Junamatkateksti eli viime aikoina

Heräsin tänään vähän ennen kahdeksaa vieläkin hieman pöllähtäneenä työviikonlopun jäljiltä. Jätin miehen lakanoihin nukkumaan, paahdoin aamupalaksi muutaman leivän ja niitä rauhassa maiskutellessani lueskelin muutaman uuden blogipäivityksen lävitse. Olin eilen illalla sammahtanut sänkyyn kesken HIMYM-maratonin yhä ripsarit naamassa ja päätin tänään kylpyhuoneen peilin edessä hampaita harjatessa lähteä laiskana samalla ilmeellä liikenteeseen.

Nyt istun pipo päässä junassa matkalla Tampereelle, mistä eilen lupasin hakea tarvittavan auton meille töihin. Toisin sanoen saan siis tälläkin hetkellä palkkaa kirjoitellessani tätä tekstiä ja spottaillessani junan ikkunasta kuuraisia metsäpolkuja, joille haluaisin Tepon kanssa vaeltelemaan. Kahvi on ärrän pahvimukissa enää haaleaa, mutta kelpaa tähän hetkeen.

Teppo lähti viime torstaina taas Helsinkiin ensinnäkin lenkittämään Lottaa ja toisekseen parantamaan isän kaamosmasennusta. Lotta sai komennuksen karata ulkomaille kiertämään mallitoimistoja tulevana sunnuntaina, joten laatuaika karvatyypin kanssa on erittäin oikeutettua juuri nyt. Toisaalta minulla on koiraa hurjan kova ikävä, ja vähän on miehelläkin, jonka kanssa Teppo on viime aikoina päässyt useasti pelaamaan LoLia, WoWia ja muita kirjainyhdistelmiä, joita ennen tätä parisuhdetta en olisi osannut yhdistää mihinkään. Teppo on ottanut tehtävänsä oikein tosissaan ja kannustanut aitiopaikalta sylistä pelihahmoja parhaisiin suorituksiinsa.

Olen pohtinut paljon viime viikkoina sitä, aiheuttaako Tepon siirtely kaupungista toiseen sille liian paljon stressiä. Välillä olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole ”kunnon” koiranomistaja ja koiraharrastaja, kun koira reissaa kahden lauman väliä. Olen kuitenkin pitkälti sitä mieltä, että tämä järjestely on toiminut erittäin hyvin; Turun päässä parisuhde on saanut koiratonta tilaa, jota on aina välillä tarvittu, ja Helsingissä vanhemmat ovat lotattomina hetkinä voineet rauhassa tehdä pitkää päivää töissä ilman, että Teppo odottelisi toimettomana kotona.

Haluan kuitenkin, että pääosin Teppo on turkulainen, jotta pääsen sen kanssa oikeasti treenaamaan ja rakentamaan kuntoa kisata. Myös pelkkä harrastukseton arki koiran kanssa on tietysti se, mitä kaipaan ja tarvitsen. Vaikka kuinka välillä ottaa päähän pompata sängystä vielä iltalenkille juuri eilisenkaltaisen HIMYM-putken päätteeksi, ilman koiraa huomaan ikävöiväni sitä, että pääsisin ulos hengittämään. On oikeastaan aika hyvä tällä tavalla tajuta välillä, mitä asioita koiran kanssa ollessa ei välttämättä osaa niinä hetkinä arvostaa mutta mitä sitten kuitenkin kaipaa, kun tyyppi ei olekaan paikalla.

Juna sanoo, että ”next stop Loimaa”, joten enää on noin tunnin verran aikaa nauttia palkallisesta junamatkasta. Perillä pääsen uuden auton rattiin ja ajelemaan sen takaisin Turkuun. Tässä kohtaa alkaa aina vähän jännittää, että millainen ajoneuvo oikein tarvitsee siirtoa; muutaman kerran olen esimerkiksi ajanut omituisen minirekan paikasta toiseen ja kerran taas pääsin E-sarjalaisen mersun kuskiksi. Ei ollut huono ajokokemus se.

Ravintolavaunusta kuulutetaan uunituoreista croisanteista. Mieli tekisi, mutta aamiaispaketin hinta on turhan suolainen.

Oikeastaan juuri nyt minun pitäisi kirjoittaa draamakurssin näytelmän hahmoja tämänhetkistä syvemmiksi, mutta minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, millaisia henkilöt ovat. En jaksaisi ryhtyä paneutumaan siihen työmaahan nyt. Enemmän päässä pyörivät aiemmin mainitsemani koirakirjaprojektin tyypit, jotka ovat alkaneet toimia tarkoitetusta täysin poikkeavalla tavalla; päähenkilö-Sarasta uhkaa tulla vähän valju, ja luihu-Joonaksesta en taas ole saanut rakennettua riittävän luihua. Tyytyväinen tähänastisessa tekstissä olen siihen, että olen mielestäni saanut tekstin muistuttamaan nuortenkirjojen tyyliä. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta. Agilitysta on ollut hauskaa kirjoittaa, kun siitä on yrittänyt saada riittävän ymmärrettävää aiheeseen vihkiytymättömälle lukijalle:

Koulupäivä sujui nopeasti, kun Sara alkoi miettiä, mitä he Joonaksen kanssa voisivat seuraavana aamuna treenata. Pujottelua? Valsseja? Näyttäisikö Joonas hänelle, kuinka tehdä uusi, hieno ohjaus, jota tämä oli viikonloppuna kilpailuissa käyttänyt? Sara ei muistanut ohjauksen nimeä. Se oli kiinalainen tai japanilainen, hän mietti, kun käveli Sonjan kanssa lokeroille viimeisen tunnin loputtua. Ehkä aasialainen?

Paperin ulkopuolellakin agility on tuntunut viime aikoina hyvältä, ja olen todella päättänyt edistyä Tepon kanssa niissä asioissa, jotka tuntuvat vaikeilta. Erityisesti täytyy treenata kepeillä omaa etenemistäni, persjätöissä varmuutta, Tepon estehakuisuutta (yhä) ja irtoamista sekä puomia. Kisaamaan emme kovin aktiivisesti pääse kisojen vähäisyydestä ja autottomuudesta johtuen, mutta ensi viikolla ainakin ja marraskuun lopulla ehkä myös.

Haluaisin sanoa, että tavoitteena olisi nousta kolmosiin talven aikana, mutta varsinkin erään Sonian kanssa käydyn keskustelun jälkeen tuntuu vähän hassulta kovasti arvioida tulevaa etenemistä. Keskustelun tärkein pointti oli suurinpiirtein tällainen:

”Tavoitteeksi ei voi asettaa tulosta. Tai voi, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa? Jos lähdet radalle tavoittelemaan nollaa, mitä se käytännössä tarkoittaa? Parempi on ajatella, että tavoitteena on tehdä ohjaus kuten suunnittelin, ja muutenkin suoriutua samalla tavalla kuin treeneissä. Hyvä tavoite on vaikka se, että tuossa kohdassa etenen itse tuohon paikkaan, kun koira suorittaa estettä. Näiden tavoitteiden saavuttamisesta voi muodostua toivottu tulos, mutta hyvästä tavoitteesta tulos ei oikein käy.”

Tai tällaiseksi ajatus ainakin minun mielessäni muotoutui. Sanotaan, että haaveenani olisi kisata kolmosissa keväällä, jotta päästäisiin reissaamaan kavereiden kanssa samoihin kilpailuihin ja muutenkin tosissaan haastamaan osaamista. Meillä on nyt niin älyttömän hyvä tilanne tuon uuden hallin sijainnin suhteen, että kaiken järjen mukaan tässä talven aikana olisi täysin mahdollista kehittyä paljonkin.

Agilityn lisäksi mielessä on pyörinyt kovasti kuumetta aiheuttanut ajatus pennusta, mutta koska oikeanlaista tyyppiä ei ole vielä olemassa, en viitsi paneutua asiaan sen erityisemmin. Miehellä on jo varma käsitys siitä, mikä joskus babykoiran nimeksi tulisi, mutta muuten mitään konkreettista ei ole vielä näkyvissä.

Nyt juna jarruttaa Toijalan kohdalla. Käytävän toisella puolella istuva keski-ikäinen mies kurkottelee katsomaan ikkunastaan ulos kuin pieni, kärsimätön poika. Onkohan joku häntä vastassa? Vaimo kenties, tai joku ihan toinen nainen? Vuosia sitten hylätty lapsi? Kouluaikojen jälkeen kaukaiseksi jäänyt kaveri?

Vaunussa on ollut koko matkan rauhallista, ja olen voinut keskittyä täysin tuijottamaan läppärin ruutua. Ehkä vähän liiankin rauhassa, jos ryhdytään mittaamaan tämän tekstin pituutta tai tarpeellisuutta. Tuntui kuitenkin hyvältä kirjoittaa asioita, jotka sormilta näin äkkiseltään ja suunnittelematta irtosivat.

Niin ja kuulin, että Tampereella odottaa Ford Mondeo.

Näillä fiiliksillä mukavaa tiistaita kaikille!