sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Vapaanapito nyt

Muistan kymmenisen vuotta sitten lukeneeni Koiramme-lehdestä kauniin kirjoituksen omistajalleen tärkeän koiran kuolemasta. Koira oli saksanpaimenkoira eikä se ollut joutunut elämänsä aikana olemaan omistajastaan erossa kuin yön tai kaksi. Se oli ollut omistajalleen kuin rinnalla kulkeva ajatus, jonka omistaja saattoi huutaa jänistenkin perästä juoksemasta pois.

Jostain syystä tuo jäniksen perästä pois huutaminen on jutun lukemisesta lähtien ollut itselleni tietynlainen tavoite ja mittari. Lukemishetkellä meillä oli kotona bretagnenbassetti Fredi, jota ei kuuna päivänä voinut muutenkaan pitää vapaana tai jonka olisi saanut jäniksen perästä pois vain heittämällä sitä kivellä päähän. Fredi oli oman tiensä kulkija ja aiheutti teini-Ellalle harmaita hiuksia, kun tämä haaveili tottelevaisista paimenkoirista ja yritti kovasti saada Frediä innostumaan agilitysta. Koirakoulu Kompassin agilitykursseilla Fredi keskittyi lähinnä nostamaan jalkaansa jokaiseen putkeen ja karkailemaan kentältä. Fredi oli nirso eivätkä sitä kiinnostaneet herkut. Leikkimään se ei intoutunut missään.

Tuolloin koira, joka oli omistajansa käskystä valmis keskeyttämään jahtinsa, kuulosti siis minusta uskomattomalta. Tiesin, että Fredi ei siihen pystyisi, mutta en kuvitellut, että myöhemminkään saattaisin kouluttaa koiran niin hyvin ja luoda siihen sellaisen suhteen, että luoksetulo olisi koiralle houkuttelevampaa kuin töpöhäntä koipien välissä pinkova jänis. Tepon kanssa olemme päässeet lähelle, mutta en koskaan sellaiseen tilanteeseen, että olisin todella saanut sen keskeyttämään jahtaamisen ilman, että jänis ensin katoaa sen näköpiiristä. Kerran tosin Teppo juoksi luokseni ketun perästä (kettu oli Teppoa huomattavasti suurempi, joten ehkä sitä alkoi vain hirvittää), ja se on myös totellut ennen kuin sen havaitsemat jänikset ovat pinkaisseet liikkeelle. Koskaan se ei kuitenkaan ole keskeyttänyt full on -jahtia huutoni vuoksi.

Muutama päivä sitten kuuliainen saksanpaimenkoira palasi mieleeni, ja aloin pohtia koiria, jotka minulla nyt on käsissäni. Koiria, joiden kanssa teen viikoittain metsälenkkejä ja joita juoksutan rantaniityillä päivästä toiseen. Eritoten aloin miettiä sitä luottamusta, joka minulla on Viluun tällä hetkellä. Siinä missä pidän Tepon nykyisin herkästi fleksissä irtiolon sijaan, Vilulla on lupa edetä valppaana lauman edellä ilman hihnaa. Teppo on alkanut vanhemmiten ("vanhemmiten", 7-vuotiaana) ottaa vähän omia oikeuksia käskytysten suhteen, mutta Vilu toimii sillä sekunnilla, kun se saa minulta vihjeen. Se odottaa käskystä, lyö maihin käskystä, juoksee luokse käskystä ja hakee pudonneen hanskan käskystä.

Ja viime kesänä se tuli luokseni keskeltä peltoa jäniksen perästä juoksemasta. Olimme Kakskerrassa aurinkoisella lenkillä. Minä nautiskelin lämmöstä iholla ja Vilu touhotteli pellossa omiaan. En nähnyt jänistä, mutta Vilu näki, ja se myös lähti koko kehonsa voimalla saaliin perään.

Vilu otti useamman kiihdyttävän laukan ennen kuin ehdin reagoida huutamalla sen nimen minkä keuhkoista lähti. Huusin vain kerran. Ja samalla kun jänis jatkoi matkaansa kohti metsänreunaa, Vilu löi täydestä vauhdista jarrut pohjaan, kääntyi ja juoksi innoissaan minun luokseni. En usko, että se on ikinä saanut niin aidosti onnellista ja riemukasta leikkiä palkaksi.

Eli nyt, noin kymmenen vuoden jälkeen siitä, kun luin haaveillen ja ihaillen tekstin omistajaansa riemulla tottelevasta koirasta, minulla on sellainen itselläni. Minä olen kouluttanut sellaisen itselleni. Jotenkin koiran osaamia asioita pitää helposti itsestäänselvyytenä, ja siksi haluan nyt muistuttaa itseäni siitä, miten arvokkaita ja hienoja koiria minulla on ja miten pitkän matkan itse olen tehnyt koirankouluttajana. Vilu mainitsee eritoten maininnan valmiudestaan kuunnella ja valita leikin ja minut muiden houkutusten sijaan - Teppokin monessa tilanteessa, mutta Vilu nykyisin paljon varmemmin. Tällä hetkellä Vilu on minun luottokoirani, Teppo sellainen kiltti mutta omia ideoitaan kehittelevä keski-ikäinen.

En tietenkään edelleenkään luota koiriin sokeasti ja niiden elossasäilymistä ajatellen punnitsen aina irtipidon riskit ennen kuin irroitan hihnat valjaista. Kuten mainitsin, Teppo on nykyään paljon enemmän fleksissä sellaisissa tilanteissa, joissa ennen se sai olla irti. Toisaalta tämä johtuu siitä, että on paljon helpompaa pitää yhtä vapaana olevaa koiraa silmällä, ja toisaalta myös siitä, että Teppo liikkuu nätimmin ravissa peitsin sijaan kun se on kiinni. Mutta eritoten sen vuoksi, että jos Teppo näkee liikkuvan saaliseläimen, en luota sen luoksetuloon lainkaan. Vilukin on toki viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt esimerkiksi mökillä ampaista muutaman peuran perään, mutta kotiympäristössä se keskimäärin jättää oravat, jänikset ja isommatkin eläimet rauhaan, kun niin pyydän.

Joten kiitos, karvaiset ystäväni! Tarjoatte säännöllisesti syitä sydämenpysähdyksiin ja hengenahdistukseen mutta koko ajan enenevissä määrin myös aihetta ylpeyteen ja luottamukseen.



^ Tänään tapasimme Luolavuorella yhden jäniksen, jonka Vilukin näki. Havaintonsa vuoksi Vilu lähti juoksemaan minua kohti, koska arveli, että tämä tietää taas kunnon palkkaa. Sydänhän siinä suli.


Millaisia fiiliksiä teillä on omien koirien pitämisestä vapaana?


3 kommenttia:

  1. Ihana postaus :) Ruutikin sai olla nuorempana irti mutta nykyisin kulkee fleksissä. Mökillä pihapiirissä vapaana tai jos iso metsä missä näkyvyyttä. Muutenkin Ruutin totteleminen vaatinut kovaa ääntä tai "namikutsun", Gava tottelee hiljaistakin ääntä.
    Gavalle jänikset sai opettaa että pitää tulla sivulle ja siitä saa palkkaa. Ekoilla kerroilla meni hihnassa ihan sekaisin niistä, nykyisin jos jänis menee nenän edestä pysähtyy vain katsomaan täpinöissään. Ruuti ja Nova ei jäniksiä huomaa edes.

    Rasmus sai nuorena tervehtiä kaikkia niin koirat piti huomata sitä ennen, muuten karkasi luokse. :D Nuorempien kanssa ei sitä riskiä vaikka olisi lähelläkin. Itsellä ehkä eniten vau oli kun tädin kultsu osasi pysähtyä luoksetulosta tai kulkea lenkillä vapaana lähellä.

    Novalle ja Gavalle on opetettu "taakse" käsky joka näppärä jos meinaavat kiskoa, vapaana jos haluaa itse nähdä ekana tai siirtyä johonkin koirat vapaana hallinnassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja mä oon pyrkinyt myös tuolla tavalla opettamaan riistan kohtaamista että niiden näkeminen merkitsee multa jotain tekemistä ja myös palkkaa, eli ollaan lähdetty liikenteeseen vähän kuten Gavan kanssa vastaehdollistamalla.

      Tuo taakse mun on pitänyt opettaa koirille ikuisuuden, se olisi kätevä! :D Teppo osaa sen jossain määrin muttei kovin tehokkaasti. Seuraava projekti voisi olla tämä :)

      Poista
    2. Se on näppärä opettaa ensin polulla ja koirat hihnassa. Kiilaa vain jalalla eteen tai stoppaa kädellä.
      Mökillä käytin myös risua/sateenvarjoa jolla estää ohittamisen, silloin menivät vapaana. Välillä palkkasin seläntaakse tai vapautin.

      Poista