Teppo täytti jo kuusi vuotta! Ihan hullua! Se jäi viime lauantaina koko juhlaviikoksi Helsinkiin, missä nautiskelee rapsutuksista ja ilmeisen paljosta ruoasta. Teppo tuntui ansaitsevan pitkästä aikaa pienen lepoloman pikkusiskostaan eikä siksi juhli kotiosoitteessa :D
<3
Vilu taas sai tänään aloittaa juoksaritreeninsä hallilla, eli tästä alkaa oletettavan pitkä ja kivinen, mutta toivottavasti myös hauska ja iloinen matka kohti kaunista, vauhdikasta puomisuoritusta. Ennen tämänpäiväistä Vilu on kotona joitain kertoja treenannut satunnaisten alustoiden koskettamista, ja eilen kävin ostamassa sille tuon automaton "kunnon treeniä" varten. Testasimme sitä toki heti eilen illalla kotona, ja kun homma toimi niin hyvin, halusin viedä tehtävän heti todelliseen ympäristöönsä. En sanoisi, että meni kovin huonosti. Tästä on hyvä jatkaa!
Ehdin asua Koivulassa ihanassa yksiössäni vuoden 2014 elokuusta vuoden 2016 kesäkuuhun saakka, eli vajaat kaksi vuotta. (Tästä ajasta tosin viimeiset kuusi kuukautta kuluivat enemmän tai vähemmän lähinnä miehen osoitteessa, mutta kuitenkin.) Hehkutin tuolloin täälläkin toistuvasti sitä, miten viihdyin pienessä lähiössä Luolavuoren metsien, Haritunrannan peltojen ja Kaarinan luontopolkujen kupeessa; Tepon kanssa saattoi lähteä lenkille käytännössä ilman hihnaa, kauppa oli vieressä, bussit kulkivat hyvin, vapaata parkkitilaa oli paljon ja tunnelma ihanan rauhallinen. Kun puolisentoista vuotta sitten muutimme miehen kanssa yhteen, siirryimme keskustampaan, jotta ilman autoa liikkuminen olisi kummallekin ympäri Turkua helpompaa. Tuolloin meillä oli myös vain yksi koira - vieläpä maailman helpoin Teppo - jonka kanssa lenkkeily on kivaa ja mukavaa paikasta riippumatta. Sen vuoksi keskusta tuntui hyvältä ratkaisulta.
Sitten kävi niin, että marraskuussa 2016 yllätyspentu Vilu tuli taloon ja pisti paikat jossain määrin mullin mallin. Siinä missä minun oli ja on helppoa nykyisestä asunnosta kävellä yliopistolle 10 minuuttia ja käydä kaupassa tien toisella puolella, alkoi keskustaympäristö aika nopeasti rassata riehakkaan pennun kanssa kulkiessa. Tai sanotaan, että joko pelkän pennun tai pelkän Tepon kanssa lenkkeily oli vielä ihan ok, mutta aika nopeasti liikenteen roiskuttama kura, teiden reunoille törkeästi jätetyt kakkakasat joista koirat juoksevat tyytyväisenä läpi, jatkuva trafiikki ja ylipäätään kaupunki alkoivat kahden ulkoilutettavan kanssa tökkiä. Tuolloin meillä ei ollut vielä edes autoa, eli metsälenkeille lähdettiin aina bussilla. Nämä retket olivat sinänsä todella hauskoja ja omanlaisiaan seikkailuja, mutta eivät loppujen lopuksi kovin käteviä.
Auto muutti toukokuussa meille saapuessaan tilannetta juurikin lenkkeilyn (ja muun harrastamisen) suhteen parempaan, mutta toisaalta kotimme lähellä on vain ja ainoastaan maksimissaan kahden tunnin kiekkopaikkoja. Tämä tietää jatkuvaa ulkona ravaamista kiekkoa siirtelemään, jos auto ei ole jommankumman mukana töissä. Taloyhtiöllä olisi järkevän hintaisia pihapaikkoja olemassa, mutta olemme nyt jonottaneet niihin puoli vuotta, eikä mitään ole kuulunut.
Näistä koiraharrastuksen kannalta epämiellyttävistä puolista huolimatta asuntomme on aivan ihana, ja mielestäni tähän muuttaminen oli puolitoista vuotta sitten erittäin hyvä ja looginen päätös. Tämä on ollut meidän laumamme ensimmäinen yhteinen koti. Asunto on juuri sopiva meille; muovilattiat helpottivat pentuarkea vuosi sitten paljon, meillä on sekä vaatehuone että kodinhoitohuone, suuri olohuone ja ihana avokeittiö. En sinänsä haluaisi lähteä tästä minnekään, mutta kun tänä syksynä tuppasin nielemään itkua varsinkin joka ilta, kun jouduin lähtemään koirien kanssa ulos, tajusin, ettei tämä oikein voi enää jatkua. Koiraharrastuksen sitovin ja näkyvin osa on koirien lenkittäminen päivittäin, ja kun se pistää ärsyttämään, harmittamaan ja itkettämään toistuvasti, ollaan menossa väärään suuntaan. Olin kiukkuinen ja stressaantunut ja vaikka niin ei saisi käydä, alkoi mielentilani todellakin näkyä myös minun ja koirien suhteessa. Kun oma fiilis oli valmiiksi huono ja ovesta ulos lähtiessä vastassa olivat kaikki korttelin koirat, ajattelemattomat omistajat, pimeä syksy ja liikenneruuhkaa, ei huumorintajuni aina riittänyt olemaan koirille niin reilu kuin mielestäni niille tulisi olla.
Nyt eletään onneksi joulukuuta, ja olen rauhallisempi ja onnellisempi: Me muutamme tammikuussa paikkaan, jossa pääsen lenkittämään koiria sellaisessa ympäristössä, josta jokainen meistä nauttii. Liikenneyhteydet huononevat nykyisestä, kyllä, ja joudun kulkemaan yliopistolle ja töihin paljon pidemmän matkan. Kun sitä on kuitenkin sitoutunut näihin kahteen karvaiseen perheenjäseneen ja lähtee niiden kanssa ovesta ulos kolmisen kertaa päivässä, joka päivä, haluan, että se ei tunnu pakolta. En oleta, että uusi asuntomme maagisesti tekee aina koirien lenkittämisestä ruusuilla tanssimista, sillä onhan se välillä rasittavaa ja tylsää, mutta itkemään en enää lenkkiympäristön vuoksi suostu. Ja nyt todella tiedän, että niin en joudukaan tekemään, sillä meidän uusi kotimme sijaitsee - tadaa! - Koivulassa!
Meidän uudessa kodissamme on parkettilattiat, avaraa tilaa 57 neliötä, vaatekomero ja harmaaksi maalattuja seiniä. Sen ikkunoista näkee kolmeen ilmansuuntaan ja sen parveke on lasitettu. En voi väittää, ettenkö olisi innoissani. Erittäin kiitollinen olen myös miehestä, joka on höpsön koiraharrastajansa vuoksi valmis muuttamaan lapsiperhelähiöön. Toivottavasti me kaikki neljä viihdymme uudessa kodissa hyvin ja pitkään! Asunto ei ole aivan aiempaa yksiötäni seuraavassa talossa, mutta sen viereisessä kylläkin. Aivan kyljessä käytännössä siis. Muutamme tammikuun aikana ja ensi keväänä meidät tapaakin sitten tutuilta rantaniityiltä kuljeksimasta ja Luolavuorelta kiipeilemästä!
Nämä kuvat ovat viime keskiviikolta, kun Sonian kanssa kävimme Paimiossa juoksuttamassa koiria:
Muitakin juttuja on viime aikoina tapahtunut; Vilu naarmutti tassunsa eli saikkuilee, ja nyt se myös juoksee toisia juoksujaan. Teppo taas korkkasi kolmoset kolmella enemmän tai vähemmän katastrofiradalla. Kisapäivä meni minulla lähinnä sitä jännittäessä, saammeko asunnon vai emme, joten laitetaan vaikka sen piikkiin.
Aloitimme viikonloppuna Vilun kanssa uuden harrastuksen,
minkä lisäksi opimme uusia juttuja myös ihan tutulla treenikentällä:
Tiedättekö kun ihan vain tuollainen ympyrän ohjaaminenkin tuntuu vähän hassulta, kun käsissä on koira, jota ei sillä tavalla paljon ole ohjannut :D Olin varma, että Vilu lähtee flänkkäämään hyppyjen ulkopuolelta, mutta siinähän se veteli ihan oikein kuin vanha tekijä - muutaman kerran vain sisäkaarta ohitse, kun olin itse jo liian edellä.
Voi että tuo pennun kouluttaminen on hauskaa! Kaikki on molemmille aina vähän uutta ja jännittävää. Teponkin kanssa tosin viime perjantaina tuli ihan uusi tilanne vastaan, kun epiksissä se paineli neljä kertaa puomin alastulosta lävitse vapautusta odottamatta, ettei sekään ihan niin varma ja luotettava ole :D
Eilen ja tänään koirat ovat vain lepäilleet sisällä kun minä olen maannut sohvalla ja toivonut, että epämääräinen huono olo loppuisi. Jouduin kesällä ihan saikuttamaankin, kun en välillä päässyt sängystä ylös oksentamatta, ja näköjään sama outo meininki jatkuu jälleen. Jes. Toivottavasti helpottaa ensi yön aikana, niin pääsisivät koiratkin vähän liikkeelle.
Täällä ovat molemmat koirat tervehtyneet vastoinkäymisistään ja ehtineet kovasti harrastaa ja lenkkeillä ihanassa syyskurassa. Tepon leikkaushaava parani lokakuun puolella aivan toivotunlaisesti ja kolmen viikon agilitytauon jälkeen koira on päässyt tekemään täsmätreenejä keppien, keinun, keppien, takaaleikkausten ja keppien kanssa. Vilun omituinen vatsaihottuma on edelleen hämmentävän musta, mutta koska se ei koiraa ole pitkään aikaan vaivannut, kyse on oletettavasti vain jostain pigmenttimuutoksesta. Mene ja tiedä. Pentu on saanut aloittaa keppien treenaamisen 2x2-menetelmällä, paimennellut silloin tällöin ja saanut hallilla paljon palkkaa hyppyjen napsimisesta niin, että ne eivät ole aivan suoraan juoksulinjalla, vaan koiran on itse maltettava hieman poiketa reitiltä.
Ai niin - kaikki tämä agilitytreenaaminen tapahtuu nykyään muuten ATT:llä! "Pienen" painostuksen jälkeen totesin, että kyllä minä nyt ystävien vuoksi vanhaan tuttuun seuraan voin ja haluan palata. Onhan se aina kivempi treenata kavereiden kanssa. Teppo saanee nyt myös ryhmäpaikan kevääksi ja Vilukin todennäköisesti vierailee treeneissä toisinaan.
Meillä kotona taas on miehen kanssa kova asunnonetsintä meneillään, sillä minun mielenterveyteni ei enää kestä kahden koiran lenkittämistä Turun keskustassa. Kumpikin menee yksinään ongelmitta, mutta kun Vilu poukkoilee ja kiirehtii eteenpäin ja Teppo samalla mieluummin hölköttelisi rauhakseen perässä ja nuuhkisi tolppia ja pensaita, alkaa kombo kovan liikenteen seassa olla jokseenkin stressaava. Minua ei haittaa ajella auton kanssa vähän kauemmas metsään koiria liikuttamaan, mutta tarvitsen sellaisen ympäristön, jossa myös pienet pissatuslenkit hoituvat rauhallisemmissa tunnelmissa. Selailen siis Oikotietä ja Vuokraovea tällä hetkellä aika lailla 24/7-tyylisesti.
Lenkkeilty silti on, vaikka aina ei erityisemmin inspiroisi. Pidin viime viikolla kirjaa siitä, minkä verran koirien kanssa oikeastaan tuli liikuttua. Viikko oli sinänsä poikkeava, että kummallakaan koirista ei ollut ohjelmassa mitään "ekstraa"; ei paimennusta, hakua, jälkeä, leikkitreffejä. Yleensä viikkoon mahtuu aina jokin erityinen ohjelmanumero, mutta ei nyt. Toisaalta Vilu pääsi käymään hallilla peräti kolme kertaa, mikä on varsin paljon. Sen "treenit" olivat kuitenkin suhteellisen tiiviitä ja aina etukäteen hyvin suunniteltuja niin, ettei koiraa tullut rasitettua liikaa.
Viikossa olisi varmasti paljon parantamisen varaa esimerkiksi palauttavien lenkkien pituuksien suhteen, mutta tässä se nyt raa'an rehellisesti on:
MAANANTAI
Aamulla
1h 5min, 4,5km: lähinnä ravaillen (Teppo irti, Vilu hihnassa), pellolla Vilukin sai hetken paahtaa
+ kotona Vilu sai yrittää löytää takajalkojaan tasapainotyynyn kanssa
Päivällä
Vilun kanssa 20min lämmittely hihnassa, hallilla treeni (keppejä + suoraa & käännöksiä), 22min jäähdyttely
Tepon kanssa 15min korttelikierros
Illalla
30min palauttelu kaupungilla
TIISTAI
Aamulla
20min rauhallinen aamukäppäily
Iltapäivällä
1h 10min retki Länsikeskuksessa: Teppo irti, Vilu kiinni ravia, pelloilla vähän juoksutusta lelun perässä (molemmat)
Illalla
20min käppäily
KESKIVIIKKO
Aamulla
25min ravailua
Päivällä
35min oikea sähläyslenkki keskustassa; pudottelin Tepon fleksiä, Vilu yritti hypätä muurille ja putosi siltä ainakin 1,5m alas jollekin pihalle, hihnat koko ajan solmussa. Ei voinut kuin epätoivoisesti nauraa.
Illalla
25min korttelikierros
TORSTAI
Aamulla
1h 20min Halistenkoskelle ja takaisin; Teppo lähinnä irti ravaillen, Vilu hihnassa noin 2/3 ajasta, muuten spurttaili ja laukkaili. Sai treenata myös kivelle hyppäämistä.
+ kotona molemmilla dobo-hetket (Tepolla pidempi)
Iltapäivällä
15min korttelikierros myrskytuulessa
+ Vilulla pieni dobo-hetki ja etutassujen asettelu puolipalloille
Illalla
15min pakollinen kierros
PERJANTAI
Aamulla (superaikaisin)
25min stalkkailuretki potentiaalisen asunnon maastoissa. Ei mitään vikaa! Kämpässä vain olikin sitten aivan liian pieni olohuone, joten se siitä.
Aamulla (normaaliin aikaan)
20min lämppä kotona, hallilla ulkokentällä molemmilla reipas treeni (+ käppäilyt koirien välissä), 20min jäähkä
Iltapäivällä
35min palauttelu ravissa kaupungilla
Illalla
10min pakollinen
LAUANTAI
Aamulla
45min hihnaravilenkki
Loppuiltapäivästä
20min kaupungilla
Illalla
5min :D
SUNNUNTAI
Aamulla
20min lämppä kotona, Sonian kanssa treenit (molemmat keppejä), välissä 10min jäähkä, lopuksi 20min
Illemmalla
25min "palauttelu"
+ pikkujumppaa molemmilla puolipalloilla
---------
Viikkoon ei mahtunut myöskään yhtäkään totaalilepopäivää, joskin heti maanantai ja erityisesti tiistai tällä viikolla olivat hyvin rauhallisia. Toisaalta haluaisin myös keksiä paikan, jossa Vilu pääsisi enemmän paahtamaan metsässä ilman, että täytyy sydän kurkussa pelätä sen lähtevän eläinten perään. Suuri osa sen kehonhallinnasta ja muutenkin kropan kunnosta on rakennettu nimenomaan metsässä kulkemisella, joten on kyllä harmi, jos sitä ei tule enää riittävästi tehtyä. Täytyy varmaan ajella jonnekin aivan maaseudulle ja vapauttaa se siellä.
Viikkoon ei myöskään osunut Tepon spurttitreeniä tai Vilun reipasta juoksulenkkiä, mutta niitä kyllä ihan säännöllisesti ollaan tehty.
Hyvää viikossa olivat molempien koirien jumppailut isolla pallolla, tasapainotyynyllä ja puolipalloilla - etenkin Tepon kropanhallinta on kyllä erinomainen, kun sen tekemistä katsoo. Vilukin osaa dobo-pallon päällä jo istua, vaikka pallo onkin sille auttamatta liian pieni. Sen vatsalihakset joutuvat todella kovaan treeniin varsinkin, kun pyydän sitä antamaan etutassuja vuorotellen.
Joitain treenejä on tässä marraskuussa päässyt filmille ja Youtubeen asti:
Eipä meillä tähän hätään muuta! Teppo pääsee korkkaamaan kolmoset vasta joulukuussa, ja Vilun seuraava paimennus tapahtuu parin viikon kuluttua Porvoossa, minne kokoontuukin koko pentue äiteine ja isineen. Minä keskityn opiskelemaan ja pohtimaan, millaisia treenejä ehdimme vielä tämän vuoden puolella tehdä.
Teppo kävi tänään kastroitavana ja on aika surkeana operaation jäljiltä. Vilu taas ei yhtäkkiä enää alkuillasta käyttänyt oikeaa takajalkaansa lähellekään normaalisti, joskin ulkona kyllä, ja aikamme pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että mahan tulehduskohta voi hyvin olla kipeä ja kireä ja häiritä liikkeessä. Hoidetaan antibioottikuuri loppuun, puhdistellaan ja rasvataan aluetta ja katsotaan. Nyt Vilu on onneksi jo täysin normaali.
Aikamoista tunteiden vuoristorataa nämä koirat kyllä osaavat aiheuttaa. Viime viikon perjantaina ajattelin, että nyt Vilulla on nisäkasvain; sunnuntaina olin onneni kukkuloilla Tepon ja agilityn vuoksi; maanantaina taas varma siitä, että Vilu ei hengissä löytyisi; ja tänään pääsin jälleen itkemään, kun jätin Teppo-rukan yksin lääkäriin ja kävelin ovesta ulos. Toivottavasti maailman hienoin pieni peruna toipuu nopeasti ja ilman ongelmia! Tähän väliin on hyvä ottaa nyt kunnon agilitytauko ja lähteä myöhemmin marraskuussa valmistautumaan kolmosten startteihin. Omistajakin hengähtää ja keskittyy huolehtimaan potilaista.
Viikonloppu meni suunnitelmien mukaisesti lähinnä agilityn MM-kisoja seuratessa, mutta myös kotona koirat osasivat järjestää pientä ohjelmaa omistajalle. Ensin Vilun vatsaan pullahti perjantaina agilitytreenien jälkeen halkaistun luumun kokoinen patti, joka tuntui vasemman, alimman nisän kohdalla ihon alla ja aiheutti hienoista huolestumista, kun Google ehdotti toistuvasti oireiden diagnoosiksi nisäkasvainta.
Pääsimme eläinlääkäriin heti samana iltapäivänä. Siellä Vilulta otettiin verinäyte, jonka perusteella lääkäri päätti olla ottamatta koepalaa patista. Vilun tulehdusarvot olivat koholla, mikä viittasi siihen, että kyseessä olisi jonkinlainen bakteeriperäinen tulehdus, joka antibiooteilla pitäisi hoitua. Vilulla on ollut vatsassa joidenkin ötököiden puremia, joten ei olisi mitenkään epätodennäköistä, että tulehdus olisi niistä lähtöisin. Lääkärikäynnin jälkeen patin alue on vielä alkanut punoittaa ja hieman ilmeisesti myös kutista, mikä vähentää epäilyä kasvaimesta. Toivottavasti saadaan lääkekuurilla kuntoon! Aika ilkeältä tuo alue viikonloppuna näytti:
Sunnuntaina taas kampesin itseni ylös sohvalta sen verran, että pääsimme Tepon kanssa lähtemään itse kisaamaan. En tiedä, oliko striimin tuijottaminen käynyt aikamoisesta mentaalitreenistä, mutta minua jännitti juuri sopivasti - ei näin: "Apua ää ei pysty apua äh tossa ainakin mokataan", vaan näin: "Vitsi miten kivaa päästä radalle! Tossa kohdassa täytyy muistaa olla tarkkana. Iik, kivaa!" - ja niin me vaan vedettiin kaksi voittonollaa ja noustiin (lopultakin) kolmosiin.
Kolmosiin!
Ihan hullua!
Siis että seuraava kisailmo tehdään samaan luokkaan, jossa parhaat kisaavat? Tuntuu niin hullulta ja hienolta ja käsittämättömältä! Teppo oli lauantaina niin hieno, että itkin (taas), kun ratojen jälkeen vein sitä autolle juomaan. Se odotti lähdöissä kuten aina, se tuli ohjauksiin, teki loistavan keinun, haki hypyt ja haki kepit. Odotan todella paljon sitä, että pääsemme yhdessä kokeilemaan, miltä radat kolmosissa tuntuvat. Jes!
Sunnuntain radoista ei valitettavasti ole videota, mutta sen verran voin kertoa, että ne menivät täysin suunnitelmien mukaan ja esimerkiksi toisella (agility)radoista etenemä oli 4,9m/s. Ei huono. Ensimmäisen jälkeen vähän jännitti, kun en ollut varma, oliko yksi rima pudonnut, eikä tuloksia ollut saatu seinälle edes ennen seuraavaa rataa. Soniakin jännitti kotona online-tulosten äärellä :D Lopulta molemmat tulokset tulivat näkyville kerralla, ja siellähän ne LUVA ja SERT komeilivat:
On muuten aika hauskaa, miten agilityihmisetkään eivät tunnista, minkä rotuinen Teppo on. Monet tulivat sitä katsomaan ja kehumaan kisoissa ja kysyivät, että mitä rotuja siinä oikein on - jotain pystykorvaako? Onhan tuo nyt aika törkeän karvainen ja omituinen tällä hetkellä, ja kulkeekin kotona nimellä Peruna, mutta meille ei meinattu tuota ruusukettakaan antaa, kun "senhän pitäisi mennä sille sheltille!". "Joo tää on sheltti", "Eiei, kun sheltille tää on!". Ei auttanut, että seisottiin jo palkintopallilla :D
Agilitylla jos vielä jatketaan, niin tässä pienet videot molempien perjantain pikkutreenistä:
Ja nopeasti vielä sellainen kertomus, että Vilu päätti tänään ottaa ritolat ja lähteä jäniksen perään Länsikeskuksen metsässä suhteellisen pitkäksi aikaa. Olen ollut sen kanssa tuon riistavietin takia varsin varovainen viime aikoina ja nytkin oli tarkoitus tehdä ihan vain hihnalenkki, mutta kun yhdellä polulla päätin antaa sen hetken olla irti, niin eikös se saman tien bongannut oivan saaliseläimen ja lähtenyt menemään. Ajohaukku vaan kaikui ja kaikui, ja kaikui, ja alkoi kaikua vielä vähän kauempaa ja vielä ja sitten jo todella kaukaa. Jäimme Tepon kanssa odottamaan pentua takaisin, mutta kun ei sitä pariin minuuttiin kuulunut, niin aloin huudella perään, jottei se eksyisi vaan osaisi tulla äänen luokse, ja lähdin vähän siihen suuntaan, minne koira oli painellut. Ei näkynyt eikä kuulunut enää mitään, ja minä huutelin ja aloin vähän huolestua.
Siinä vaiheessa kun karkumatkaa oli kestänyt kymmenisen minuuttia, soitin jo hädissäni poikaystävälle. Jatkoin huutelua ja palasin paikkaan, josta Vilu oli lähtenyt. Juoksin vielä vähän matkaa siihen suuntaan, josta olimme alunperin tulleet ja pyysin muutamaa lenkkeilijää pitämään silmänsä auki, mutta missään ei koiraa vieläkään näkynyt. Parinkymmenen minuutin kohdalla yritin jo soittaa Beaa ja Soniaa apuun, ja poikaystäväkin hyppäsi koululta taksiin. Huusin Vilua itku kurkussa ja jäin lopulta odottamaan siihen, mistä koira oli retkelleen lähtenyt.
Sain puhelimella kiinni Emmin, joka oli töissä eikä olisi päässyt apuun, mutta kun siinä itkeskelin ja kuvittelin, kuinka Vilu todennäköisesti on jo Ohikulkutiellä rekan alla, niin sieltä se pusikosta puolen tunnin jälkeen tyytyväisenä laukkaili paikalle. Valjaat olivat vinksin vonksin ja kieli roikkui vyön alla, mutta muuten pentu oli oma onnellinen itsensä ja tuli kiehnäämään syliin. Itkin aivan solkenaan ja palkkasin koiran avokätisesti. Siihen se oli samaan paikkaan osannut tulla takaisin, kun mistä oli lähtenytkin (tähän tyyliin:
)
Loppulenkki mentiin tiukasti hihnassa ja voipi olla, että vähään aikaan nuori neiti ei metsässä vapaaksi pääsekään, ellei sillä ole mukana kavereita, joihin suuntaa huomionsa jälkien hakemisen sijaan. Aikamoinen monitoimikoira se kyllä on, kun eivät paimennus, agility, jälki sun muut riitä, vaan lisäksi olisi päästävä metsästämään. Pitäisi varmaan tarjota metsästäjätutulle bordercollieta kaveriksi.
Loppu hyvin kaikki hyvin ja ainakin taas arvostus ja kiitollisuus kahdesta terveestä, hengissä olevasta koirasta kasvoi.
Teppo on nauttinut elämästään sekä Turussa että jokin aika sitten yhden viikon ajan Helsingissä. Se on treenannut nyt kesästä asti aika tasaisesti kerrasta kahteen viikossa ja viime aikoina myös kisannut useampana viikonloppuna. Tuloksista ei ole yhden nollan(!) lisäksi paljon kerrottavaa, mutta minun päässäni sen sijaan on tapahtunut suuria. Etenkin ATT:n syyskuun (jopa surkeaksi kuvailtavien) kisasuoritusten jälkeen ymmärsin sen, etten yksinkertaisesti voi lähteä kisoihin varmistelemaan. Siitä seuraa vain ja ainoastaan näinkin miellyttävä seurausketju:
Minä haluan tuloksen -> varmistelen -> ohjaan eri tavalla kuin treeneissä, missä Teppo irtoaa nykyään todella hyvin ja kykenee itsenäiseen työskentelyyn -> Teppo hämmentyy muuttuneesta ohjauksesta -> Teppo ei varmasti irtoa minnekään -> minä en luota koiraan senkään vertaa vaan varmistelen yhä enemmän -> Teppo-rukka juoksee suorien hyppyjenkin ohitse, kun ei oikein ymmärrä -> radat eivät ole sujuvia, ja vaikka joskus varmistelulla saisinkin aikaiseksi nollan, siitä ei jäisi onnistunut fiilis.
Sanoisin siis, että syyskuisiin TSAU:n kisoihin saakka meillä ei olisi edes ollut mitään mahdollisuutta tehdä tulosta, koska ohjasin itse luokattoman huonosti. Tästä eteenpäin aion luottaa Teppoon kisoissakin enemmän, sillä treeneissä se alkaa olla monessa asiassa jo jokseenkin taitava.
Ja muistettava olisi aina se, ettei sinne kisoihin sinänsä tulosta mennä tekemään, vaan meidän omaa agilityamme; meidän näköinen suorituksemme on parempi kuin yksikään nolla.
TSAU:lla keppivitonen:
Viime viikonloppuna ATT:llä kieltovitonen sekä nolla:
Eräät treenit:
Agilityn lisäksi Teppo on lähinnä lenkkeillyt ja temppuillut kotona. Tänään Marin käsittelyyn se ei ehtinyt kuin nopeasti suoristettavaksi, kun Vilun kroppa vei koko tunnin. Kolmen viikon päästä otetaan uusi yritys ja silloin Mari keskittyy nimenomaan Tepon hoitamiseen.
Kotona Teppo on ollut iloinen ja rapsutettava oma itsensä. Lisäksi se kasvattaa aikamoista afroa jälleen talveksi. Vastaantulijat luulevat Teppoa edelleen jatkuvasti pennuksi, ja itse asiassa Lotta kävikin sen kanssa muutama viikko sitten Helsingissä Puppy Paradessa kulkemassa muiden oikeiden pentujen keskellä. Täydestä meni.
Osio Vilu
Vilulle onkin sitten tapahtunut jos jonkinmoista! Kaikkein merkittävin asia olivat viime viikon maanantain luustokuvaukset, joihin osallistuimme Vilun kahden pentuesisaruksen sekä Sonian ja Raichun kanssa. Kuvauspäivänä Vilua väsyttivät vielä sunnuntaiset agility- ja rauniotreenit sekä painit sisarusten kanssa, mutta haukottelusta huolimatta tyyppi jaksoi pistää pienen show'n pystyyn, kun sen silmät ja polvet tutkittiin ennen röntgenkuvia. En oikein tiedä, mistä Vilu on saanut kehitettyä moisen eläinlääkärikammon, mutta jonkin aikaa meni, ennen kuin päästiin tutkimushuoneesta ulos. Silmät olivat ok - joskin niissä on edelleen pieniä verisuonijämiä, joista ei ole mitään haittaa - kuten myös polvet merkittiin terveiksi.
Röntgenkuvauksen tuloksia odoteltiin lääkärissä aikamoisen pitkä aika, mutta lopulta kuvannut lääkäri näytti, mitä koirista oli löytynyt. Vilun lonkat olivat hänen mukaansa oikein hyvät, selässä ei mainittavaa, ja olat hieman vielä kesken kuten kaikilla muillakin pennuilla, mutta täysin siistit. Kyynärissäkään ei ollut moitittavaa. Vasemmassa kintereessä eläinlääkäri näki pientä ylimääräistä luutumaa, joka johtuisi jostain jänteisiin kohdistuneesta vanhasta traumasta (kuten liukastumisesta), mutta senkään ei pitäisi olla mitään koiraan sinänsä vaikuttavaa; mikäli Vilu joskus alkaa takastaan oireilla niin hyvä, että on kuitenkin tiedossa.
Fiilikset olivat siis kuvaustilaisuuden jälkeen erittäin helpottuneet - Vilun luustossa ei pitäisi olla mitään sellaista, mikä estäisi aktiivista harrastamista. Huh ja jes! Ranteet haluan vielä joskus pennulta kuvauttaa, mutta sitä en nyt tässä yhteydessä tajunnut erikseen pyytää.
Kennelliiton tuloksia kuvista saimme odotella yli viikon ajan, mutta eilen ne tulivat kaikki esille. Vilun osalta homma ei olisi voinut paremmin mennä:
Selkälausunnossa tosin mainittiin, että kyseessä olisi "Rajatapaus LTV", eli viimeinen lannenikama olisi muista etäällä ja/tai pienempi kuin muut. Kyseessä ei ole kuitenkaan millään tavalla rajoittava virhe. Lisäksi Mari suhtautui tänään hyvin suurella varauksella moiseen lausuntoon, kun käsitteli Vilua; kuvat olisivat aivan hyvin voineet näyttää erilaisilta, mikäli koira olisi hoidettu niitä ennen. Ei huolen aihetta tästäkään siis.
Muutkin pennut saivat kaikki luvan harrastaa, vaikka kennelliitto lonkkia C:ksi ja B:ksi lausuikin. Kiitos ja onnittelut kasvattaja-Bealle maailman hienoimmasta pentueesta! Ja erityiskiitos toki tästä meidän sekopäisestä Päässilimääsestä <3
Ennen kuvauksia Vilu siis täytti kokonaisen vuoden ja on nyt olevinaan kovinkin aikuinen. Välillä minun on itse vaikea muistaa, että kyseessä on oikeasti vielä ihan vauva, jolta on turha vaatia tai odottaa vielä liikoja. Se on alkanut kyllä arjessa toimia jo hämmentävän hyvin ja harrastuksissa yllättää jatkuvasti, kun osaa vaikka ja mitä. Esimerkiksi paimentamisessa olemme yhtäkkiä ottaneet loikkia eteenpäin, kun jotkin palaset koiran (ja varmaan ohjaajankin päässä) ovat ilmeisesti loksahdelleet kohdilleen. Myös rauniokokeilu meni hämmentävän hienosti, kun Vilu jotenkin välittömästi tiesi, mitä tehdä: etsiä piilossa olevaa ihmistä nenää käyttäen. Tuolta raunioilta isä-Isakin omistaja Saara otti meistä muutaman hauskan kuvan:
Nämä rauniotreenit liittyivät siis Bean järjestämään kasvattipäivään sunnuntaina ennen maanantain luustokuvauksia. Kuvailin itse päivän aikana pieniä videopätkiä, joista yhdistin oikein perinteisen "Vilun päivä" -videon:
Kyseisen päivän agilitytreeneissä Vilu sai hakea pimeähköä putkikulmaa ja sinne juostessaan "hypätä" vinosti hypyn ylitse. Vilu on edelleen muutenkin tehnyt vain tämän tyyppisiä treenejä, eli olen palkannut sitä putkista ja hypyistä ja juoksuttanut lähinnä suoraan tai loivilla kaarteilla. Tyypille on hyvin vaikeaa hakea hyppyä ellei se osu suoraan sen matkalle, minkä vuoksi olen nimenomaan palkannut Vilua hypyistä ja tehnyt harjoituksista mahdollisimman yksinkertaisia, jotta saadaan paljon onnistumisia. Esteitä on ollut peräkkäin maksimissaan kolme, neljä, ja hyppyjen korkeudet olen pitänyt muutamassa kymmenessä sentissä, kerran 25 sentissä. Varsinkin kun luustokuvissa näkyy se, miten Vilun olat ovat vielä kesken, en aio kovinkaan noiden rimakorkeuksien kanssa kiirehtiä.
Mieskin sai viime treeneissä palkkaamisen lisäksi kokeilla Vilun ohjaamista muutamaan kertaan ja ohjasikin oikeasti jopa paremmin kun minä, kun ei olettanut koiran osaavan mitään vaan ajatuksella vei sen jokaiselle esteelle :D Olisinpa ottanut videota!
Tässä Bean kuvaamana kasvattipäivän treenit:
Olen ollut edelleen vähän huolissani Vilun kropasta ja erityisesti noista etujalkojen jänteistä, mikä on ollut yksi syy suhteellisen vähäiselle agilitytreenaamiselle. Tänään oli vuorossa siis Marin käsittely, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Uutiset olivat onneksi sinänsä hyviä, että vaikka koirassa avattavaa löytyikin, se kaikki oli avattavissa. Jänteiden pieni kireyskin johtui jostain aiemmasta törmäyksestä, joka oli osunut koiran kuonon alueelle, ja saanut koko kropan vinksalleen. Seuraavat kolme viikkoa mennään edelleen samalla tyylillä kovia kääntymistreenejä välttäen, ja mikäli kaikki on ok seuraavalla hoitokerralla kolmen viikon päästä, voidaan roi- ja vas-käännöksiä ryhtyä hiljalleen ottamaan "ratatreeniin" mukaan. Tärkeintä on, että koira voi hyvin ja kykenee kropallaan tekemään sille annetut tehtävät.
Olen alkanut hiljalleen jo kypsytellä ajatusta keppien aloittamisesta. Pääsen toivottavasti käyttämään 2x2-keppejä ja lähtemään niiden kanssa liikkeelle niin, että alkeet (=sisäänmeno) olisivat koiralla mielessä ennen kuin pidemmän ajan kuluttua sen täytyy ruveta kääntämään kroppaa varsinaiseen pujotteluun.
--
Ei kai tässä oikein muuta tähän iltaan. Kaikenlaista on tapahtunut ja pienemmät asiat jäävät nyt auttamatta kirjoittamatta, mutta sitten kun taas aktiivisempi bloggaaminen innostaa, kerron arjesta enemmän. Nyt tuleva viikonloppu vietetään tiukasti kotona näytön äärellä agilityn MM-kisoja katsellen, joskin sunnuntaina starttaamme Tepon kanssa TSAU:lla kahdessa luokassa.
Listasin juuri äsken jokasyksyiseen tapaan itselleni tulevan puolivuotisen painopisteitä. Tärkeimpänä listassa lukee obviously "koulu", johon sisältyy tänä vuonna lähinnä erilaisia sivuaineopintoja. Kiivaan opiskelun ohella harrastukset rahoittaakseni teen töitä, ja vapaa-ajalla taas vietän parisuhdeaikaa, liikun itse ja liikutan koiria.
Koska koirablogissa ollaan, niin koirien suunnitelmia tarkentaisin seuraavalla tavalla:
Tepon kanssa treenaamme agilitya ja koetamme saada myös kisarutiinista kiinni. Tarkoitus olisi myös koko ajan vahvistaa Tepon kropanhallintaa, jotta agility-ympäristön haastavat liikeradat (ts. kepit) olisivat sille nykyistä helpompia.
Agilityn ohella olisi hauskaa kokeilla myös Tepon kanssa haun ja viestin tyyppisiä treenaamisia, mutta en aio niistä ottaa sen enempää stressiä. Muiden mahdollisten oheislajien lisäksi tyyppi päässee muutaman kerran paimentamaan Vilun treenien ohessa.
Vilun suunnitelmat riippuvat jonkin verran kuukauden kuluttua koittavien luustokuvauksien tuloksista. Mikäli luusto on ok, agilitya tehdään mahdollisesti hieman enemmän ja rimoja aletaan hiljalleen nostaa. Mikään kiire pennun kanssa ei kuitenkaan edelleenkään ole; se on kropaltaan aivan kesken eikä sen tarvitse mitään ihmeempää vielä osata.
Paimennuksesta haluaisin meille ihan pitkäkestoisen yhteisen harrastuksen; vähän samalla tavalla kuin Tepon ja minun agilityni on jotenkin kuplassa olemista ja tekemistä, toivoisin samanlaista yhteyttä ja fiilistä Vilun kanssa aitaukseen ja laitumelle. Paimennustreenien lisäksi pennun kanssa olisi hauska oikeasti kehitellä tuota viestin treenaamista vähän eteenpäin ja mahdollisesti myös tehdä pieniä tokon alkeita. Tänään Vilu sai itse asiassa ottaa elämänsä ensimmäiset kunnon seuruuaskeleet, kun lopultakin uskalsin viedä seuraamista ajatellen tehtyä kropanpyöritystä seuraavalle tasolle ja palkata koiraa myös eteenpäin kulkevasta liikkeestä. Veikkaan, että pennulle saadaan jonain päivänä valmiiksi ihan hieno seuruu sekä oikealle että vasemmalle puolelle.
Tärkeimpänä koirien kanssa olisi kuitenkin hyvä saada muodostettua selkeä lenkitysrutiini. Olen ollut vähän hukassa sen suhteen, kumman kanssa teen kuinka pitkää lenkkiä ja millä tempolla, ja ahdistunut näinkin yksinkertaisista pohdinnoista aivan suhteettoman paljon. Varsinkin nyt kun Vilu alkaa olla jo ihan juoksukaveri-ikäinen, on suunnitelmien ja yhteislenkkien tekeminen vähän helpompaa.
Olisi myös ihan kiva, mikäli tapaturma-altis pentumme säilyisi jatkossakin hengissä. Viimeisimpänä se päätti viikonloppuna kävellä suoraan maa-ampiaispesään.
Kaikkein eniten suunnittelen syksystä kuitenkin rentoa ja mukavaa aikaa, johon sisältyy kirpeitä metsälenkkejä, rauhallisia koulumatkoja Aurajoen aamusumun ylitse, yhteistreenejä, paljon lukemista, ystäviä ja koirien kanssa uusien asioiden opettelua. Toivon saavani ladattua akkuja niin, että pitkä, märkä ja kylmä talvi ei tuntuisi aivan niin synkältä kuin viime vuonna.
Mistäs sitä jälleen kuukauden tauon jälkeen aloittaisi?
Vaikkapa siitä, että Vilusta on kasvanut aivan uskomattoman kaunis nuori nainen. Nyt tyyppi on 11 kuukauden ikäinen, noin 54 senttiä korkea ja lähentelee 20 kilon rajapyykkiä. Se on päässyt kokeilemaan kameralle poseeraamisen lisäksi hakua, paimennusta ja viestiä, ja on myös jatkanut epäsäännöllisesti noin kerran viikkoon, kahteen agilityhallilla käymistä. Tuo viesti on tosin tässä vaiheessa ihan vain metsälenkkien oheistoimintaa; minä jään lelun kanssa pisteeseen A seisomaan, Vilu ja mies jatkavat matkaa pisteeseen B (noin 100 metrin päähän polkua/pusikkoa pitkin) ja Vilu sitten pinkoo minkä jaloistaan pääsee takaisin minun luokseni. Pennulla ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa suorittaa näin itsenäisiä tehtäviä, samoin kuin ensimmäisissä hakutreeneissä huomattiin, että tyyppihän toimii tosi hienosti ihan yksin nenänsä kanssa. Tästä lajista voisi hyvinkin kehkeytyä ihan pieni harrastusura reippaalle nuorelle neidille!
Paimennusurakin varmasti urkenisi, mikäli osaisin itse jollain tavalla hallita Vilua lampailla. Se on nyt kyllä toden teolla syttynyt paimentamiseen, ja käymmekin treenaamassa viikottain, mutta saa nähdä, jääkö homma tähän ellei kunnon yhteyttä meidän kahden välille synny :D Toivoa on mutta vietti Vilulla niin vahva, että aika paljon saan itse tehdä töitä, että pääsen pennun pään sisälle.
Kaikki kuvat tässä postauksessa on muuten ottanut Bea, jonka mökillä Haminassa vierailimme muutama viikko sitten. Aikamoinen matka oli ajaa Turusta itään saakka yhdeksän tunnin työvuoron päätteeksi, mutta oli kyllä sen arvoinen retki aamu-uinteineen ja agilitykisoineen! Kiitos kuvista ja majoituksesta ja kaikesta :)
Mökillä kävivät kääntymässä myös Meri sekä Narvi, josta on kasvanut aika huikean mittainen mies. Alla olevassa kuvassa Narvi yrittää selvästi kuulua joukkoon asettautumalla taktisesti pienemmäksi kuin muut :D Tyyppi oli aivan älyttömän hurmaava; hölmö, kiltti ja innokas. Hoinalta ja Tepolta se otti raukka turpiinsa useampaan kertaan, kun taas Chhaina ei pahemmin lapsen lähentelyistä välittänyt ja Vilu taas pelkäsi näin isoksi kasvanutta veljeä. Narvi ei siis nauttinut oikein kenenkään suosiota omiensa joukossa.
Teppoa tosiaan sai vahtia ja komentaa aika reippaasti, kun Narvi saapui paikalle. Se on muutenkin muuttunut Vilun kasvun myötä huomattavasti suojelevammaksi, eikä epäröi käydä ainakaan nuorten isojen uroksien päälle, jos kokee ne uhkaaviksi. En välitä tästä uudesta piirteestä lainkaan, sillä tähän saakka Teppoon on voinut luottaa ihan täysillä; se ei ole provosoitunut mistään eikä kenestäkään. Nyt alkaa vähän vaikuttaa siltä, että mikäli joukossa on näitä nuoria uroksia, sen perään saa todella katsoa ja mielellään pitää sivussa. Todella epäshelttimäistä ja todella ärsyttävää. Toivon, että tämä Tepon suojelutaipumus hieman helpottaa, kun saan aikaiseksi viedä sen leikattavaksi.
Paha pieni pullero.
Nyt Teppo on ollut lähes koko elokuun Lotan kuntokuurilla Helsingissä, missä se on päässyt juoksemaan kymmenen kilometrin lenkkejäkin. Ennen elokuuta ehdimme käydä kisoissa Raumalla, missä tuloksia ei tullut mutta fiilis oli hyvä, sekä Haminassa, missä tuloksia ei edelleenkään tullut ja missä fiiliskin aika lailla latistui, kun mistään ei tullut mitään :D Aion iloisesti jatkaa koiran kanssa treenaamista, koska Teppo on ihan huikea agilitykoira, mutta tuon kisaamisen suhteen alkaa usko vähän horjua. Saa nähdä, mitä siihen keksitään.
Meno on näyttänyt hallilla esimerkiksi tältä:
Kun taas kisoissa tulee sählättyä ihan helppojakin juttuja:
Noh, kyllä se taas siitä. Tuollakaan radalla sinänsä ei ollut muuta "korjattavaa" kuin kepit ja se, että voisin jatkossa ohjata Tepon ihan jokaiselle esteelle kiirehtimättä turhaan seuraavalle :D Nopea Teppo ainakin on. Se on aina ja ikuisesti maailman hienoin eikä rakasta mitään niin paljon kuin treenaamista <3
Vilun osalta tässä on kesän edetessä alettu kuumeisesti jo jännittää tulevia luustokuvauksia. Mieskin on aivan varma siitä, että jotain vikaa jossain on oltava, kun pennun menoa päivästä toiseen katselee. Rauhoittunut se pikkupentuaikaan verrattuna on mutta varsin reipasmeininkinen edelleen, ja erittäin tapaturma-altis. Enää on reilu kuukausi siihen, että Vilu täällä Turussa muutaman pentuesisaruksen ja Sonian Raichun kanssa kuvataan samaan aikaan. Sitä kauhulla odotellessa.
Hullu ajatus, että pian minulla on olemassa tieto siitä, voiko Vilun kanssa oikeasti tulevaisuudessa harrastaa agilitya vai jääkö se vain pentutreenitasolle! Siitä tulisi kyllä aikamoisen hieno agilitykoira. Ja käsittämätön tuuri kävisi minulle, jos käsissä olisi näin mahtavat harrastuskaverit :)
Ei muuta kuin ihanaa loppukesää kaikille! Suuntaamme Vilun kanssa jälleen tänään lampaille keskustelemaan siitä, saako niitä kohti hyökkiä, ja huomenna ajelemme mökille rentoutumaan. Ensi viikon jälkeen loppuvat kesätyöt ja siitä eteenpäin teenkin töitä vain tasan sen verran kuin itse opiskelujen ohella haluan <3
