Heippa taas pitkästä aikaa! Paljon on ehtinyt tapahtua sekä ympäröivässä maailmassa että meidän elämässä, mutta toisaalta sitä samaa arkea tässä eletään kuin kesälläkin: Minä olen vielä kotona Emilian kanssa, Vilun kanssa harrastetaan, Teppo on välillä kotona ja välillä vanhempien luona ja Paimio on edelleen aivan ihana.
Olen itse hoitovapaalla tammikuun alkuun asti. Emilia aloittaa 4.1.2021 päiväkodissa ja siitä viikon kuluttua minä täysaikaisen työharjoittelun Paimion kaupungilla (!!). Olen nyt jo osa-aikaisesti eräässä projektissa mukana eli käytännössä teen kotona noin kahdeksan tuntia viikossa valmisteluja kevään töitä varten. Kyseessä on viestintään liittyvä hanke, eli puhutaan niin sanotuista oman alan töistäni. Suuri vastuu jännittää mutta samalla tiedän, että osaan kyllä. Tiedän myös, että Emilia tulee pärjäämään päiväkodissa hienosti vaikka tulenkin varmasti itkemään alussa ikävää paljonkin.
Alkuvuodesta muuttuvat siis työkuviot ja sen lisäksi harrastussysteemeihinkin tulee muutoksia. Ensinnäkin puolitamme Vilun kanssa paikkaa Sonian ja Petran valmennusryhmässä eli pitkästä, pitkästä aikaa pääsemme taas ohjattuihin treeneihin säännöllisesti joka toinen tiistai. Sen lisäksi että pääsen itse treenaamaan alan myös vetää Ritan kanssa omaa vamennusryhmäämme kuudelle innokkaalle ja motivoituneelle koirakolle (!!). Ihan yhtäkkiä minusta tulee siis agilityvalmentaja - vaikka sinänsä titteli on aika harhaanjohtava, kun mitään kokemusta tai osaamista mulla ei ole. Jostain on kuitenkin aloitettava enkä voinut kieltäytyä, kun Rita kysyi mua parikseen ryhmän vetäjäksi. Kyseessä on siis joka toinen tiistai klo 18.30-20 ATT:llä vedettävä ryhmä ja aina kouluttamisen jälkeen jään Vilun kanssa vielä tekemään oman treenin Sonian ja Petran kanssa.
Ensi keväälle on siis luvassa paljon uusia juttuja ja varmasti myös väsymystä! En voikaan enää elää omien ja lapsen aikataulujen mukaan ja käydä pitkillä lenkeillä keskellä päivää. Tulen onneksi tekemään osan harkkatöistä etänä ihan vain kotosalla, mikä varmasti helpottaa aamujen logistiikkaa - ei tarvitse laittaa itseäni ihmisten ilmoille -kuosiin vaan riittää, että saan vietyä Emilian päiväkotiin. Tuntuu hurjalta, että pian elämme oikein stereotypistä perhearkea, jossa vanhemmat tekevät toimistotunteja ja niiden jälkeen lapsi haetaan päiväkodista ja kotona laitetaan kalapuikot uuniin ja Pikku-Kakkonen telkkarista päälle.
—
Mennyt syksy oli koirien osalta todella hyvä. Olen saanut treenattua Vilun kanssa about kerran viikkon ja ehdimme myös kisata enemmän kuin koskaan. Meidän agility alkaa oikeasti tuntua meidän agilitylta! Parasta syksyssä olivatkin hienot kisaradat, joiden jälkeen meinasin itkeä ilosta. Saavutin syksyllä oikeanlaisen mielentilan kisapaikalla ja olen myös tavoittanut sellaisen kisaamisfilosofian, joka minulle sopii. Kirjoittelen tästä varmasti lisää kunhan kerkeän, mutta todella lyhyesti ja sen suurempia selittelemättä: Kun lähden kisaamaan, lähden kisaamaan, en treenaamaan. Lähden siis tekemään tulosta.
Vilun kisakokemus näyttää siis tällä hetkellä tältä:
Eli enää tarvitaan yksi agilitynolla ja sitten ollaankin kakkosissa. Tiedän, että monelle kolmosiin nouseminen on muutaman kisan juttu ja vain yksi askel koko uralla, mutta minulle pelkästään nämä kaksi nollaa ovat olleet todella suuri saavutus. En jaksa odottaa, että koronatilanne taas helpottaa ja pääsemme jatkamaan uraamme! (Kisaratoja löytyy Instan puolelta @ellakaij. Koska tili on yksityinen, en pysty upottamaan videoita suoraan tähän, mutta täältä https://www.instagram.com/ellakaij/ niitä voi käydä tsekkaamassa.)
Koetan tällä hetkellä parhaani mukaan pitää Vilua hyvässä kunnossa myös agilityn ulkopuolella. En itse ole koskaan jaksottanut koiran treeni-/kisavuotta kuten kannattaisi (lepo, peruskunto, valmistava, kisa vai miten ne menevätkään) mutta harkinnut asiaa kyllä. Saa nähdä, josko jonain päivänä ryhdyn tuumasta toimeen vai mennäänkö me hamaan loppuun asti tällä treenataan sitten kun kerkeää sitä mikä milloinkin tuntuu hyvältä -systeemillä :)
Kirjoitin tuossa ylempänä, että syksy on ollut molempien koirien osalta hyvä. Vilun kohdalla tämä toisaan tarkoittaa sitä, että se on pysynyt terveenä, treenannut, kisannut, lenkkeillyt, leikkinyt paljon parhaan lapparikaverinsa kanssa ja nukkunut yönsä meidän sängyssämme. Tepon kanssa paras asia on ollut se, että saimme sen kipuiluille vihdoin diagnoosin: Koiralla on pitkälle edennyt spondyloosi selässä ja etuosassa alkavaa nivelrikkoa useammassa nivelessä. Siltä poistettiin myös yksi tulehtunut hammas. Nämä tiedot olivat valtava helpotus, ja vaikka diagnoosi merkitsi välittömästi Tepon eläköitymistä, olen itse suhtautunut tilanteeseen hyvin positiivisesti. Teppo on syönyt nyt kolmisen kuukautta lääkitystä, joka on selvästi parantanut sen oloa ja muuttanut koko koiran taas omaksi hassuksi itsekseen sen sijaan, että se olisi koko ajan jotenkin vähän outo. Nyt Vilu ja Teppo taas leikkivät, Teppo varastaa hanskoja ja lapselta lelut, se haluaa osallistua ja olla rapsutettavana. Teppo elää nyt pappakoiran rauhallista elämää eli lenkkeilee kyllä mukana, jumppaa ja mökkeilee, mutta tavoite koiran elämässä on enää se, että se saa nauttia olostaan mahdollisimman pitkään.
Itselleni tilanne on tosiaan ollut kuin kiven vierähtäminen sydämeltä, sillä tiesin todella pitkään, että jokin Tepossa on vialla - koiraahan tutkittiin ensimmäisen kerran jo yli vuosi sitten. Tutkimusten ja ruoan vaihtamisen jälkeen ajattelimme, että kyseessä oli närästystä ja/tai vaikeuksia sopeutua uuteen elämään vauvan kanssa, mutta taustalla onkin ollut kovaa fyysistä kipua koko kropassa. Onneksi asia nyt selvisi ja tilannetta voidaan hoitaa kehonhuollolla ja lääkityksellä.
--
Nyt on kiiruhdettava herättämään lapsi päiväunilta, jotta saadaan pidettyä päivän rytmi järkevänä. Palailen taas kun ehdin. Kiitos jokaiselle, joka tämänkin tekstin lukee eli on kiinnostunut meidän arjestamme - toivottavasti vielä jonain päivänä minulla on resursseja olla aktiivisempi blogin kanssa, sillä tämä on minulle tärkeämpi paikka kuin voisi kuvitellakaan. Etähalaus kaikille! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti