tiistai 7. huhtikuuta 2020

Kuulumisia: vauva ja koirat

Pitkästä aikaa hei täältä vauva-arjen syövereistä! Blogi on minua kutsunut ja huhuillut luokseen jatkuvasti, mutta aika ja energia tuntuvat loppuvan aina kesken. Koska kuitenkin rakastan kirjoittamista ja blogia luovana ympäristönä, latasin Bloggerin sovelluksena kännykkään ja yritän jatkossa näpytellä teille (ja itselleni!) kirjoituksia sillä aikaa, kun Emilia nukkuu päiväuniaan. Päivien pisimmät unet (n. 2h) käytän yleensä ulkoiluun vaunujen ja koiran kanssa, mutta unia mahtuu päiviin aina vähintään kolmet. Tähän saakka olen näiden lyhyempien pätkien aikana yleensä joko nukkunut itsekin, venytellyt, treenannut tai vain selannut Instagramia, mutta tämä kirjoittaminen ansaitsee ehdottomasti edes yhdet päiväunet viikossa. Juuri nytkin Emilia tuhisee vieressäni sängyssä - on tuhissut nyt puoli tuntia ja jatkaa toivottavasti vielä toisen samanlaisen. (Toim. huom. jatkoi vartin verran ja teksti jäi kesken. Päätin kuitenkin, että tänään pitkätkin päiväunet käytetään muuhun kuin lenkkeilyyn, nukutin Emilian sisälle ja nyt kirjoitan teille peräti tietokoneella, jonka olen avannut viimeksi x viikkoa sitten! Woop!)

Vauvamme on tosiaan nimeltään Emilia ja iältään ensi viikolla jo puoli vuotta. Hän on topakka, tarkka ja utelias tapaus. Hän on myös äänekäs ja taipuvainen ilmoittamaan hyvin napakasti, jos jokin ei ole hänen mielestään hyvin. En usko, että hänestä kasvaa kovin rauhallista ja mietiskelevää tapausta, mutta antaa ajan näyttää. En halua missään nimessä lokeroida ja määritellä häntä tietynlaiseksi vaan antaa kasvaa juuri sellaisena ja sellaiseksi kuin hän on, joten jatkamme rauhassa toisiimme tutustumista. Joka tapauksessa hän on maailman suloisin pieni ihminen, jota rakastan aivan uskomattoman paljon.


- Vilu -

Emilia on hyvin kiinnostunut Vilusta. Hän saattaa katsella lumoutuneena viisi minuuttia, kuinka Vilu rouskuttaa häränkorvaa, tai hihkua riemusta, kun iskä leikkii koiran kanssa. Hän tarraa koirarukkaa karvoista aina kun saa mahdollisuuden, ja erityisen innoissaan on silloin, kun onnistuu tarttumaan Vilua korvasta. Tähän saakka Vilu on antanut Emilian tunnustella itseään kiltisti, ja kun "rapsutus" on riittänyt, se on poistunut paikalta tai nuolaissut vauvaa kasvoista. Olemme kehuneet Vilua kovasti sekä siitä että se on kärsivällisesti Emilian tutkittavana että siitä, että se oma-aloitteisesti poistuu tilanteesta, jossa ei halua olla. Koetan näin vahvistaa sitä, että vauva on positiivinen asia ja että Vilu tekee oikein sekä vauvaa sietäessään että siitä etääntyessään.
Enkä siis todellakaan anna Emilian roikkua Vilussa edes päivittäin, mutta rapsuttelen itse koiraa vauva sylissäni usein ja silloin Emilia saa koskea koiraan jos haluaa ja ylettyy. Hän ei vielä liiku, mutta tulevaisuutta ajatellen on ihan hyvä, että Vilu on jo jossain määrin tottunut vauvan omituiseen kosketukseen. Jos ryömivä tai konttaava vauva pääsee yllättämään, Vilu on jo oppinut, että se saa aina lähteä muualle. 

Vilun mielestä taas parasta vauvassa ovat puolitoista kuukautta sitten alkaneet ruokailuhetket. Emilia aloitti soseet heti neljän kuukauden iässä ja syö nyt myös puuroa sekä satunnaisesti harjoittelee sylissä sormiruokailua banaanilla tai kurkulla. Kunhan pääsemme kuunvaihteessa muuttamaan (tästä todella jännittävästä asiasta lisää myöhemmin!), Emilia osaa todennäköisesti jo istua ja voimme toden teolla ryhtyä harrastamaan sormiruokia. Jo ennen syöttötuolista lenteleviä rieskanpalasia, parsakaaleja ja tomaattilohkoja Vilu on päässyt kuitenkin tutustumaan elämäntehtäväänsä eli vauvan jälkien siivoamiseen; kun ruokailu on loppu, Vilu saa nuolla lautaset ylijääneine puuroineen tyhjiksi ja mahdolliset Piltti-purkit puhtaiksi. Se myös huolehtii siitä, että lattialle roiskuneet soseet tulevat siivotuksi ja toisinaan käy myös omatoimisesti putsaamassa Emilian kädet - mitä toisaalta seuraa joka tapauksessa käsienpesu, koska pienet nyrkit päätyvät herkästi vauvan suuhun ja koiran kuola ei ole ehkä sitä ravintoa jota vauvani haluan säännöllisesti nauttivan. Miljoonat koirankarvat päivittäin sekä mahassa että hengitysteissä riittävät.



Ulkoilu vauvan ja Vilun kanssa sujuu edelleen huikean hienosti - Vilu tottelee kuin unelma sekä suullisia käskyjä että käsivihjeitä ja hihnassa kulkee vetämättä jommallakummalla puolella vaunuja. Myös hihnalenkeillä käytän paljon suullisia vihjeitä kertoakseni Vilulle, milloin hidastetaan, pysähdytään, ohitetaan tai käännytään ja milloin koiran tulee itse vaihtaa vaunujen puolta. Täytyy sanoa, että olen kyllä todella ylpeä, kun kuljemme tällä porukalla ympäri Turkua - en olisi ikinä osannut kuvitella, miten hienosti kaikki liikenteessä sujuu!
Odotan tietysti innolla sitä, mitä tapahtuu, kun Emilia kasvaa ja vaunulenkeillä ei enää nukutakaan vaan tutkitaan ympäröivää maailmaa :D Taaperoa tuskin saa koulutettua yhtä tottelevaiseksi kuin koiraa?

Vauva-arjen ohessa Vilu pääsi loppusyksystä ja alkutalvesta treenaamaan agilitya noin kerran viikossa tai kahdessa, ja TSAU:lla myös voitimme ensimmäisen agilityradamme. Kisasimme kolme rataa - hyppy, agi, hyppy - joista ensimmäinen meni aivan pipariksi, toinen oli voittorata keppivitosella (huikeat kontaktit!) ja viimeistä teimme nollana aivan viimeisille esteille saakka, kunnes kutsuin Vilua turhan napakasti ja se ohitti hypyn, joka olisi pitänyt vielä hypätä edestä. Tätä mokaa lukuunottamatta rata oli ihan mieletön ja löytyy voittoradan kanssa Instagramista. En enää pysty jakamaan täällä videoita tai kuvia suoraan sovelluksesta, sillä tein tilistäni Emilian synnyttyä yksityisen. (Tili on ellakaij, seuraamispyynnön kun laittaa niin hyväksyn!)
Tällä hetkellä ATT:n halli on tietysti suljettu, enkä tiedä, milloin viimeksi kävimme treenaamassa tai milloin seuraavan kerran pääsemme treenaamaan. Suoraan sanottuna en ole ottanut asiasta lainkaan stressiä eikä se ole harmittanut minua kuin ehkä kerran, kun olen miettinyt, että olisipa Vilu onnellinen jos pääsisi treenaamaan. Juuri nyt elämässä ei ole sellaisia hetkiä, jolloin treenaamaan lähteminen olisi helppoa, luontevaa tai kutsuvaa. Tiedän, että sellainen elämänvaihe tulee vielä, että treenaan kunnolla, mutta nyt se ei ole. Vilun puolesta toki toivon, että kunhan tilanne joskus taas normalisoituu, pääsen sen kanssa harrastamaan. Tällä hetkellä koiralle riittävät pitkät lenkit, mökkeily, kotoilu ja lähisukulaisen suomenlapinkoiran kanssa rymyäminen.

No, nyt kun aloin enemmän ajatella agilitya, minullekin tuli sitä hieman ikävä. Toivottavasti taas pian pääsee edes toisinaan treenaamaan!



- Teppo -

Teppo taas ei ole päässyt tekemään agilitya eikä myöskään totuttelemaan vauvan kanssa elämiseen. Se lähti synnytysevakkoon vanhemmilleni Helsinkiin pari viikkoa ennen laskettua aikaa eikä ole sen jälkeen vakituisesti palannut meille. Muutaman noin viikon pätkän se on ollut kotona, mutta muuten nautiskellut huomiosta, lenkkeilystä ja rapsutuksista iltatähtenä. Ennen koronaa syitä järjestelylle oli kaksi: minulla on vähän helpompaa vain yhden koiran kanssa (hirveä univaje, hissitön kerrostalo, kurakelit läpi talven) ja toisaalta vanhempani haluavatkin pitää Teppoa luonaan. Nyt koronan aikaan kolmas syy on vielä se, että vanhempani tekevät etätöitä mökiltä käsin, joten Teppo oleilee tällä hetkellä onnellisena tonttivahtina lintuja ja ohiajavia veneitä tarkkaillen. Sillä on kaikki oikein hyvin.



Teppo ehti täyttää joulukuussa jo kahdeksan vuotta, joten sen agilityurakin on jo todennäköisesti takanapäin. Tiedän, että moni tämän ikäinen koira painaa elämänsä parhaita ratoja, mutta Teppo ei ole sellaisessa kunnossa, että siitä tehtäisiin enää kummoista tykkiä. Jotta sen kanssa uskaltaisi enää treenata, sen kroppaa pitäisi huollattaa moneen otteeseen ja sen kuntoa tulisi kaikilta osin kohottaa hyvin järjestelmällisesti, mihin tällä hetkellä minulla ei ole resursseja. Minulla on usein haikea olo, kun mietin, miten minun ja Tepon yhteinen harrastaminen tällä tavalla vähän vahingossa vain loppui - en saanut viimeistä kisarataa, ryhmätreeniä tai edes omatoimitreeniä sillä ajatuksella, että nyt vedetään elämämme agilitya viimeistä kertaa. Kaikki vain jotenkin jäi. Toivon, että kunhan Teppo palaa taas kotiin (koska viimeistään koronatilanteen hellittämisen jälkeen se palaa, sillä me muutamme - hihii! - omakotitaloon!), saan sen kuitenkin sellaiseen kuosiin, että voin käydä hömpöttelemässä sen kanssa silloin tällöin. Ainakin Teppo pääsee toteuttamaan itseään pihavahtina, sillä tulevan kotipihamme vierestä kulkee kävelytie (ah, mitä pöhinää muille koirille aidan läpi voikaan pitää) ja sen yli oletettavasti lentelee lintuja, joiden tuijottelu ja haukkuminen on Tepon suurinta huvia.

Silloin, kun Teppo on tavannut Emiliaa, se on ollut vähän kummallinen. En osaa täysin tulkita sen mielentilaa, joten olen ollut aika varuillani näiden kahden kohdatessa. Teppo on selvästi minusta mustasukkainen ja haluaisi tunkea minun ja Emilian väliin, kun istuskelen lattialla ja Emilia köllii leikkimatolla. Se käy välillä nuolaisemassa vauvaa ja heiluttaa sille kyllä positiivisesti häntää, mutta välillä tuijottaa sitä omituisesti. Mene ja tiedä. Kerran Emilia pääsi tarttumaan Teppoa turkista, ja Teppo teki välittömästi näykkäisyä muistuttavan eleen vauvan suuntaan - ei todennäköisesti ollut mitenkään aikeissakaan purra, kunhan säikähti ja varoitti, mutta tämän jälkeen olen katsonut aina tarkkaan, että vahinkoja ei pääse sattumaan.
Muutenkin Teppo on nykyisin vähän sellainen laiskanpulskea ja äreä vanha ukko - vaikkei vanha olekaan. En kirjoita tätä mitenkään negatiivisessa mielessä, sillä onhan se aivan ihana ja huvittava tyyppi edelleen. Teppo vain on vähän pöhkö ja arvostaa hyvin erilaisia asioita kuin nuorempana.



Kuten viime syksynä kirjoittamassani tekstissä vihjasin, Teppoa tosiaan tutkittiin omituisen kipuilun vuoksi aivan ultrassa saakka loppukesästä. Se sai ulkona kipukohtauksia vailla mitään ennakkovaroituksia, syytä tai logiikkaa - usein tasaisella maalla, kesken tasaisen hihnaravin. Hallilla se kieltäytyi treenaamasta ja kyyhötti oven edessä aivan kurjana. Eläinlääkäri tai fyssari eivät löytäneet mitään syytä oireille, joten ainoa, mitä lääkäri lopulta ehdotti, oli tilanteen hoitaminen närästyksenä tiukalla erikoisruokavaliolla. Ruokavalio pistettiin uusiksi vain vähän ennen kuin Teppo lähti Helsinkiin, ja siellä se ei kertaakaan ole käyttäytynyt kummallisesti. Voi siis olla, että kyse tosiaan oli närästyksestä, joka, kuten itse arvelen, minun tajuamattani johtui ainakin osittain siitä, että Teppo reagoi minun raskauteeni. Sanoin aina kaikille, että koirat eivät reagoineet raskauteen oikeastaan lainkaan, mutta näin jälkikäteen yhdistäisin kyllä Tepon oireet muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Mene ja tiedä. 

Joka tapauksessa nyt kaikki on hyvin - joskin Teppo on aika juminen muutamasta lopputalven fyssarikäynnistä huolimatta, mutta sellaista se on. 

Siskon puhelin. 

Sellaista kuuluu meidän koirille! Toivottavasti teitä kiinnostavat myös meidän tuleva muutto ja jossain määrin myös vauva, koska jos vain saan pidettyä suunnitelmasta kiinni ja kirjoiteltua useamminkin, ne tulevat varmasti näkymään täällä. Olen harkinnut "yleisemmän" blogin kirjoittelua, mutta pysytellään nyt toistaiseksi täällä :) 

Ihanaa ja aurinkoista kevättä! ☀️




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti