perjantai 10. elokuuta 2018

Vilun agilityn oleelliset: tarjoaminen koulutuksen pohjana ja (etu)palkkaaminen

No niin, jatketaan!

Aiheenani on siis edelleen agility Vilun kanssa, mutta tällä kertaa keskityn sheippaamisen hyödyntämiseen treenaamisessa sekä yleisesti siihen, miten olen pyrkinyt palkkaamaan Vilua mistäkin tehtävistä. Nämä ovat sellaisia aiheita, joista voisi keskustella tuntikausia, mutta koetan tiivistää ajatukset mahdollisimman luettavaan ja loogiseen muotoon.

Minulle on alusta asti ollut selvää, että Vilun kanssa mahdollisimman suuri osa koulutuksesta pohjautuu sheippaamiseen. Päätin heti vuoden 2016 marraskuussa pentu kainalossa tähdätä siihen, että Vilu oppisi tavoittelemaan palkkaa aktiivisesti muokkaamalla itse omaa käytöstään. Halusin, että se oppisi ylipäätään ajattelemaan. On tietysti paljon asioita, joissa sheippaaminen ei käytännön syistä ole kätevä valinta, tai jotka arjessa hoituvat vähemmällä vaivalla muilla keinoilla muokattuina, mutta etenkin harrastuksissa olen koettanut edetä tehtävissä sheippaaminen edellä. Joissain jutuissa olen onnistunut, toisissa en. Tässä vaiheessa voin kuitenkin jo keskireippaalla otteella taputtaa itseäni olkapäälle ainakin siitä hyvästä, että Vilu ei hetkeäkään epäröi lähteä tarjoamaan jonkinlaista käytöstä, jos palkka on sille mahdollinen ja se ei tarkkaan tiedä, kuinka sen saavuttaakseen tulisi toimia.




Ihan ensin; miksi? Miksi arvotan sheippaamisen niin korkealle ja ehkä toisten, agilityn kannalta hyödyllisten taitojen kustannuksella olen niin itsepäisesti tehnyt pohjia nimenomaan tarjoamista käyttäen?

Ensinnäkin palaan viimekertaiseen tekstiin ja siinä esittämääni ajatukseen, jonka mukaan koetan jatkuvasti kuvitella päässäni minun ja Vilun ihanteellisen agilityn ja ratatyöskentelyn. Tämän mielikuvan pohjalta valitsen, mitä ja miten koulutan. Minun mielessäni kimmeltelee agilitykoira, joka kykenee tekemään radalla omia päätöksiä ja joka tietää, kuinka mikäkin este itsenäisesti suoritetaan. En halua, että koiran suoritus tukeutuu tiukoissa paikoissa minun sijaintiini ja millintarkkaan ohjaukseeni, vaan toivon, että tarjoamalla koulutettu koira osaa edetä ja suoriutua tehtävistä itsenäisemmin kuin tiukemmin minun liikkeelläni opetettu.
Vahva taustavaikuttaja tässä itsenäisyyden tavoittelussa on Teppo, jonka kanssa agility taas pohjautuu hyvin pitkälti minun liikkeeseeni. Haluan toki edelleen olla Vilunkin kanssa mahdollisimman aktiivinen ja tehdä rataa yhdessä, mutta toivoisin, että se ajattelisi enemmän esteitä, ei minun pikkuvarpaani ja puomin alastulon välistä kulmaa. Toivon, että Vilu oppii lukemaan rataa ja käytännössä tarjoamaan esteitä, jos oma ohjaukseni ja ajoitukseni on pahasti väärin ajoitettu ja sijoitettu. Tämäkin perustuu kokemukseeni Teposta, joka hetken epävarmuuden kohdatessaan juoksee minun luokseni haukkumaan sen sijaan, että osaisi itsenäisesti jatkaa rataa jossain määrin loogiseen suuntaan.

Tällä itsenäisyyden ihannoimisella on toki kääntöpuolensa eli jokseenkin todennäköisesti lepakoiva koira, joka jättää joissain paikoissa ohjaukset noteeraamatta ja tekee ihan omaa, kivempaa rataansa. Ohjaukseen tuleminen ja itsenäinen eteneminen ovat sellainen yhtälö, joiden välisestä täydellisestä balanssista tulee haaveiltua mutta jonka suhteen olen itse tehnyt oman priorisointini: haluan, että koira mieluummin ampuu väärälle esteelle kuin on liian kiinni liikkeessä. En osaa oikein edes selittää, miksi olen päätynyt tähän valintaan, enkä mitenkään väitä, että se olisi parempi - monissa vaikeissa kohdissa olisi varmasti enemmän hyötyä siitä, että koira kysyy kuin lennähtelee suunnasta toiseen oma-aloitteisesti :D
Näistä jutuista olemme käyneet hyviä keskusteluja Sonian kanssa, joka taas Raichua opettaessaan on käyttänyt minua paljon enemmän aikaa juurikin ohjauksiin tulemisen ja ohjaajafokuksen vahvistamiseen. Sonialla on tämä itsenäisyyden ja luopumisen tasapaino paljon paremmin hanskassa ja ihailenkin suuresti sitä agilitya, jota hän Raichun kanssa on rakentamassa.

Ja ei, tarjoamisella opettaminen ei automaattisesti tee koirasta itsenäistä etenijää eikä itsenäisyys taas johda korvien katoamiseen, mutta näitä juttuja olen pyöritellyt päässäni punnitessani sheippailun järkevyyttä tietyissä asioissa. Mielestäni Vilulla ketju on ollut aika looginen tarjoamisesta varmuuteen, siitä itsenäisyyteen, omiin ratkaisuihin ja myös ohjauksen ignooraamiseen, jos en ole ollut ohjaustilanteessa riittävän selkeä tai sheipattua asiaa ei ole aiemmin yhdistetty ohjauksen mukaiseen luopumiseen. Tiedostan siis itse itselleni aiheuttamat vaaranpaikat ja odotan innolla, kuinka niistä tullaan selviämään :D




Toiseksi sheippaamisen käyttäminen on tarjonnut minulle mahdollisuuden lisätä turvallisuutta estesuorituksiin. Vilun kaltaisen höyrypään kanssa kaikki ekstraturva on ehdottomasti tarpeeseen. Uskon, että suurilta jumeilta tai loukkaantumisilta koira onkin osittain välttynyt, kun se on joutunut itse käyttämään aivojaan ja miettimään montaa asiaa ensin vauhditta.
Tämä näkökulma minulla on ollut erityisesti mielessä, kun olen kouluttanut Vilua kääntymään hypyillä. Vilulle on olemassa vihjeet oikealle ja vasemmalle kääntymiseen (roiroi ja vasvas), ja mikäli en itse jatka liikettäni vaan toistan vihjettä paikallani koiran ollessa hypyllä, koira kiertää siivekettä vaikka kolme, neljä kertaa. Olen opettanut käännökset ihan Silvian metodilla eli naksuttelemalla tolpan kiertämistä ja siirtänyt ne sitten hiljalleen siivekkeelle, matalalle hypylle ja hiljalleen nouseville rimoille. Nyt Vilu kääntyy nätisti 50 sentissä, eli matkaa on vielä täyskorkeuteen vähän jäljellä.

Nämä käännökset on siis sheipattu alusta alkaen, ja niitä on hiljalleen yhdistelty vaikeampiin asioihin (ohjauksiin, liikkeeseen...). En usko, että päästessämme kisaradoille Vilu vielä malttaa kovassa vauhdissa ja kesken radan tehdä sellaisia käännöksiä, joihin se todella pystyy, mutta olen ainakin tehnyt pohjat turvalliselle estesuoritukselle; koira hallitsee kroppansa niin, että se kääntyy korkeaankin hyppyyn todella pienessä tilassa ja tietää, kuinka hyppy "toimii". Minua hirvittää katsoa koiria, jotka hyppäävät esteeltä toiselle laakahypyn ja kääntyvät vasta, kun pääsevät maahan - haluan mieluummin, että Vilu on ihannetilanteessa kääntynyt jo ennen hyppyä ja ponnistaa notkeasti siihen suuntaan, johon olemme jatkamassa. Tiedostan toki, että tämä kuvitelma on ihannetilanne eikä todellisuus, mutta tavoitteita kohti mennään.

Tähtäämme siis tiukkoihin sekä turvallisiin käännöksiin. Parhaaksi tavaksi saavuttaa ne olen kokenut sen, että annan koiran opetella itse, miten käyttää kroppaansa mahdollisimman tehokkaasti. Ajattelu ensin on ollut pohja taidolle, johon koko ajan lisäillään vauhtia ja muita vaikeuttavia elementtejä koiran tahtiin. Ja vaikka käännöksissäkin ajatukseni on kyllä olla mukana ohjaamassa koiraa, haluan, että sanallinen vihje antaa Vilulle mahdollisuuden suorittaa este itsenäisesti ja turvallisesti.

Turvallisuus oli myös merkittävä tekijä siinä, että päätin lähteä sheippaamaan Vilulle puomia maton avulla Silvian vanhan metodin sijaan. Nythän Silviakin on muuttanut juoksarikurssiaan ja -videotaan lähes täysin, ja kouluttaa alastuloa Lenzin tavoin lähtien liikenteeseen vähäisemmällä vauhdilla kuin täysillä juoksuttaen. Vaikka Silvian vanhalla metodillakin juoksuttaminen aloitetaan turvallisesti maantasalla ja siitä edetään korkeampaan puomiin pikku hiljaa, halusin, että vauhti lisätään Vilun suoritukseen vasta kun sille on alastulon kriteeri jokseenkin selvillä.


 


Käytän tarjoamista agilityssa siis ensisijaisesti koiran itsenäisyyden ja ajattelun tukemiseksi sekä turvallisuuden lisäämiseksi. Vilusta onkin kasvanut yritteliäs tyttö, joka ei lannistu palkkaamattomuudesta. Bea ihmettelee aina ihanasti sitä, miten Vilulle "epäonnistuminen" tarkoittaa vain uutta yritystä; se ei paineistu, luovuta tai kehitä muuta tekemistä, vaan esimerkiksi 2x2-kepeillä on osannut ihan oikeasti ajatella ja muuttaa käytöstään hyvinkin vaikeassa tehtävässä onnistuakseen. Se ei tarvitse minulta erityisiä apuja, jos vain olen osannut asetella tehtävän sille mahdolliseksi ja sopivan haastavaksi - jos siis olen vain antanut sille mahdollisuuden onnistua, se kyllä pyrkiikin onnistumaan.

Toisaalta tarjoaminen tuo minulle mukanaan paljon haasteita, joista suurin on tehtävän vaikeuttaminen sen jälkeen, kun haluttu toiminto on koiralle jo selkeä. Ei riitä, että Vilu osaa tarjota 2x2-keppejä minun seistessäni paikallani, vaan sen on siedettävä sekä oma vauhtinsa ennen suoritusta että minun liikkeeni kesken pujottelun. Tämä asia on helmasyntini; se, että en vaikeuta tehtäviä riittävän nopeasti, vaan jumitun sekä fyysisesti että henkisesti paikalleni. Voin kertoa, että esimerkiksi juoksupuomin kanssa minun kova vauhtini on Vilulle todella vaikea paikka, kun alkeita on tehty pitkälti samalla sijainnillani. Voin kertoa myös, että olen ollut tietoinen tästä ongelmasta jo ennen sen ilmaantumista, mutten silti osaa ottaa sitä tarpeeksi vakavasti tarpeeksi ajoissa. Tämä on kehityskohteeni numero yksi ja tulee todennäköisesti aina olemaankin.




Se sheippauksesta.

Olen yrittänyt koulutusmetodien lisäksi keskittyä paljon siihen, miten palkkaan Vilua halutunlaisista suorituksista. Mielestäni ei ole tarkoituksenmukaista treenata esimerkiksi niin, että tekee rataa ja jossain kohdassa vain itse lopettaa ohjaamisen, jää paikalleen kaivamaan palkkaa taskusta, koira hämmentyy kun ohjeita ei enää tule ja juoksee ohjaajan luokse haukkumaan ja hyppimään ja nappaa sitten sille viskatun lelun itselleen. Mistä asiasta tässä koira oikeastaan saa palkan? Kun suunnittelen tulevia toistoja, koetankin pelkän suorituksen lisäksi päättää sen, millä tavalla koiraa palkataan; namilla vai lelulla? Liikkuuko lelu eli saako koira jahdata sen kiinni, vai palkkaanko koiran luotani eli lähelle tulemisesta? Onko palkka kuollut eli valmiina vai saako koira sen minulta tai apupalkkaajalta?
Olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt erityisen paljon "etu"palkkaa Vilun kanssa. Tämä asia on yllättänyt minut itseni, sillä pennun kanssa ajattelin, että haluan nimenomaan vältellä etupalkkaa niin paljon kuin mahdollista. Tuolloin en kuitenkaan ollut miettinyt asiaa loppuun saakka vaan kuvittelin, että etupalkka tarkoittaa käytännössä sitä, että koira saa juosta palkalle heti sen bongattuaan - että palkka on vain houkutin ja vähentää koiran itsenäistä ajattelua. Nyt taas olen opettanut Vilun periaatteessa siihen, että palkalle mennään vain vihjeestä ("jes!"), ja sen vuoksi olen pystynyt hyödyntämään sitä monessa asiassa; puomilla, kepeillä, keinulla, renkaalla, takaakierroissa, in-ineissä... Mielestäni kuollut palkka itse asiassa saa Vilun ajattelemaan enemmän ja etenemään rauhallisemmin ja varmemmin kuin se, että palkka saattaa ilmaantua sen eteen missä tahansa ja milloin tahansa.

Hyvänä esimerkkinä kuolleen palkan hyödyntämisestä käy se, miten vahvistan Vilulle esteen hyppäämistä takaakierron jälkeen. Haluan siis palkata sitä nimenomaan takaisin hyppäämisestä, en takaakiertoon lähtemisestä. Kun oma liikkeeni suuntautuu päällejuoksumaisesti/saksalaismaisesti eteenpäin, Vilu tulee vielä varsin herkästi koko hypystä ohi.
Käytän etupalkkaa niin, että se on hypyn toisella puolella. Eli kun vapautan Vilun takaakiertoon, se voisi siivekkeen kiertämisen sijaan hypätä vain hypyn suoraan ja näin päästä nopeinta ja suorinta reittiä palkalle. Sen sijaan sen on ensin kuunneltava takaakiertovihje, siivekkeen takana ohitettava palkka jolle voisi vain suoraan juosta, hypättävä takaisin ja vasta tämän S:n jälkeen se saa hyökätä palkalle. Tämäntyyppinen palkkaaminen antaa myös omaan ohjaamiseni rauhan sen suhteen, etten joudu miettimään lelun pitelyä käsissäni.

Etupalkkakaan ei tietysti sovi kaikkiin treeneihin, vaan lähinnä ehkä 1-5 esteyhdistelmän vahvistamiseen. Pidemmillä ratapätkillä annan palkan mieluiten apupalkkaajalle tai pidän sen itselläni, niin, että tarvittaessa koiran saa palkattua kesken radan. Apupalkkaajaa yritän aina ohjeistaa siihen, että palkka putoaisi riittävän kauas Vilusta - niin, että se ehtisi jarruttaa jo ennen palkalle pääsyä eikä niin, että se putoaa metrin päähän ja koira vetää täydestä vauhdista liinat kiinni ja sokeana hyppii/vääntelehtii/liukastelee saadakseen lelun suuhunsa. Todellisuudessa mokailen palkkauksia itsekin ja parhaimmillaan heitän pallolla koiraa päähän, eli tässäkin mennään vasta kohti sitä ihannetta :D Tavoitteena on kuitenkin turvallinen ja täsmällinen palkkaus; koira saa vahvistuksen oikeasta asiasta sellaisesta suunnasta ja sellaisella voimakkuudella, että se tukee sen oppimista.

Tähän keräsin (hyvin suppeasti) muutaman esimerkin tämän kesän sheippaamalla muodostuneista/muodostuvista agilitytaidoista ja etupalkkauksista:






Tällaisesta aiheesta ei millään ole mahdollista kirjoittaa lyhyesti, mutta kaikista niistä haja-ajatuksistani, joita päässä päivästä toiseen sinkoilee, tämä on varsin hyvä tiivistelmä. Herääkö ajatuksia? Nami vai lelu, kuollut vai lentävä palkka? Missä asioissa tarjoamista tulee agilityn yhteydessä hyödynnettyä? Ja jos olet erinomainen sheippaaja ja osaat liittää koiran tarjoamaan toimintoon välittömästi omat liikehäiriöt, onneksi olkoon ja kertoisitko, miten sen teet :D



2 kommenttia:

  1. Jos ja kun joskus kaukaisessa tulevaisuudessa hankin oman koiran, luen sun blogin uudestaan läpi ja kysyn neuvoja! Vaikka Luna, Fredi ja Eppu (ja Elvis) on ollu mitä ihanimpia persoonia, niin silti jää miettimään, että olisiko voinut antaa enemmän. Varmasti olisi, mutta oma kokemus ei siihen riittänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin nykyisellä tiedolla ja osaamisella kaikista aiemmista koirista olisi saanut kasvatettua helpompia ja ehkä iloisempiakin koiria. Mietin aina välillä samaa, mutta onneksi nyt osaa näiden kanssa tehdä asiat ns. "oikein" :D

      <3

      Poista