maanantai 9. lokakuuta 2017

Kolmosluokkalainen ja karkulainen

Viikonloppu meni suunnitelmien mukaisesti lähinnä agilityn MM-kisoja seuratessa, mutta myös kotona koirat osasivat järjestää pientä ohjelmaa omistajalle. Ensin Vilun vatsaan pullahti perjantaina agilitytreenien jälkeen halkaistun luumun kokoinen patti, joka tuntui vasemman, alimman nisän kohdalla ihon alla ja aiheutti hienoista huolestumista, kun Google ehdotti toistuvasti oireiden diagnoosiksi nisäkasvainta.




Pääsimme eläinlääkäriin heti samana iltapäivänä. Siellä Vilulta otettiin verinäyte, jonka perusteella lääkäri päätti olla ottamatta koepalaa patista. Vilun tulehdusarvot olivat koholla, mikä viittasi siihen, että kyseessä olisi jonkinlainen bakteeriperäinen tulehdus, joka antibiooteilla pitäisi hoitua. Vilulla on ollut vatsassa joidenkin ötököiden puremia, joten ei olisi mitenkään epätodennäköistä, että tulehdus olisi niistä lähtöisin. Lääkärikäynnin jälkeen patin alue on vielä alkanut punoittaa ja hieman ilmeisesti myös kutista, mikä vähentää epäilyä kasvaimesta. Toivottavasti saadaan lääkekuurilla kuntoon! Aika ilkeältä tuo alue viikonloppuna näytti:



Sunnuntaina taas kampesin itseni ylös sohvalta sen verran, että pääsimme Tepon kanssa lähtemään itse kisaamaan. En tiedä, oliko striimin tuijottaminen käynyt aikamoisesta mentaalitreenistä, mutta minua jännitti juuri sopivasti - ei näin: "Apua ää ei pysty apua äh tossa ainakin mokataan", vaan näin: "Vitsi miten kivaa päästä radalle! Tossa kohdassa täytyy muistaa olla tarkkana. Iik, kivaa!" - ja niin me vaan vedettiin kaksi voittonollaa ja noustiin (lopultakin) kolmosiin.

Kolmosiin!

Ihan hullua!

Siis että seuraava kisailmo tehdään samaan luokkaan, jossa parhaat kisaavat? Tuntuu niin hullulta ja hienolta ja käsittämättömältä! Teppo oli lauantaina niin hieno, että itkin (taas), kun ratojen jälkeen vein sitä autolle juomaan. Se odotti lähdöissä kuten aina, se tuli ohjauksiin, teki loistavan keinun, haki hypyt ja haki kepit. Odotan todella paljon sitä, että pääsemme yhdessä kokeilemaan, miltä radat kolmosissa tuntuvat. Jes!
Sunnuntain radoista ei valitettavasti ole videota, mutta sen verran voin kertoa, että ne menivät täysin suunnitelmien mukaan ja esimerkiksi toisella (agility)radoista etenemä oli 4,9m/s. Ei huono. Ensimmäisen jälkeen vähän jännitti, kun en ollut varma, oliko yksi rima pudonnut, eikä tuloksia ollut saatu seinälle edes ennen seuraavaa rataa. Soniakin jännitti kotona online-tulosten äärellä :D Lopulta molemmat tulokset tulivat näkyville kerralla, ja siellähän ne LUVA ja SERT komeilivat:



On muuten aika hauskaa, miten agilityihmisetkään eivät tunnista, minkä rotuinen Teppo on. Monet tulivat sitä katsomaan ja kehumaan kisoissa ja kysyivät, että mitä rotuja siinä oikein on - jotain pystykorvaako? Onhan tuo nyt aika törkeän karvainen ja omituinen tällä hetkellä, ja kulkeekin kotona nimellä Peruna, mutta meille ei meinattu tuota ruusukettakaan antaa, kun "senhän pitäisi mennä sille sheltille!". "Joo tää on sheltti", "Eiei, kun sheltille tää on!". Ei auttanut, että seisottiin jo palkintopallilla :D

Agilitylla jos vielä jatketaan, niin tässä pienet videot molempien perjantain pikkutreenistä:





Ja nopeasti vielä sellainen kertomus, että Vilu päätti tänään ottaa ritolat ja lähteä jäniksen perään Länsikeskuksen metsässä suhteellisen pitkäksi aikaa. Olen ollut sen kanssa tuon riistavietin takia varsin varovainen viime aikoina ja nytkin oli tarkoitus tehdä ihan vain hihnalenkki, mutta kun yhdellä polulla päätin antaa sen hetken olla irti, niin eikös se saman tien bongannut oivan saaliseläimen ja lähtenyt menemään. Ajohaukku vaan kaikui ja kaikui, ja kaikui, ja alkoi kaikua vielä vähän kauempaa ja vielä ja sitten jo todella kaukaa. Jäimme Tepon kanssa odottamaan pentua takaisin, mutta kun ei sitä pariin minuuttiin kuulunut, niin aloin huudella perään, jottei se eksyisi vaan osaisi tulla äänen luokse, ja lähdin vähän siihen suuntaan, minne koira oli painellut. Ei näkynyt eikä kuulunut enää mitään, ja minä huutelin ja aloin vähän huolestua.
Siinä vaiheessa kun karkumatkaa oli kestänyt kymmenisen minuuttia, soitin jo hädissäni poikaystävälle. Jatkoin huutelua ja palasin paikkaan, josta Vilu oli lähtenyt. Juoksin vielä vähän matkaa siihen suuntaan, josta olimme alunperin tulleet ja pyysin muutamaa lenkkeilijää pitämään silmänsä auki, mutta missään ei koiraa vieläkään näkynyt. Parinkymmenen minuutin kohdalla yritin jo soittaa Beaa ja Soniaa apuun, ja poikaystäväkin hyppäsi koululta taksiin. Huusin Vilua itku kurkussa ja jäin lopulta odottamaan siihen, mistä koira oli retkelleen lähtenyt.

Sain puhelimella kiinni Emmin, joka oli töissä eikä olisi päässyt apuun, mutta kun siinä itkeskelin ja kuvittelin, kuinka Vilu todennäköisesti on jo Ohikulkutiellä rekan alla, niin sieltä se pusikosta puolen tunnin jälkeen tyytyväisenä laukkaili paikalle. Valjaat olivat vinksin vonksin ja kieli roikkui vyön alla, mutta muuten pentu oli oma onnellinen itsensä ja tuli kiehnäämään syliin. Itkin aivan solkenaan ja palkkasin koiran avokätisesti. Siihen se oli samaan paikkaan osannut tulla takaisin, kun mistä oli lähtenytkin (tähän tyyliin:


)


Loppulenkki mentiin tiukasti hihnassa ja voipi olla, että vähään aikaan nuori neiti ei metsässä vapaaksi pääsekään, ellei sillä ole mukana kavereita, joihin suuntaa huomionsa jälkien hakemisen sijaan. Aikamoinen monitoimikoira se kyllä on, kun eivät paimennus, agility, jälki sun muut riitä, vaan lisäksi olisi päästävä metsästämään. Pitäisi varmaan tarjota metsästäjätutulle bordercollieta kaveriksi.

Loppu hyvin kaikki hyvin ja ainakin taas arvostus ja kiitollisuus kahdesta terveestä, hengissä olevasta koirasta kasvoi.


Sankari itse.




Ihana syksy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti