Hulivilu

Vilu on

- alkanut karistaa vieraskoreuttaan ja siirtyä riiviövaiheeseen

- saanut Sonian 10-viikkoisesta Raichusta ystävän, jota vähän riepotella

- tosi kaunis

- nopea oppimaan

- hurjan ahne; sinkoaa vaikka kesken sheltinpöllytysleikin luokse, kun sille vihjaa, että taskussa on nappuloita

- täyttänyt kymmenen viikkoa
- jännittänyt ulkona juttuja, joita sitten on jäänyt istuen ihmettelemään
- ollut tosi reipas
- alusta alkaen kulkenut hihnassa kuin aikuinen koira
- harjoitellut vapaana olemista hyvin onnistuneesti

- kova pureskelemaan asioita
- kova huutamaan perään, kun joutuu jäämään koiraportin taakse olohuoneeseen
- oppinut kuitenkin lopettamaan huutamisen esimerkiksi iltaisin alle minuutissa
- käynyt tutustumassa agilityhalliin, vanhaan rämisevään hissiin, jokirantaan, Tuomiokirkkotorin joulukuuseen, eri bussilinjoihin, metsiin, Musti&Mirriin, kovaan tuuleen ja niittyihin
- saanut omat ison tytön valjaat, jotka vielä tosin hieman roikkuvat

- saanut Teponkin jo vähän lämpenemään
- (Lidlistä ostetun) vaa'an mukaan vain 5,1 kiloa painava
- opetellut leikkimistä hanskoilla, hihnalla, naruleluilla ja pehmoleluilla
- saatu tänään kiinni sekä pää ruokapussissa että naama maitolasissa

- yllättävästä ilmaantumisestaan huolimatta todella oikean tuntuinen. Kovin rakas nyt jo.

Pikkusisko

Pieni on kotona 🐾 #puppy #bordercollie

Kuva, jonka Ella Kaijärvi (@ellakaij) julkaisi 22. 11ta 2016 klo 14.35 PST

Bea laittoi eilen viestiä, että mitäs jos sitten kuitenkin.

Niinpä hän on nyt täällä, pieni nimetön pentumme. Selvisi reippaasti eilisiltaisesta bussimatkasta ja kotiin päästyään bongasi Tepon luun, nappasi sen ja asettautui pedille sitä syömään. Teppo on aivan innoissaan, aivan hämmentynyt ja aivan närkästynyt.

Yöllä pentu pisti pystyyn kunnon show'n, jonka jälkiä nukkuu nyt aamulla pois. Tuossa lattialla ihan jaloissa. Ei ihme, että väsyttää. Juoksenteli neljältä päin huonekaluja ja kohtasi maailmanlopun, kun mies totesi hervottoman naurun lomasta siirtyvänsä makuuhuoneeseen, jotta saisi edes hetken nukuttua. Pakeni perään olohuoneesta koira-aidan raosta, josta sen ei ollut tarkoitus mahtua pakenemaan.

Nyt pentu siirtyi omaan pahvilaatikosta rakennettuun petiinsä, jota on mukava pureskella lepäilyn lomassa. Tuijottaa aamiaisleipiäni.

Minoon Sitte Aiva Päässilimäänen, Tepon uusi pikkusisko.

Ojangossa

Sunnuntaina ajelimme Munkkiniemestä Ojankoon kokeilemaan, miltä kakkosluokka tuntuu. Teppo meni jo hallin pihassa aika sekaisin, kun se tunnisti, mihin oltiin saavuttu.

Jo ennen ensimmäistä rataa ehdin aiheuttaa itselleni muutamia ylimääräisiä sydämentykytyksiä; ensin lämppälenkillä sekoitin ilmansuunnat, kävelin väärään suuntaan ja lopulta oli juostava takaisin hankien läpi hiki selkää pitkin valuen, jottei vain missattaisi rataantutustumista. No, ei missattu, mutta kun leikitin Teppoa hallissa vähän ennen omaa vuoroa, se ehti tarrata leluhihnan väärästä päästä kiinni ja irroittaa niin, että kiinnityssolki käväisi tervehtimässä purukalustoa ikävän oloisesti. Mitään näkyviä vammoja en suusta löytänyt ja hetken säikähdyksen jälkeen koira leikki ihan normaalisti jo muilla tavaroilla, joten pysyviä haittoja tapauksesta tuskin aiheutui.

Ensimmäiselle radalle oli kiva mennä. Teppo huusi kentän raidalla odotellessa kuin hullu (, mikä nyt periaatteessa ei ole kauhean hauskaa, mutta onpahan ainakin innoissaan), ja kulki itse radalla kivasti. Mokasin itse keppien aloituksen huutamalla "jes" eli palkkasanan, kun sisäänmeno meni oikein, ja koira tuli sitten tietysti heti luokse "palkkamissäpalkkamissä?!"-ilmeellä.
Pientä töksähtelyä oli siellä täällä mutta kaiken kaikkiaan aika sähläyksetöntä :) Tältä radalta ei tullut nollia lainkaan, joten nopeimmalla vitosella saatiin voitto.



Toisessa rataantutustumisessa olin aivan innoissani ja tungin persjättöjä joka paikkaan ihan vain sen takia, että ne tuntuivat jotenkin tosi loogisilta kun niitä ollaan tässä viime aikoina suhteellisen paljon tehty. Ja ohjaukset about onnistuivat! Teppo pudotti yhden riman ja minä sössin loppusuoran keskimmäisen hypyn jättämällä siinä kohti kokonaan ohjaamatta, mutta muuten oli kyllä tosi onnistunut rata ja sen jälkeen hyvä fiilis. Molempien ratojen A:t olivat tosi hienot, samoin kuin keinut, ja kepitkin menivät ongelmitta (koska oikeasti se aloitusvirhe meni ihan omaan piikkiini). Jeij!


Loppuun vielä yleinen kiitos kaikille meitä kisoissa kuvanneille: kiitos! Menin taas ennen ratoja nykäisemään satunnaista, kiireettömän näköistä henkilöä hihasta, ja hän kuvasikin sitten meidän molemmat radat. Videoista on suuri apu ja itselleni ne ovat tärkeä muisto, joten jos ikinä joku tulee kentän laidalla pyytämään kuvausapua, suostukaa. Itse ainakin autan mielelläni, jos ei juuri sillä hetkellä ole kiire minnekään :)

Teppo osaa taas

Talvi! Lunta! Voi että tuntuu hyvältä talsia tuolla lumessa Tepon kanssa ja sen jälkeen sytytellä iltaisin kynttilöitä sisällä kaksilahkeisen seurassa. Glögikausi on aloitettu, joululaulukausi on aloitettu ja jouluvalokausi on aloitettu. Tykkään!
Ehdittiin myös tässä yhtenä päivänä käydä hoitamassa Sonian uutta pientä pokemonia, joka on aika suloinen tyyppi <3

Eilen nautittiin aurinkoisesta pakkassäästä ihan täysillä ja käytiin aamupäivällä pitkän lämpän jälkeen treenaamassa uudella hallilla. Teppo oli ihan sairaan hieno ja osasikin taas juttuja, joita olen koko ajan olettanut, että se ei osaa. Täytyisi ehkä oikeasti yrittää päästä eroon vastaavanlaisista ennakko-oletuksista, joista ei selvästi ole kuin hallaa kehitykselle :D Tehtiin takaakierto-persjättöjä ja koira juoksi vain kerran hypystä ohitse. Muuten sillä ei ollut mitään ongelmaa ohjauksen kanssa. 

(Ongelma onkin siis jälleen ollut ennemmin joko siellä pääni sisällä tai ihan vain ohjauksessa. Nyt skarppasin ja päätin luottaa siihen, että koira irtoaa esteen taakse, ja voin jo juosta itse eteenpäin.)

Tarkoituksena oli myös hioa keppien sisäänmenoa, sillä tiistain treeneissä Teppo vähän turhan useasti sinkosi toiseen keppiväliin, mutta päädyinkin enemmän varmistelemaan pujottelun loppuosaa. Aika nätisti Teppo päästää edelle. 

Tänään lähdetään Helsinkiin ja huomenna suunnataan sieltä Ojankoon korkkaamaan kakkosluokka. Jännää!

Tepon tipsit

Teppo jakaa tänään vinkkinsä yhteen tehokkaimmista keinoista saavuttaa elintärkeää huomiota. Keino vaatii ahkeraa harjoittelua, eikä sen toteuttamisessa välttämättä onnistu heti, mutta tarmokkaalla yrittämiselläkin voi päästä jo pitkälle.

Mielessä on pidettävä, että
- asennon tulee pysyä samana,
- katsetta ei tule kääntää, eikä
- silmiä räpäyttää.
Kärsivällisyys on valttia! Alla vielä tämänpäiväinen demonstraatio siitä, kuinka tarkalleen ottaen suoritus toimii onnistuneesti käytännössä.

Junamatkateksti eli viime aikoina

Heräsin tänään vähän ennen kahdeksaa vieläkin hieman pöllähtäneenä työviikonlopun jäljiltä. Jätin miehen lakanoihin nukkumaan, paahdoin aamupalaksi muutaman leivän ja niitä rauhassa maiskutellessani lueskelin muutaman uuden blogipäivityksen lävitse. Olin eilen illalla sammahtanut sänkyyn kesken HIMYM-maratonin yhä ripsarit naamassa ja päätin tänään kylpyhuoneen peilin edessä hampaita harjatessa lähteä laiskana samalla ilmeellä liikenteeseen.

Nyt istun pipo päässä junassa matkalla Tampereelle, mistä eilen lupasin hakea tarvittavan auton meille töihin. Toisin sanoen saan siis tälläkin hetkellä palkkaa kirjoitellessani tätä tekstiä ja spottaillessani junan ikkunasta kuuraisia metsäpolkuja, joille haluaisin Tepon kanssa vaeltelemaan. Kahvi on ärrän pahvimukissa enää haaleaa, mutta kelpaa tähän hetkeen.

Teppo lähti viime torstaina taas Helsinkiin ensinnäkin lenkittämään Lottaa ja toisekseen parantamaan isän kaamosmasennusta. Lotta sai komennuksen karata ulkomaille kiertämään mallitoimistoja tulevana sunnuntaina, joten laatuaika karvatyypin kanssa on erittäin oikeutettua juuri nyt. Toisaalta minulla on koiraa hurjan kova ikävä, ja vähän on miehelläkin, jonka kanssa Teppo on viime aikoina päässyt useasti pelaamaan LoLia, WoWia ja muita kirjainyhdistelmiä, joita ennen tätä parisuhdetta en olisi osannut yhdistää mihinkään. Teppo on ottanut tehtävänsä oikein tosissaan ja kannustanut aitiopaikalta sylistä pelihahmoja parhaisiin suorituksiinsa.

Olen pohtinut paljon viime viikkoina sitä, aiheuttaako Tepon siirtely kaupungista toiseen sille liian paljon stressiä. Välillä olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole ”kunnon” koiranomistaja ja koiraharrastaja, kun koira reissaa kahden lauman väliä. Olen kuitenkin pitkälti sitä mieltä, että tämä järjestely on toiminut erittäin hyvin; Turun päässä parisuhde on saanut koiratonta tilaa, jota on aina välillä tarvittu, ja Helsingissä vanhemmat ovat lotattomina hetkinä voineet rauhassa tehdä pitkää päivää töissä ilman, että Teppo odottelisi toimettomana kotona.

Haluan kuitenkin, että pääosin Teppo on turkulainen, jotta pääsen sen kanssa oikeasti treenaamaan ja rakentamaan kuntoa kisata. Myös pelkkä harrastukseton arki koiran kanssa on tietysti se, mitä kaipaan ja tarvitsen. Vaikka kuinka välillä ottaa päähän pompata sängystä vielä iltalenkille juuri eilisenkaltaisen HIMYM-putken päätteeksi, ilman koiraa huomaan ikävöiväni sitä, että pääsisin ulos hengittämään. On oikeastaan aika hyvä tällä tavalla tajuta välillä, mitä asioita koiran kanssa ollessa ei välttämättä osaa niinä hetkinä arvostaa mutta mitä sitten kuitenkin kaipaa, kun tyyppi ei olekaan paikalla.

Juna sanoo, että ”next stop Loimaa”, joten enää on noin tunnin verran aikaa nauttia palkallisesta junamatkasta. Perillä pääsen uuden auton rattiin ja ajelemaan sen takaisin Turkuun. Tässä kohtaa alkaa aina vähän jännittää, että millainen ajoneuvo oikein tarvitsee siirtoa; muutaman kerran olen esimerkiksi ajanut omituisen minirekan paikasta toiseen ja kerran taas pääsin E-sarjalaisen mersun kuskiksi. Ei ollut huono ajokokemus se.

Ravintolavaunusta kuulutetaan uunituoreista croisanteista. Mieli tekisi, mutta aamiaispaketin hinta on turhan suolainen.

Oikeastaan juuri nyt minun pitäisi kirjoittaa draamakurssin näytelmän hahmoja tämänhetkistä syvemmiksi, mutta minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, millaisia henkilöt ovat. En jaksaisi ryhtyä paneutumaan siihen työmaahan nyt. Enemmän päässä pyörivät aiemmin mainitsemani koirakirjaprojektin tyypit, jotka ovat alkaneet toimia tarkoitetusta täysin poikkeavalla tavalla; päähenkilö-Sarasta uhkaa tulla vähän valju, ja luihu-Joonaksesta en taas ole saanut rakennettua riittävän luihua. Tyytyväinen tähänastisessa tekstissä olen siihen, että olen mielestäni saanut tekstin muistuttamaan nuortenkirjojen tyyliä. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta. Agilitysta on ollut hauskaa kirjoittaa, kun siitä on yrittänyt saada riittävän ymmärrettävää aiheeseen vihkiytymättömälle lukijalle:

Koulupäivä sujui nopeasti, kun Sara alkoi miettiä, mitä he Joonaksen kanssa voisivat seuraavana aamuna treenata. Pujottelua? Valsseja? Näyttäisikö Joonas hänelle, kuinka tehdä uusi, hieno ohjaus, jota tämä oli viikonloppuna kilpailuissa käyttänyt? Sara ei muistanut ohjauksen nimeä. Se oli kiinalainen tai japanilainen, hän mietti, kun käveli Sonjan kanssa lokeroille viimeisen tunnin loputtua. Ehkä aasialainen?

Paperin ulkopuolellakin agility on tuntunut viime aikoina hyvältä, ja olen todella päättänyt edistyä Tepon kanssa niissä asioissa, jotka tuntuvat vaikeilta. Erityisesti täytyy treenata kepeillä omaa etenemistäni, persjätöissä varmuutta, Tepon estehakuisuutta (yhä) ja irtoamista sekä puomia. Kisaamaan emme kovin aktiivisesti pääse kisojen vähäisyydestä ja autottomuudesta johtuen, mutta ensi viikolla ainakin ja marraskuun lopulla ehkä myös.

Haluaisin sanoa, että tavoitteena olisi nousta kolmosiin talven aikana, mutta varsinkin erään Sonian kanssa käydyn keskustelun jälkeen tuntuu vähän hassulta kovasti arvioida tulevaa etenemistä. Keskustelun tärkein pointti oli suurinpiirtein tällainen:

”Tavoitteeksi ei voi asettaa tulosta. Tai voi, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa? Jos lähdet radalle tavoittelemaan nollaa, mitä se käytännössä tarkoittaa? Parempi on ajatella, että tavoitteena on tehdä ohjaus kuten suunnittelin, ja muutenkin suoriutua samalla tavalla kuin treeneissä. Hyvä tavoite on vaikka se, että tuossa kohdassa etenen itse tuohon paikkaan, kun koira suorittaa estettä. Näiden tavoitteiden saavuttamisesta voi muodostua toivottu tulos, mutta hyvästä tavoitteesta tulos ei oikein käy.”

Tai tällaiseksi ajatus ainakin minun mielessäni muotoutui. Sanotaan, että haaveenani olisi kisata kolmosissa keväällä, jotta päästäisiin reissaamaan kavereiden kanssa samoihin kilpailuihin ja muutenkin tosissaan haastamaan osaamista. Meillä on nyt niin älyttömän hyvä tilanne tuon uuden hallin sijainnin suhteen, että kaiken järjen mukaan tässä talven aikana olisi täysin mahdollista kehittyä paljonkin.

Agilityn lisäksi mielessä on pyörinyt kovasti kuumetta aiheuttanut ajatus pennusta, mutta koska oikeanlaista tyyppiä ei ole vielä olemassa, en viitsi paneutua asiaan sen erityisemmin. Miehellä on jo varma käsitys siitä, mikä joskus babykoiran nimeksi tulisi, mutta muuten mitään konkreettista ei ole vielä näkyvissä.

Nyt juna jarruttaa Toijalan kohdalla. Käytävän toisella puolella istuva keski-ikäinen mies kurkottelee katsomaan ikkunastaan ulos kuin pieni, kärsimätön poika. Onkohan joku häntä vastassa? Vaimo kenties, tai joku ihan toinen nainen? Vuosia sitten hylätty lapsi? Kouluaikojen jälkeen kaukaiseksi jäänyt kaveri?

Vaunussa on ollut koko matkan rauhallista, ja olen voinut keskittyä täysin tuijottamaan läppärin ruutua. Ehkä vähän liiankin rauhassa, jos ryhdytään mittaamaan tämän tekstin pituutta tai tarpeellisuutta. Tuntui kuitenkin hyvältä kirjoittaa asioita, jotka sormilta näin äkkiseltään ja suunnittelematta irtosivat.

Niin ja kuulin, että Tampereella odottaa Ford Mondeo.

Näillä fiiliksillä mukavaa tiistaita kaikille!