joka tuhoaa koiran kynnet, joten kovin kauaa emme joutuneet miettimään, mistä tässä nyt saattaisikaan olla kyse.




Koira-Kissaklinikan Eva Einola-Koponen hoitaa Vilua ja päädyimme siihen, että ensi viikolla koiralta leikataan kannuskynnen kynsiluu koepalaksi, jotta saamme siitä varma diagnoosin. Moni hoitaa koiraansa ilman varsinaista diagnoosia mutta me emme halua jäädä jossittelemaan asiaa. Lisäksi harkitsemme tällä hetkellä ykkösvaihtoehtona sitä, että Vilulta tullaan amputoimaan kaikki kynsiluut hoitokeinona sen sijaan, että lähtisimme kokeilemaan erilaisia lääkeyhdistelmiä ja loppuelämän varomaan kynsiä / suojaamaan kynsiä / toivomaan, että sairaus ei uusi. Amputaatio kuulostaa rajulta toimenpiteeltä - ja sitä se onkin! - mutta sitä Eva on meille laajan kokemuksensa perusteella suositellut. 

Tilanne on aivan hirveä, mutta onneksi Vilu ei ole ollut kipeä muuten kuin kynsien irtoilun yhteydessä ja niistä toipuessaan. Se on kotona ihan oma innokas ja iloinen itsensä eikä voi ymmärtää, miksi hänen elämäänsä näin rajoitetaan. Tällä hetkellä koira ei lenkkeile juuri lainkaan, jotta uusien kynsien irtoilu saataisiin estettyä, vaan se pääsee takapihalle tarpeilleen tossut jalassa. Lenkit, joita olemme tehneet, ovat olleet 10-15 minuutin mittaisia, hyvin rauhallisia haistelulenkkejä. Ennen minkään hoitomuodon aloittamista tuntuu turhalta ottaa riskejä sen kanssa, että kynsiä putoilisi lisää, sillä siinähän sitten juoksisimme päivystyksessä niitä poistattamassa, Vilu joutuisi aina toipumaan kivusta ja nukutuksesta ja meille iskettäisiin käteen joka kerralta monen sadan euron lasku.


 

Omat fiilikseni koiraan ja erityisesti agilityyn liittyen ovat olleet sekavia ja onkin vaikea tiivistää, miltä tämä kaikki nyt tuntuu. Tiedän, että kyseessä ei ole koiran henkeä uhkaava sairaus. Tiedän, etten ole ainoa, joka tahtomattaan joutuu jättämään koiran agilitysta sivuun. Tiedän, että jos käymme amputaatio-operaatiot läpi, Vilu saa jatkossa elää täysin normaalia kotikoiran elämää metsälenkkeineen ja mahdollisesti jopa hyppytekniikkatreeneineen. Agilitykoiraksi siitä tuskin koskaan kuitenkaan on: Kynnettömänä ei esteille laiteta koiraa, joka vetää kaarteet vaakatasossa. Jotkut kertovat jatkaneensa harrastusta leikkauksen jälkeen mutta epäilen vahvasti sitä, että kyseessä olisi yhtä rajusti liikkuvia koiria kuin mitä Vilu on. Kynnettömyys vähentää pitoa ainakin näin mutuna ajatellen todella paljon eli loukkaantumisriskit kasvavat valtavasti. Tämä ei tietenkään koske pelkkää agilitya vaan myös muuta nopeatempoista, suunnanmuutoksia sisältävää liikuntaa.

Ja jos päätyisimmekin kokeilemaan lääkehoitoja - mitä tässä kohti enää epäilen - meidän täytyisi todennäköisesti testata kuukausikaupalla eri lääkeyhdistelmiä nähdäksemme, vaikuttaako niistä yksikään kynsiin. Uuden sarveisen kasvaminen vanhan tilalle kestää monta kuukautta, eli uusien laadusta ei tiedä mitään ennen kuin vanha on pudonnut pois ja uusi tullut tilalle. Olen lukenut kirjallisuuskatsauksia ja tutkimuksia aiheesta ja yhteenvetona voi aika suoraan sanoa sen, että yksikään lääkeyhdistelmä ei toimi kaikille, ei edes suurelle osalle koirista, ei edes 50 prosentille, vaan se on oikeasti täysin tuurista kiinni, mikä auttaa kellekin vai auttaako mikään. Vaikka sairaus saataisiin vaipumaan remissioon, tulee elämässä aina olemaan läsnä kynsien tarkkailu ja pelko siitä, että sairaus aktivoituu. En tiedä, haluanko sitoutua tähän.

Lääkehoidon kanssa agilityn esteenä olisivat siis heikot kynnet ja pelko taudin aktivoitumisesta vaikka se saataisiinkin hallintaan. Niillä koirilla, joilla jokin lääkitys on auttanut, tauti on yleensä parin vuoden sisään uusinut. Minua ahdistaa tällainen epätietoisuus ja kyttääminen, kun (hyvin sujunut) amputaatio taas hoitaisi homman ns. kerralla kuntoon ja sen jälkeen SLO:ta ei tarvitsisi enää miettiä. Tiedostan toki, että amputaatio ei ole mikään läpihuutojuttu paranemisprosesseineen eikä sekään takaa kivutonta loppuelämää: Koiran liike muuttuu kun siltä yhtäkkiä puuttuu osa varpaista, mikä voi altistaa nivelrikon kehittymiselle ja "liikavarpaille" ynnä muille vaivoille. 

Päätös on ihan hemmetin vaikea.

Itse olen jo hyväksynyt sen, että minun agilityharrastukseni oli nyt vähäksi aikaa tässä. Tätä on vaikea kirjoittaa ja asia tuntuu todella pahalta, mutta nopeasti kävi selväksi, että asian suhteen ei kannata pitää yllä turhaa toivoa. Kuten mainitsin, toivon, että Vilun kanssa hyppytekniikan tyyppinen lihaskuntotreeni onnistuu vielä joskus, ja ehkä pitävällä hiekkakentällä voidaan jonain kesänä tehdä suorilla jotain esteitä, mutta agilitykoiraa emme enää hoidoilla tavoittele. Siinä ei olisi mitään järkeä. Keskitymme siihen, että Vilu pääsee vielä metsälenkeille ja uimaan ja mökkeilemään. Haaveilen siitä, että voimme taas pyöräillä ravilenkkejä Paimion Rivonmäenreitillä. Siitä, että voisimme käydä juoksemassa. Että koira olisi kotiin palatessa väsynyt ja onnellinen ja tyytyväinen. 

Meille ei ole tulossa seuraavaa koiraa ainakaan pariin vuoteen. Keskityn nyt siis pysymään lajissa mukana muilla tavoin, kuten valmentamalla meidän taitavaa ryhmää tiistaisin. Käyn juuri AVA1-kurssia etänä ja katsotaan, josko myöhemmin tänä vuonna vuorossa olisi AVA2. Olen sen verran alkutaipaleella tämän kouluttamis-/valmentamishomman kanssa, etten osaa vielä sanoa, voiko se edes jossain määrin korvata omaa treenaamista, mutta ainakin se pakottaa pysymään ns geimeissä mukana. Muutamaa lainakoiraa minulle on tarjottu mutta ainakaan vielä en ole asiasta innostunut. Katsotaan, kun tässä on vähän pidempään menty kokonaan ilman treeniä.

Vilulle kuuluu siis kurjaa, mutta toisaalta onneksi ihan hyvää - yleisilmeeltään se on ihan oma itsensä. Lähinnä se nyt kotona nukkuu ja yrittää osallistua lapsen leikkeihin ja aikuisten kokkailuihin. Teppo taas mökkeilee onnellisesti vanhempieni kanssa ja itse asiassa juuri eilen kävi Pet-Vet Ortossa tarkastuksessa spondyloosiin ja nivelrikkoon liittyen. Se on nyt kuulemma oikein hyvän painoinen eikä olossa ole tapahtunut mitään radikaalia muutenkaan. Lääkitystä kipuun jatketaan, jumppaa selälle tehdään enemmän ja parin viikon päästä saan Tepon toivottavasti mukaani fyssarille. Sinne me sitten paukkaamme Tanjan vastaanotolle koko eläkeläisjengi :D


Vilun kynsistä kirjoittelen enemmän ja tarkemmin omalle sivulleen tänne blogiin kunhan kerkeän. Tulee siis löytymään tuosta otsikkokuvan palkista, jossa nyt ovat sivut Vilu ja Teppo.




Sellaista! Toivottavasti pääsisimme mahdollisimman pian kiinni taas ihan tavallisen koiran elämään.


// Lisäys kahdeksan tuntia tekstin kirjoittamisen jälkeen:
Luin tekstin läpi ennen sen julkistamista ja nyt jotenkin vielä vasten kasvoja iski se, että ihan oikeasti en ole menossa enää treenaamaan agilitya hallille. Että ihan oikeasti se todennäköisesti oli nyt siinä - minun ja Vilun agility. Nimenomaan meidän kahden välinen harrastus. Olen niin, niin, niin iloinen siitä, että viime syksynä pääsimme kiinni elämämme agilityyn ja minä näin vilauksen siitä, mille tasolle meistä olisi voinut olla. 

En enää juokse Vilun kanssa kisojen loppusuoraa.
En enää palkkaa Vilua hankalan ohjauskuvion jälkeen.
En enää kilju riemusta, kun Vilun puomiosuma on täydellinen.

Tiedän, että tilanne on vielä auki eikä kukaan näe tulevaisuuteen.
Tiedän, että agilityn loppuminen ei ole vakava asia tai varsinkaan tämänhetkisessä koronatilanteessa kovin kummoinen juttu.
Mutta minulle tämä on ollut ja tulee olemaan monen raastavan itkun paikka.