maanantai 11. joulukuuta 2017

Uuteen kotiin!

2015

Ehdin asua Koivulassa ihanassa yksiössäni vuoden 2014 elokuusta vuoden 2016 kesäkuuhun saakka, eli vajaat kaksi vuotta. (Tästä ajasta tosin viimeiset kuusi kuukautta kuluivat enemmän tai vähemmän lähinnä miehen osoitteessa, mutta kuitenkin.) Hehkutin tuolloin täälläkin toistuvasti sitä, miten viihdyin pienessä lähiössä Luolavuoren metsien, Haritunrannan peltojen ja Kaarinan luontopolkujen kupeessa; Tepon kanssa saattoi lähteä lenkille käytännössä ilman hihnaa, kauppa oli vieressä, bussit kulkivat hyvin, vapaata parkkitilaa oli paljon ja tunnelma ihanan rauhallinen. Kun puolisentoista vuotta sitten muutimme miehen kanssa yhteen, siirryimme keskustampaan, jotta ilman autoa liikkuminen olisi kummallekin ympäri Turkua helpompaa. Tuolloin meillä oli myös vain yksi koira - vieläpä maailman helpoin Teppo - jonka kanssa lenkkeily on kivaa ja mukavaa paikasta riippumatta. Sen vuoksi keskusta tuntui hyvältä ratkaisulta.

Sitten kävi niin, että marraskuussa 2016 yllätyspentu Vilu tuli taloon ja pisti paikat jossain määrin mullin mallin. Siinä missä minun oli ja on helppoa nykyisestä asunnosta kävellä yliopistolle 10 minuuttia ja käydä kaupassa tien toisella puolella, alkoi keskustaympäristö aika nopeasti rassata riehakkaan pennun kanssa kulkiessa. Tai sanotaan, että joko pelkän pennun tai pelkän Tepon kanssa lenkkeily oli vielä ihan ok, mutta aika nopeasti liikenteen roiskuttama kura, teiden reunoille törkeästi jätetyt kakkakasat joista koirat juoksevat tyytyväisenä läpi, jatkuva trafiikki ja ylipäätään kaupunki alkoivat kahden ulkoilutettavan kanssa tökkiä. Tuolloin meillä ei ollut vielä edes autoa, eli metsälenkeille lähdettiin aina bussilla. Nämä retket olivat sinänsä todella hauskoja ja omanlaisiaan seikkailuja, mutta eivät loppujen lopuksi kovin käteviä.


Auto muutti toukokuussa meille saapuessaan tilannetta juurikin lenkkeilyn (ja muun harrastamisen) suhteen parempaan, mutta toisaalta kotimme lähellä on vain ja ainoastaan maksimissaan kahden tunnin kiekkopaikkoja. Tämä tietää jatkuvaa ulkona ravaamista kiekkoa siirtelemään, jos auto ei ole jommankumman mukana töissä. Taloyhtiöllä olisi järkevän hintaisia pihapaikkoja olemassa, mutta olemme nyt jonottaneet niihin puoli vuotta, eikä mitään ole kuulunut.

Näistä koiraharrastuksen kannalta epämiellyttävistä puolista huolimatta asuntomme on aivan ihana, ja mielestäni tähän muuttaminen oli puolitoista vuotta sitten erittäin hyvä ja looginen päätös. Tämä on ollut meidän laumamme ensimmäinen yhteinen koti. Asunto on juuri sopiva meille; muovilattiat helpottivat pentuarkea vuosi sitten paljon, meillä on sekä vaatehuone että kodinhoitohuone, suuri olohuone ja ihana avokeittiö. En sinänsä haluaisi lähteä tästä minnekään, mutta kun tänä syksynä tuppasin nielemään itkua varsinkin joka ilta, kun jouduin lähtemään koirien kanssa ulos, tajusin, ettei tämä oikein voi enää jatkua. Koiraharrastuksen sitovin ja näkyvin osa on koirien lenkittäminen päivittäin, ja kun se pistää ärsyttämään, harmittamaan ja itkettämään toistuvasti, ollaan menossa väärään suuntaan. Olin kiukkuinen ja stressaantunut ja vaikka niin ei saisi käydä, alkoi mielentilani todellakin näkyä myös minun ja koirien suhteessa. Kun oma fiilis oli valmiiksi huono ja ovesta ulos lähtiessä vastassa olivat kaikki korttelin koirat, ajattelemattomat omistajat, pimeä syksy ja liikenneruuhkaa, ei huumorintajuni aina riittänyt olemaan koirille niin reilu kuin mielestäni niille tulisi olla.

Nyt eletään onneksi joulukuuta, ja olen rauhallisempi ja onnellisempi: Me muutamme tammikuussa paikkaan, jossa pääsen lenkittämään koiria sellaisessa ympäristössä, josta jokainen meistä nauttii. Liikenneyhteydet huononevat nykyisestä, kyllä, ja joudun kulkemaan yliopistolle ja töihin paljon pidemmän matkan. Kun sitä on kuitenkin sitoutunut näihin kahteen karvaiseen perheenjäseneen ja lähtee niiden kanssa ovesta ulos kolmisen kertaa päivässä, joka päivä, haluan, että se ei tunnu pakolta. En oleta, että uusi asuntomme maagisesti tekee aina koirien lenkittämisestä ruusuilla tanssimista, sillä onhan se välillä rasittavaa ja tylsää, mutta itkemään en enää lenkkiympäristön vuoksi suostu. Ja nyt todella tiedän, että niin en joudukaan tekemään, sillä meidän uusi kotimme sijaitsee - tadaa! - Koivulassa!





Meidän uudessa kodissamme on parkettilattiat, avaraa tilaa 57 neliötä, vaatekomero ja harmaaksi maalattuja seiniä. Sen ikkunoista näkee kolmeen ilmansuuntaan ja sen parveke on lasitettu. En voi väittää, ettenkö olisi innoissani. Erittäin kiitollinen olen myös miehestä, joka on höpsön koiraharrastajansa vuoksi valmis muuttamaan lapsiperhelähiöön. Toivottavasti me kaikki neljä viihdymme uudessa kodissa hyvin ja pitkään! Asunto ei ole aivan aiempaa yksiötäni seuraavassa talossa, mutta sen viereisessä kylläkin. Aivan kyljessä käytännössä siis. Muutamme tammikuun aikana ja ensi keväänä meidät tapaakin sitten tutuilta rantaniityiltä kuljeksimasta ja Luolavuorelta kiipeilemästä!

Nämä kuvat ovat viime keskiviikolta, kun Sonian kanssa kävimme Paimiossa juoksuttamassa koiria:







Muitakin juttuja on viime aikoina tapahtunut; Vilu naarmutti tassunsa eli saikkuilee, ja nyt se myös juoksee toisia juoksujaan. Teppo taas korkkasi kolmoset kolmella enemmän tai vähemmän katastrofiradalla. Kisapäivä meni minulla lähinnä sitä jännittäessä, saammeko asunnon vai emme, joten laitetaan vaikka sen piikkiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti