Mitä tapahtui vuonna 2016?

No, ainakin pari tosi isoa juttua.

Ensinnäkin muutettiin tuon kaksilahkeisen kanssa yksiin ihan virallisesti. Paras päätös ikinä ^_^

Toiseksi talouteen saapui pieni, vähän odottamaton tyyppi, joka kulkee kotona nimillä Kebu tai Kepsu mutta julkisilla paikoilla tunnetaan Viluna. (Toinen aika onnistunut päätös.)

Näiden lisäksi olen tehnyt vähän liian rankkaa duunia ja yrittänyt samalla kiristää laiskanpulskeaa tahtiani opiskelujen suhteen. Teppo on reissaillut Helsingissä ja Turussa, joista jälkimmäisessä on viettänyt varsinkin syksyllä suurimman osan ajasta. Ollaan treenattu ja kisattu ja noustiin kakkosiinkin.

 

Alkuvuodesta keskityin urheilemaan. Kävin salilla kolmesta viiteen kertaa viikossa, juoksin viikossa pari lenkkiä ja silloin kun Teppo oli kotona, tehtiin päivittäin pitkiä kävelyitä pitkin Kupittaata ja Pääskyvuorta. Muistan parhaimmillaan sellaisen päivän, jona heti aamusta suuntasin salille, vedin täysillä tunnin mittaisen kohta oksennan -tyyppisen jalkatreenin, tein päivällä koiran kanssa puolentoista tunnin lenkin ja juoksin illalla vielä miehen kanssa kymmenen kilometriä. Söin fiksusti ja olin kyllä hämmentävän kovassa kunnossa, kun nyt asiaa miettii.

Teppo vietti paljon aikaa Helsingissä, sillä kahdenkymmenen neliön kokoinen yksiö kävi varsin ahtaaksi kahdelle vastarakastuneelle ja yhdelle erittäin karvaiselle jaloissa lojujalle. Muistan kuitenkin todella tärkeitä lenkkejä, joita sen kanssa kävelin; keväisiä, sulavia kävelyteitä, mutaisen metsän jota en ollut aiemmin löytänyt ja ensimmäiset leskenlehdet junaradan reunalla. Teppo toimi myös hyvänä pt:nä, kun salittomina päivinä juostiin parikymmentä minuuttia ja jumppasin sitten puolisen tuntia lasten leikkikentän reunalla. Koira tutkiskeli nurmikkoa ja tuli aina ilmoittamaan, kun joku kulki ohitse. Kyykkypidoissa se sai tulla repimään hihnaa niin, että aika tuntui kuluvan nopeammin.

Huhtikuussa Teppo kävi röntgenissä epämääräisten ontumisten takia. Paljon pelättyä nivelrikkoa ei löytynyt, ja huoli koiran etujaloista hälveni. Agility alkoi ajatuksissa kutkutella.

Kesä alkoi flunssalla, joka piti minut urheilemasta monta viikkoa. Sen jälkeen tahti oli muutenkin huomattavasti aiempaa rauhallisempaa. Kesäkuussa muutettiin yhteiseen kaksioon lähemmäs keskustaa ja totuteltiin rajoitetumpiin lenkkeilymaastoihin. Teppo sai tehokuurin vapaana lenkkeilystä, kun äkkiä pitikin osata ohittaa paljon enemmän häiriöitä paljon lähempää kuin aiemmin.

Työ oli kesällä liian rankkaa ja itkin sitä kotona. Kävin katsomassa MM-karsintoja kotihallilla ja päätin, että kyllä tässä nyt voisi ihan tosissaan taas aloittaa. Riehuin Ruisrockissa viikonlopun, joka oli heittämällä yksi elämäni parhaimmista. Voi sitä aurinkoa, lämpöä ja tanssia!

Teppoa sheivailtiin ja se sai treenata paljon keppejä. Heinäkuussa käytiin Tanjan yksärillä ja tajusin, miten paljon Teppo oikeasti osaa. Uskaltauduinkin sitten ilmoittamaan meidät HAU:lle kisoihin, joissa lähinnä tuli tahkottua niitä keppejä mutta joista jäi hyvä fiilis jatkaa eteenpäin.

Elokuussa mökkeiltiin Sulon ja Stellan kanssa, treenattiin ja kisattiin TSAU:lla. Näistä kisoista jäivät mieleen nollarata mutta hienoimpana hetkenä hyppyradan loppusuora, jolla pääsi itse ottamaan jaloista tehoja irti. Itkin, kun lähdettiin hallista jäähdyttelemään heti radan jälkeen, kun tuntui niin hyvältä. Pöhköä ehkä.

Syksyllä Teppo joutui sitten taas sairaslomalle, kun jänne oikeasta etujalasta venähti kisoissa. Vammasta onneksi selvittiin suhteellisen helposti, sillä koira alkoi käyttää tassua normaalisti jo muutaman päivän päästä ja lähes kuukauden agilitytauon jälkeen palasi terveen oloisena taas treenaamaan.

Minä aloitin opiskelut humanistisen lisäksi kauppiksessa ja pääsin luovan kirjoittamisen aineopintoihin. Ajatus agilityaiheisesta nuortenkirjasta otti tulta alleen ja sitä yhä väsätään pikku hiljaa valmiimmaksi.

Sonia sekä koulutti minua ja Teppoa että vei meidät ihanalle, pienelle metsävaellukselle. Pitkien lenkkien lisäksi Tepon kanssa treenattiin paljon ja lokakuun lopulla noustiinkin kakkosiin. Fiilis oli ihan huikea ja yhä rata näyttää mielestäni tosi hyvältä, kun sitä katson.




Marraskuun alussa olin vielä sitä mieltä, että oikeanlaista pentua lisäykseksi meidän laumaamme ei ole olemassa ("Agilityn lisäksi mielessä on pyörinyt kovasti kuumetta aiheuttanut ajatus pennusta, mutta koska oikeanlaista tyyppiä ei ole vielä olemassa, en viitsi paneutua asiaan sen erityisemmin. Miehellä on jo varma käsitys siitä, mikä joskus babykoiran nimeksi tulisi, mutta muuten mitään konkreettista ei ole vielä näkyvissä."), mutta kappas vain, kun pari viikkoa sen jälkeen kiikutettiin kotiin pieni vääränrotuinen ja -sukupuolinen tyyppi, joka sattuikin olemaan juuri se, josta sekä minä että mies olimme jo pitkään haaveilleet.

(Kirjoittelen myöhemmin postauksen siitä, että mitä oikein tapahtui :D)

Loppuvuosi onkin sitten mennyt ihan vain pentuarkea pyörittäessä. Viimeinen kuukausi on ollut minulle aika rankka, kun olen yrittänyt saada kaikki syksyn kurssit hoidettua loppuun saakka, tehnyt töitä, huolehtinut yhden sosiaalistamisesta ja toisen normaalista lenkittämisestä, ja lisäksi yrittänyt olla jokseenkin mukava tyttöystävä. Mielenterveys on onneksi pysynyt kasassa ja mieskin on niin rakastunut pentuun, että hoitaisi sitä mielellään ihan itse, jos vain tarvitsisi.

Ennen Vilua ehdittiin Tepon kanssa käydä korkkaamassa kakkoset Ojangossa kahdella todella kivalla radalla, joista ei valitettavasti jäänyt kuitenkaan yhtään nollaa käteen. Lisäksi joulukuun alussa päästiin TSAU:lle tekemään kaksi rataa, joilta niinikään otettiin kummaltakin virhepisteitä.

Treenaamassa ollaan Tepon kanssa käyty muutamaan kertaan, mutta joulun alla se pääsi Helsinkiin Lotan hoidettavaksi ja lomailee Munkkiniemessä myös uudenvuoden ylitse. Minun pieni laumani on kuitenkin kohta toivottavasti taas kokonainen ja koirat saavat jatkaa tottumista toisiinsa.

Vilu on ollut aivan mahtava tyyppi. Se on saanut leikkiä muiden koirien kanssa, olla paljon vapaana ja syödä paljon ruokaa, kieppua ja riehua. Uskon, että siitä kasvaa aika hauska koira, joskin varmasti kouluttajan näkökulmasta haastavampi kuin mihin olen Tepon kanssa tottunut. Se juoksee lujaa eikä aina ihan katso, että minne.

Rentouttavan joulun jälkeen olen jatkanut löhöämislinjalla. Oma urheilu on jäänyt nyt muutamaksi kuukaudeksi totaalisesti, ja vasta torstaina kävin ensimmäisen kerran moneen viikkoon hikoilemassa pienellä juoksulenkillä. Tarkoitus olisi jatkaa hölkkäämistä Tepon kanssa ja myös itsekseen, mutta sali todennäköisesti joutuu jäihin, kun aika ei yksinkertaisesti riitä. Harmittaa, mutta toisaalta saan treenattua kotonakin. Valintoja on tehtävä ja energia on nyt suunnattava ensisijaisesti kouluun, töihin sekä koiriin. 

Entä sitten ensi vuonna? Toivon koko pienelle perheellemme paljon terveyttä ja rakkautta. Vilu pääsee kokeilemaan agilityn sekä muiden lajien alkeita ja kasvamaan hienoksi tytöksi. Tepon kanssa yritämme kisata mahdollisimman tasaiseen tahtiin ja nousta kolmosiin, joissa tavoitteena olisi ainakin hätyytellä paikkaa vuoden 2018 arvokisoissa. Itse koetan saada rämmittyä yliopistolla siihen pisteeseen, että saisin sieltä jo jonkinlaiset paperit ulos. Lisäksi haaveilen siitä, että pieni kirjani olisi edes jokseenkin valmis.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2016 jää mieleeni juurikin alussa mainitsemistani kahdesta suuresta muutoksesta; yhteenmuutosta ja toisen koiran hankkimisesta. Se on ollut vaihteleva - toisaalta täynnä onnea ja riemua, ja toisaalta välillä todella rankka ja vaikea. Opettavainen. Turhauttava. Tärkein.

Vuodenvaihteen vietän nyt sohvalla tapellen yskää ja kuumetta vastaan. Päivystän töissä maanantaihin asti ja toivon, että huomiselle ei tule mitään ekstraa vaan selviän suunnitelluilla, hyvin vähäisillä työtunneilla. Juuri nyt alkoi kuulua pamauksia ulkoa, kun kello löi kuusi. Vilu nukkuu eteisessä pois eilen hankkimaansa krapulaa; pentu oli murtautunut ruokakaappiinsa kauppareissun aikana ja pistellyt poskeensa nappuloita varmaan aika monen päivän edestä. Se oli aika huvittava, vaivalloisen näköinen pallo koko illan. Tapauksesta taidettiin onneksi selvitä säikähdyksellä, sillä pientä valittelua lukuunottamatta baby on ollut riehakas oma itsensä.

Kiitos kaikille lukijoille, ystäville ja tutuille tästä vuodesta! Rauhallista vuodenvaihdetta kaikille :)