perjantai 26. helmikuuta 2021

Vilun agilitytaipaleen todennäköinen päätös

Viime postauksessa joulukuun alkupuolella kirjoitin, että "Mennyt syksy oli koirien osalta todella hyvä". Olisinpa voinutkin jatkaa samalla linjalla ja sanoa, että myös mennyt talvi on kulunut positiivisissa merkeissä. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole.

Vilulta putosi ensimmäinen kynsi pari päivää edellisen postauksen jälkeen. Luulimme, että kyseessä oli tapaturman aiheuttama irtoaminen, mutta seuraavat lähtivätkin tammikuun puolella. Nyt koiralta on irronnut yhteensä neljä sarveista, joista kolme on poistettu eläinlääkärissä ja yksi pyöritettiin kotona itse irti. Loput kynnet ovat liuskottuneita ja osa jo lähes ytimestä irrallaan. Vilun tädillä Bingolla on aikoinaan puhjennut SLO eli autoimmuunisairaus, joka tuhoaa koiran kynnet, joten kovin kauaa emme joutuneet miettimään, mistä tässä nyt saattaisikaan olla kyse.




Koira-Kissaklinikan Eva Einola-Koponen hoitaa Vilua ja päädyimme siihen, että ensi viikolla koiralta leikataan kannuskynnen kynsiluu koepalaksi, jotta saamme siitä varma diagnoosin. Moni hoitaa koiraansa ilman varsinaista diagnoosia mutta me emme halua jäädä jossittelemaan asiaa. Lisäksi harkitsemme tällä hetkellä ykkösvaihtoehtona sitä, että Vilulta tullaan amputoimaan kaikki kynsiluut hoitokeinona sen sijaan, että lähtisimme kokeilemaan erilaisia lääkeyhdistelmiä ja loppuelämän varomaan kynsiä / suojaamaan kynsiä / toivomaan, että sairaus ei uusi. Amputaatio kuulostaa rajulta toimenpiteeltä - ja sitä se onkin! - mutta sitä Eva on meille laajan kokemuksensa perusteella suositellut. 

Tilanne on aivan hirveä, mutta onneksi Vilu ei ole ollut kipeä muuten kuin kynsien irtoilun yhteydessä ja niistä toipuessaan. Se on kotona ihan oma innokas ja iloinen itsensä eikä voi ymmärtää, miksi hänen elämäänsä näin rajoitetaan. Tällä hetkellä koira ei lenkkeile juuri lainkaan, jotta uusien kynsien irtoilu saataisiin estettyä, vaan se pääsee takapihalle tarpeilleen tossut jalassa. Lenkit, joita olemme tehneet, ovat olleet 10-15 minuutin mittaisia, hyvin rauhallisia haistelulenkkejä. Ennen minkään hoitomuodon aloittamista tuntuu turhalta ottaa riskejä sen kanssa, että kynsiä putoilisi lisää, sillä siinähän sitten juoksisimme päivystyksessä niitä poistattamassa, Vilu joutuisi aina toipumaan kivusta ja nukutuksesta ja meille iskettäisiin käteen joka kerralta monen sadan euron lasku.


 

Omat fiilikseni koiraan ja erityisesti agilityyn liittyen ovat olleet sekavia ja onkin vaikea tiivistää, miltä tämä kaikki nyt tuntuu. Tiedän, että kyseessä ei ole koiran henkeä uhkaava sairaus. Tiedän, etten ole ainoa, joka tahtomattaan joutuu jättämään koiran agilitysta sivuun. Tiedän, että jos käymme amputaatio-operaatiot läpi, Vilu saa jatkossa elää täysin normaalia kotikoiran elämää metsälenkkeineen ja mahdollisesti jopa hyppytekniikkatreeneineen. Agilitykoiraksi siitä tuskin koskaan kuitenkaan on: Kynnettömänä ei esteille laiteta koiraa, joka vetää kaarteet vaakatasossa. Jotkut kertovat jatkaneensa harrastusta leikkauksen jälkeen mutta epäilen vahvasti sitä, että kyseessä olisi yhtä rajusti liikkuvia koiria kuin mitä Vilu on. Kynnettömyys vähentää pitoa ainakin näin mutuna ajatellen todella paljon eli loukkaantumisriskit kasvavat valtavasti. Tämä ei tietenkään koske pelkkää agilitya vaan myös muuta nopeatempoista, suunnanmuutoksia sisältävää liikuntaa.

Ja jos päätyisimmekin kokeilemaan lääkehoitoja - mitä tässä kohti enää epäilen - meidän täytyisi todennäköisesti testata kuukausikaupalla eri lääkeyhdistelmiä nähdäksemme, vaikuttaako niistä yksikään kynsiin. Uuden sarveisen kasvaminen vanhan tilalle kestää monta kuukautta, eli uusien laadusta ei tiedä mitään ennen kuin vanha on pudonnut pois ja uusi tullut tilalle. Olen lukenut kirjallisuuskatsauksia ja tutkimuksia aiheesta ja yhteenvetona voi aika suoraan sanoa sen, että yksikään lääkeyhdistelmä ei toimi kaikille, ei edes suurelle osalle koirista, ei edes 50 prosentille, vaan se on oikeasti täysin tuurista kiinni, mikä auttaa kellekin vai auttaako mikään. Vaikka sairaus saataisiin vaipumaan remissioon, tulee elämässä aina olemaan läsnä kynsien tarkkailu ja pelko siitä, että sairaus aktivoituu. En tiedä, haluanko sitoutua tähän.

Lääkehoidon kanssa agilityn esteenä olisivat siis heikot kynnet ja pelko taudin aktivoitumisesta vaikka se saataisiinkin hallintaan. Niillä koirilla, joilla jokin lääkitys on auttanut, tauti on yleensä parin vuoden sisään uusinut. Minua ahdistaa tällainen epätietoisuus ja kyttääminen, kun (hyvin sujunut) amputaatio taas hoitaisi homman ns. kerralla kuntoon ja sen jälkeen SLO:ta ei tarvitsisi enää miettiä. Tiedostan toki, että amputaatio ei ole mikään läpihuutojuttu paranemisprosesseineen eikä sekään takaa kivutonta loppuelämää: Koiran liike muuttuu kun siltä yhtäkkiä puuttuu osa varpaista, mikä voi altistaa nivelrikon kehittymiselle ja "liikavarpaille" ynnä muille vaivoille. 

Päätös on ihan hemmetin vaikea.

Itse olen jo hyväksynyt sen, että minun agilityharrastukseni oli nyt vähäksi aikaa tässä. Tätä on vaikea kirjoittaa ja asia tuntuu todella pahalta, mutta nopeasti kävi selväksi, että asian suhteen ei kannata pitää yllä turhaa toivoa. Kuten mainitsin, toivon, että Vilun kanssa hyppytekniikan tyyppinen lihaskuntotreeni onnistuu vielä joskus, ja ehkä pitävällä hiekkakentällä voidaan jonain kesänä tehdä suorilla jotain esteitä, mutta agilitykoiraa emme enää hoidoilla tavoittele. Siinä ei olisi mitään järkeä. Keskitymme siihen, että Vilu pääsee vielä metsälenkeille ja uimaan ja mökkeilemään. Haaveilen siitä, että voimme taas pyöräillä ravilenkkejä Paimion Rivonmäenreitillä. Siitä, että voisimme käydä juoksemassa. Että koira olisi kotiin palatessa väsynyt ja onnellinen ja tyytyväinen. 

Meille ei ole tulossa seuraavaa koiraa ainakaan pariin vuoteen. Keskityn nyt siis pysymään lajissa mukana muilla tavoin, kuten valmentamalla meidän taitavaa ryhmää tiistaisin. Käyn juuri AVA1-kurssia etänä ja katsotaan, josko myöhemmin tänä vuonna vuorossa olisi AVA2. Olen sen verran alkutaipaleella tämän kouluttamis-/valmentamishomman kanssa, etten osaa vielä sanoa, voiko se edes jossain määrin korvata omaa treenaamista, mutta ainakin se pakottaa pysymään ns geimeissä mukana. Muutamaa lainakoiraa minulle on tarjottu mutta ainakaan vielä en ole asiasta innostunut. Katsotaan, kun tässä on vähän pidempään menty kokonaan ilman treeniä.

Vilulle kuuluu siis kurjaa, mutta toisaalta onneksi ihan hyvää - yleisilmeeltään se on ihan oma itsensä. Lähinnä se nyt kotona nukkuu ja yrittää osallistua lapsen leikkeihin ja aikuisten kokkailuihin. Teppo taas mökkeilee onnellisesti vanhempieni kanssa ja itse asiassa juuri eilen kävi Pet-Vet Ortossa tarkastuksessa spondyloosiin ja nivelrikkoon liittyen. Se on nyt kuulemma oikein hyvän painoinen eikä olossa ole tapahtunut mitään radikaalia muutenkaan. Lääkitystä kipuun jatketaan, jumppaa selälle tehdään enemmän ja parin viikon päästä saan Tepon toivottavasti mukaani fyssarille. Sinne me sitten paukkaamme Tanjan vastaanotolle koko eläkeläisjengi :D


Vilun kynsistä kirjoittelen enemmän ja tarkemmin omalle sivulleen tänne blogiin kunhan kerkeän. Tulee siis löytymään tuosta otsikkokuvan palkista, jossa nyt ovat sivut Vilu ja Teppo.




Sellaista! Toivottavasti pääsisimme mahdollisimman pian kiinni taas ihan tavallisen koiran elämään.


// Lisäys kahdeksan tuntia tekstin kirjoittamisen jälkeen:
Luin tekstin läpi ennen sen julkistamista ja nyt jotenkin vielä vasten kasvoja iski se, että ihan oikeasti en ole menossa enää treenaamaan agilitya hallille. Että ihan oikeasti se todennäköisesti oli nyt siinä - minun ja Vilun agility. Nimenomaan meidän kahden välinen harrastus. Olen niin, niin, niin iloinen siitä, että viime syksynä pääsimme kiinni elämämme agilityyn ja minä näin vilauksen siitä, mille tasolle meistä olisi voinut olla. 

En enää juokse Vilun kanssa kisojen loppusuoraa.
En enää palkkaa Vilua hankalan ohjauskuvion jälkeen.
En enää kilju riemusta, kun Vilun puomiosuma on täydellinen.

Tiedän, että tilanne on vielä auki eikä kukaan näe tulevaisuuteen.
Tiedän, että agilityn loppuminen ei ole vakava asia tai varsinkaan tämänhetkisessä koronatilanteessa kovin kummoinen juttu.
Mutta minulle tämä on ollut ja tulee olemaan monen raastavan itkun paikka.

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Töitä, kisoja ja spondyloosidiagnoosi



Heippa taas pitkästä aikaa! Paljon on ehtinyt tapahtua sekä ympäröivässä maailmassa että meidän elämässä, mutta toisaalta sitä samaa arkea tässä eletään kuin kesälläkin: Minä olen vielä kotona Emilian kanssa, Vilun kanssa harrastetaan, Teppo on välillä kotona ja välillä vanhempien luona ja Paimio on edelleen aivan ihana.

Olen itse hoitovapaalla tammikuun alkuun asti. Emilia aloittaa 4.1.2021 päiväkodissa ja siitä viikon kuluttua minä täysaikaisen työharjoittelun Paimion kaupungilla (!!). Olen nyt jo osa-aikaisesti eräässä projektissa mukana eli käytännössä teen kotona noin kahdeksan tuntia viikossa valmisteluja kevään töitä varten. Kyseessä on viestintään liittyvä hanke, eli puhutaan niin sanotuista oman alan töistäni. Suuri vastuu jännittää mutta samalla tiedän, että osaan kyllä. Tiedän myös, että Emilia tulee pärjäämään päiväkodissa hienosti vaikka tulenkin varmasti itkemään alussa ikävää paljonkin.




Alkuvuodesta muuttuvat siis työkuviot ja sen lisäksi harrastussysteemeihinkin tulee muutoksia. Ensinnäkin puolitamme Vilun kanssa paikkaa Sonian ja Petran valmennusryhmässä eli pitkästä, pitkästä aikaa pääsemme taas ohjattuihin treeneihin säännöllisesti joka toinen tiistai. Sen lisäksi että pääsen itse treenaamaan alan myös vetää Ritan kanssa omaa vamennusryhmäämme kuudelle innokkaalle ja motivoituneelle koirakolle (!!). Ihan yhtäkkiä minusta tulee siis agilityvalmentaja - vaikka sinänsä titteli on aika harhaanjohtava, kun mitään kokemusta tai osaamista mulla ei ole. Jostain on kuitenkin aloitettava enkä voinut kieltäytyä, kun Rita kysyi mua parikseen ryhmän vetäjäksi. Kyseessä on siis joka toinen tiistai klo 18.30-20 ATT:llä vedettävä ryhmä ja aina kouluttamisen jälkeen jään Vilun kanssa vielä tekemään oman treenin Sonian ja Petran kanssa.


Ensi keväälle on siis luvassa paljon uusia juttuja ja varmasti myös väsymystä! En voikaan enää elää omien ja lapsen aikataulujen mukaan ja käydä pitkillä lenkeillä keskellä päivää. Tulen onneksi tekemään osan harkkatöistä etänä ihan vain kotosalla, mikä varmasti helpottaa aamujen logistiikkaa - ei tarvitse laittaa itseäni ihmisten ilmoille -kuosiin vaan riittää, että saan vietyä Emilian päiväkotiin. Tuntuu hurjalta, että pian elämme oikein stereotypistä perhearkea, jossa vanhemmat tekevät toimistotunteja ja niiden jälkeen lapsi haetaan päiväkodista ja kotona laitetaan kalapuikot uuniin ja Pikku-Kakkonen telkkarista päälle.



Mennyt syksy oli koirien osalta todella hyvä. Olen saanut treenattua Vilun kanssa about kerran viikkon ja ehdimme myös kisata enemmän kuin koskaan. Meidän agility alkaa oikeasti tuntua meidän agilitylta! Parasta syksyssä olivatkin hienot kisaradat, joiden jälkeen meinasin itkeä ilosta. Saavutin syksyllä oikeanlaisen mielentilan kisapaikalla ja olen myös tavoittanut sellaisen kisaamisfilosofian, joka minulle sopii. Kirjoittelen tästä varmasti lisää kunhan kerkeän, mutta todella lyhyesti ja sen suurempia selittelemättä: Kun lähden kisaamaan, lähden kisaamaan, en treenaamaan. Lähden siis tekemään tulosta.

Vilun kisakokemus näyttää siis tällä hetkellä tältä:




Eli enää tarvitaan yksi agilitynolla ja sitten ollaankin kakkosissa. Tiedän, että monelle kolmosiin nouseminen on muutaman kisan juttu ja vain yksi askel koko uralla, mutta minulle pelkästään nämä kaksi nollaa ovat olleet todella suuri saavutus. En jaksa odottaa, että koronatilanne taas helpottaa ja pääsemme jatkamaan uraamme! (Kisaratoja löytyy Instan puolelta @ellakaij. Koska tili on yksityinen, en pysty upottamaan videoita suoraan tähän, mutta täältä https://www.instagram.com/ellakaij/ niitä voi käydä tsekkaamassa.)

Koetan tällä hetkellä parhaani mukaan pitää Vilua hyvässä kunnossa myös agilityn ulkopuolella. En itse ole koskaan jaksottanut koiran treeni-/kisavuotta kuten kannattaisi (lepo, peruskunto, valmistava, kisa vai miten ne menevätkään) mutta harkinnut asiaa kyllä. Saa nähdä, josko jonain päivänä ryhdyn tuumasta toimeen vai mennäänkö me hamaan loppuun asti tällä treenataan sitten kun kerkeää sitä mikä milloinkin tuntuu hyvältä -systeemillä :)

Kirjoitin tuossa ylempänä, että syksy on ollut molempien koirien osalta hyvä. Vilun kohdalla tämä toisaan tarkoittaa sitä, että se on pysynyt terveenä, treenannut, kisannut, lenkkeillyt, leikkinyt paljon parhaan lapparikaverinsa kanssa ja nukkunut yönsä meidän sängyssämme. Tepon kanssa paras asia on ollut se, että saimme sen kipuiluille vihdoin diagnoosin: Koiralla on pitkälle edennyt spondyloosi selässä ja etuosassa alkavaa nivelrikkoa useammassa nivelessä. Siltä poistettiin myös yksi tulehtunut hammas. Nämä tiedot olivat valtava helpotus, ja vaikka diagnoosi merkitsi välittömästi Tepon eläköitymistä, olen itse suhtautunut tilanteeseen hyvin positiivisesti. Teppo on syönyt nyt kolmisen kuukautta lääkitystä, joka on selvästi parantanut sen oloa ja muuttanut koko koiran taas omaksi hassuksi itsekseen sen sijaan, että se olisi koko ajan jotenkin vähän outo. Nyt Vilu ja Teppo taas leikkivät, Teppo varastaa hanskoja ja lapselta lelut, se haluaa osallistua ja olla rapsutettavana. Teppo elää nyt pappakoiran rauhallista elämää eli lenkkeilee kyllä mukana, jumppaa ja mökkeilee, mutta tavoite koiran elämässä on enää se, että se saa nauttia olostaan mahdollisimman pitkään.

Itselleni tilanne on tosiaan ollut kuin kiven vierähtäminen sydämeltä, sillä tiesin todella pitkään, että jokin Tepossa on vialla - koiraahan tutkittiin ensimmäisen kerran jo yli vuosi sitten. Tutkimusten ja ruoan vaihtamisen jälkeen ajattelimme, että kyseessä oli närästystä ja/tai vaikeuksia sopeutua uuteen elämään vauvan kanssa, mutta taustalla onkin ollut kovaa fyysistä kipua koko kropassa. Onneksi asia nyt selvisi ja tilannetta voidaan hoitaa kehonhuollolla ja lääkityksellä.

--

Nyt on kiiruhdettava herättämään lapsi päiväunilta, jotta saadaan pidettyä päivän rytmi järkevänä. Palailen taas kun ehdin. Kiitos jokaiselle, joka tämänkin tekstin lukee eli on kiinnostunut meidän arjestamme - toivottavasti vielä jonain päivänä minulla on resursseja olla aktiivisempi blogin kanssa, sillä tämä on minulle tärkeämpi paikka kuin voisi kuvitellakaan. Etähalaus kaikille! <3

torstai 30. heinäkuuta 2020

Lyhyesti viisi positiivista juttua

Pidemmittä puheitta:

1. Asumme nyt Paimiossa omakotitalossa. Asumme nyt Paimiossa. Omakotitalossa. Tämä on aikamoista unelmaelämää: rauhallista, vihreää, kesäntuoksuista, ihanaa. Koirat voivat pööpöillä pihalla kuten tykkäävät, ja kun lähdemme lenkille, maastoja ja kivoja reittejä löytyy heti kotiovelta - ja ne maastot ovat yhtä hiljaisia kuin Turku joulupäivän aamuna. Aivan uskomatonta. 
Kirjoittelen tästä - Paimiosta ja uudesta kodista - vielä myöhemmin kattavammin.

2. Olemme Vilun kanssa palailleet treenien pariin (@ellakaij instassa!). Sen verran jees tekeminen on ollut näinkin pitkän taukoilun jäljiltä, että löin kalenteriin kaikki ATT:n ja TSAU:n kisat joulukuuhun saakka. Kaikkiin tuskin päästään, mutta jos nyt edes sen verran, että saisimme taas kisarutiinista vähän kiinni.

3. Itse lajitreenin lisäksi olemme käyneet myös juoksemassa (sekä ilman vauvaa että vauvan ja vaunujen kanssa). Sain vihdoin myös polkupyörän huollettua ja tämä on tarkoittanut Vilulle astetta kovatahtisempiakin lenkkejä. On aika sopivaa, että tästä aivan vierestä lähtevät kuuden ja kolmen kilometrin pururatalenkit!

4. Teppo viihtyy mökillä vanhempieni ja Lotta-siskon luona. Lotta asuu vakituisesti New Yorkissa, mutta palasi kuukausi takaperin Suomeen. Teppo on päässyt juoksemaan, uimaan ja metsäilemään ihan urakalla, ja Lotta on myös ollut todella tarkka koiran ruokavalion suhteen. Koira alkaa siis olla jo semi timmissä kunnossa, mikä on erittäin hieno juttu.

5. Minä sain viime yönä nukuttua parhaat unet sitten Emilian syntymän! Jes! Näin koirabloginkin puolella tämä on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen seikka. Vauva nukkui 19.30-06 kahdella tutinnostolla eli käytännössä heräämättä. Jes!






Vaikka asiat kuulostavat - ja myös tuntuvat - olevan tällä hetkellä aivan älyttömän hyvin, kyllä arjessa silti on haastavia asioita ja tietyt jutut stressaavat, ahdistavat ja väsyttävät. Juuri nyt en kuitenkaan jaksa perehtyä niihin vaan fiilistelen vain sitä, miten ihanaa elämä on. Viihdyn itsessäni, koirien asiat eivät voisi olla paremmin, vauva on maailman rakkain, olen viime aikoina nähnyt noin miljoonaa ystävää ja aurinkokin paistaa ulkona. Ah, miten ärsyttävää pirteyttä, mutta haluan sitten lokakuun loskassa muistella tätä tunnetta. Valo, lämpö, urheilu, rakkaus, metsä! Treenit, ystävät, ihana vauva, koti, pöhköt koirat! Aurinko, aurinko!


tiistai 7. huhtikuuta 2020

Kuulumisia: vauva ja koirat

Pitkästä aikaa hei täältä vauva-arjen syövereistä! Blogi on minua kutsunut ja huhuillut luokseen jatkuvasti, mutta aika ja energia tuntuvat loppuvan aina kesken. Koska kuitenkin rakastan kirjoittamista ja blogia luovana ympäristönä, latasin Bloggerin sovelluksena kännykkään ja yritän jatkossa näpytellä teille (ja itselleni!) kirjoituksia sillä aikaa, kun Emilia nukkuu päiväuniaan. Päivien pisimmät unet (n. 2h) käytän yleensä ulkoiluun vaunujen ja koiran kanssa, mutta unia mahtuu päiviin aina vähintään kolmet. Tähän saakka olen näiden lyhyempien pätkien aikana yleensä joko nukkunut itsekin, venytellyt, treenannut tai vain selannut Instagramia, mutta tämä kirjoittaminen ansaitsee ehdottomasti edes yhdet päiväunet viikossa. Juuri nytkin Emilia tuhisee vieressäni sängyssä - on tuhissut nyt puoli tuntia ja jatkaa toivottavasti vielä toisen samanlaisen. (Toim. huom. jatkoi vartin verran ja teksti jäi kesken. Päätin kuitenkin, että tänään pitkätkin päiväunet käytetään muuhun kuin lenkkeilyyn, nukutin Emilian sisälle ja nyt kirjoitan teille peräti tietokoneella, jonka olen avannut viimeksi x viikkoa sitten! Woop!)

Vauvamme on tosiaan nimeltään Emilia ja iältään ensi viikolla jo puoli vuotta. Hän on topakka, tarkka ja utelias tapaus. Hän on myös äänekäs ja taipuvainen ilmoittamaan hyvin napakasti, jos jokin ei ole hänen mielestään hyvin. En usko, että hänestä kasvaa kovin rauhallista ja mietiskelevää tapausta, mutta antaa ajan näyttää. En halua missään nimessä lokeroida ja määritellä häntä tietynlaiseksi vaan antaa kasvaa juuri sellaisena ja sellaiseksi kuin hän on, joten jatkamme rauhassa toisiimme tutustumista. Joka tapauksessa hän on maailman suloisin pieni ihminen, jota rakastan aivan uskomattoman paljon.


- Vilu -

Emilia on hyvin kiinnostunut Vilusta. Hän saattaa katsella lumoutuneena viisi minuuttia, kuinka Vilu rouskuttaa häränkorvaa, tai hihkua riemusta, kun iskä leikkii koiran kanssa. Hän tarraa koirarukkaa karvoista aina kun saa mahdollisuuden, ja erityisen innoissaan on silloin, kun onnistuu tarttumaan Vilua korvasta. Tähän saakka Vilu on antanut Emilian tunnustella itseään kiltisti, ja kun "rapsutus" on riittänyt, se on poistunut paikalta tai nuolaissut vauvaa kasvoista. Olemme kehuneet Vilua kovasti sekä siitä että se on kärsivällisesti Emilian tutkittavana että siitä, että se oma-aloitteisesti poistuu tilanteesta, jossa ei halua olla. Koetan näin vahvistaa sitä, että vauva on positiivinen asia ja että Vilu tekee oikein sekä vauvaa sietäessään että siitä etääntyessään.
Enkä siis todellakaan anna Emilian roikkua Vilussa edes päivittäin, mutta rapsuttelen itse koiraa vauva sylissäni usein ja silloin Emilia saa koskea koiraan jos haluaa ja ylettyy. Hän ei vielä liiku, mutta tulevaisuutta ajatellen on ihan hyvä, että Vilu on jo jossain määrin tottunut vauvan omituiseen kosketukseen. Jos ryömivä tai konttaava vauva pääsee yllättämään, Vilu on jo oppinut, että se saa aina lähteä muualle. 

Vilun mielestä taas parasta vauvassa ovat puolitoista kuukautta sitten alkaneet ruokailuhetket. Emilia aloitti soseet heti neljän kuukauden iässä ja syö nyt myös puuroa sekä satunnaisesti harjoittelee sylissä sormiruokailua banaanilla tai kurkulla. Kunhan pääsemme kuunvaihteessa muuttamaan (tästä todella jännittävästä asiasta lisää myöhemmin!), Emilia osaa todennäköisesti jo istua ja voimme toden teolla ryhtyä harrastamaan sormiruokia. Jo ennen syöttötuolista lenteleviä rieskanpalasia, parsakaaleja ja tomaattilohkoja Vilu on päässyt kuitenkin tutustumaan elämäntehtäväänsä eli vauvan jälkien siivoamiseen; kun ruokailu on loppu, Vilu saa nuolla lautaset ylijääneine puuroineen tyhjiksi ja mahdolliset Piltti-purkit puhtaiksi. Se myös huolehtii siitä, että lattialle roiskuneet soseet tulevat siivotuksi ja toisinaan käy myös omatoimisesti putsaamassa Emilian kädet - mitä toisaalta seuraa joka tapauksessa käsienpesu, koska pienet nyrkit päätyvät herkästi vauvan suuhun ja koiran kuola ei ole ehkä sitä ravintoa jota vauvani haluan säännöllisesti nauttivan. Miljoonat koirankarvat päivittäin sekä mahassa että hengitysteissä riittävät.



Ulkoilu vauvan ja Vilun kanssa sujuu edelleen huikean hienosti - Vilu tottelee kuin unelma sekä suullisia käskyjä että käsivihjeitä ja hihnassa kulkee vetämättä jommallakummalla puolella vaunuja. Myös hihnalenkeillä käytän paljon suullisia vihjeitä kertoakseni Vilulle, milloin hidastetaan, pysähdytään, ohitetaan tai käännytään ja milloin koiran tulee itse vaihtaa vaunujen puolta. Täytyy sanoa, että olen kyllä todella ylpeä, kun kuljemme tällä porukalla ympäri Turkua - en olisi ikinä osannut kuvitella, miten hienosti kaikki liikenteessä sujuu!
Odotan tietysti innolla sitä, mitä tapahtuu, kun Emilia kasvaa ja vaunulenkeillä ei enää nukutakaan vaan tutkitaan ympäröivää maailmaa :D Taaperoa tuskin saa koulutettua yhtä tottelevaiseksi kuin koiraa?

Vauva-arjen ohessa Vilu pääsi loppusyksystä ja alkutalvesta treenaamaan agilitya noin kerran viikossa tai kahdessa, ja TSAU:lla myös voitimme ensimmäisen agilityradamme. Kisasimme kolme rataa - hyppy, agi, hyppy - joista ensimmäinen meni aivan pipariksi, toinen oli voittorata keppivitosella (huikeat kontaktit!) ja viimeistä teimme nollana aivan viimeisille esteille saakka, kunnes kutsuin Vilua turhan napakasti ja se ohitti hypyn, joka olisi pitänyt vielä hypätä edestä. Tätä mokaa lukuunottamatta rata oli ihan mieletön ja löytyy voittoradan kanssa Instagramista. En enää pysty jakamaan täällä videoita tai kuvia suoraan sovelluksesta, sillä tein tilistäni Emilian synnyttyä yksityisen. (Tili on ellakaij, seuraamispyynnön kun laittaa niin hyväksyn!)
Tällä hetkellä ATT:n halli on tietysti suljettu, enkä tiedä, milloin viimeksi kävimme treenaamassa tai milloin seuraavan kerran pääsemme treenaamaan. Suoraan sanottuna en ole ottanut asiasta lainkaan stressiä eikä se ole harmittanut minua kuin ehkä kerran, kun olen miettinyt, että olisipa Vilu onnellinen jos pääsisi treenaamaan. Juuri nyt elämässä ei ole sellaisia hetkiä, jolloin treenaamaan lähteminen olisi helppoa, luontevaa tai kutsuvaa. Tiedän, että sellainen elämänvaihe tulee vielä, että treenaan kunnolla, mutta nyt se ei ole. Vilun puolesta toki toivon, että kunhan tilanne joskus taas normalisoituu, pääsen sen kanssa harrastamaan. Tällä hetkellä koiralle riittävät pitkät lenkit, mökkeily, kotoilu ja lähisukulaisen suomenlapinkoiran kanssa rymyäminen.

No, nyt kun aloin enemmän ajatella agilitya, minullekin tuli sitä hieman ikävä. Toivottavasti taas pian pääsee edes toisinaan treenaamaan!



- Teppo -

Teppo taas ei ole päässyt tekemään agilitya eikä myöskään totuttelemaan vauvan kanssa elämiseen. Se lähti synnytysevakkoon vanhemmilleni Helsinkiin pari viikkoa ennen laskettua aikaa eikä ole sen jälkeen vakituisesti palannut meille. Muutaman noin viikon pätkän se on ollut kotona, mutta muuten nautiskellut huomiosta, lenkkeilystä ja rapsutuksista iltatähtenä. Ennen koronaa syitä järjestelylle oli kaksi: minulla on vähän helpompaa vain yhden koiran kanssa (hirveä univaje, hissitön kerrostalo, kurakelit läpi talven) ja toisaalta vanhempani haluavatkin pitää Teppoa luonaan. Nyt koronan aikaan kolmas syy on vielä se, että vanhempani tekevät etätöitä mökiltä käsin, joten Teppo oleilee tällä hetkellä onnellisena tonttivahtina lintuja ja ohiajavia veneitä tarkkaillen. Sillä on kaikki oikein hyvin.



Teppo ehti täyttää joulukuussa jo kahdeksan vuotta, joten sen agilityurakin on jo todennäköisesti takanapäin. Tiedän, että moni tämän ikäinen koira painaa elämänsä parhaita ratoja, mutta Teppo ei ole sellaisessa kunnossa, että siitä tehtäisiin enää kummoista tykkiä. Jotta sen kanssa uskaltaisi enää treenata, sen kroppaa pitäisi huollattaa moneen otteeseen ja sen kuntoa tulisi kaikilta osin kohottaa hyvin järjestelmällisesti, mihin tällä hetkellä minulla ei ole resursseja. Minulla on usein haikea olo, kun mietin, miten minun ja Tepon yhteinen harrastaminen tällä tavalla vähän vahingossa vain loppui - en saanut viimeistä kisarataa, ryhmätreeniä tai edes omatoimitreeniä sillä ajatuksella, että nyt vedetään elämämme agilitya viimeistä kertaa. Kaikki vain jotenkin jäi. Toivon, että kunhan Teppo palaa taas kotiin (koska viimeistään koronatilanteen hellittämisen jälkeen se palaa, sillä me muutamme - hihii! - omakotitaloon!), saan sen kuitenkin sellaiseen kuosiin, että voin käydä hömpöttelemässä sen kanssa silloin tällöin. Ainakin Teppo pääsee toteuttamaan itseään pihavahtina, sillä tulevan kotipihamme vierestä kulkee kävelytie (ah, mitä pöhinää muille koirille aidan läpi voikaan pitää) ja sen yli oletettavasti lentelee lintuja, joiden tuijottelu ja haukkuminen on Tepon suurinta huvia.

Silloin, kun Teppo on tavannut Emiliaa, se on ollut vähän kummallinen. En osaa täysin tulkita sen mielentilaa, joten olen ollut aika varuillani näiden kahden kohdatessa. Teppo on selvästi minusta mustasukkainen ja haluaisi tunkea minun ja Emilian väliin, kun istuskelen lattialla ja Emilia köllii leikkimatolla. Se käy välillä nuolaisemassa vauvaa ja heiluttaa sille kyllä positiivisesti häntää, mutta välillä tuijottaa sitä omituisesti. Mene ja tiedä. Kerran Emilia pääsi tarttumaan Teppoa turkista, ja Teppo teki välittömästi näykkäisyä muistuttavan eleen vauvan suuntaan - ei todennäköisesti ollut mitenkään aikeissakaan purra, kunhan säikähti ja varoitti, mutta tämän jälkeen olen katsonut aina tarkkaan, että vahinkoja ei pääse sattumaan.
Muutenkin Teppo on nykyisin vähän sellainen laiskanpulskea ja äreä vanha ukko - vaikkei vanha olekaan. En kirjoita tätä mitenkään negatiivisessa mielessä, sillä onhan se aivan ihana ja huvittava tyyppi edelleen. Teppo vain on vähän pöhkö ja arvostaa hyvin erilaisia asioita kuin nuorempana.



Kuten viime syksynä kirjoittamassani tekstissä vihjasin, Teppoa tosiaan tutkittiin omituisen kipuilun vuoksi aivan ultrassa saakka loppukesästä. Se sai ulkona kipukohtauksia vailla mitään ennakkovaroituksia, syytä tai logiikkaa - usein tasaisella maalla, kesken tasaisen hihnaravin. Hallilla se kieltäytyi treenaamasta ja kyyhötti oven edessä aivan kurjana. Eläinlääkäri tai fyssari eivät löytäneet mitään syytä oireille, joten ainoa, mitä lääkäri lopulta ehdotti, oli tilanteen hoitaminen närästyksenä tiukalla erikoisruokavaliolla. Ruokavalio pistettiin uusiksi vain vähän ennen kuin Teppo lähti Helsinkiin, ja siellä se ei kertaakaan ole käyttäytynyt kummallisesti. Voi siis olla, että kyse tosiaan oli närästyksestä, joka, kuten itse arvelen, minun tajuamattani johtui ainakin osittain siitä, että Teppo reagoi minun raskauteeni. Sanoin aina kaikille, että koirat eivät reagoineet raskauteen oikeastaan lainkaan, mutta näin jälkikäteen yhdistäisin kyllä Tepon oireet muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Mene ja tiedä. 

Joka tapauksessa nyt kaikki on hyvin - joskin Teppo on aika juminen muutamasta lopputalven fyssarikäynnistä huolimatta, mutta sellaista se on. 

Siskon puhelin. 

Sellaista kuuluu meidän koirille! Toivottavasti teitä kiinnostavat myös meidän tuleva muutto ja jossain määrin myös vauva, koska jos vain saan pidettyä suunnitelmasta kiinni ja kirjoiteltua useamminkin, ne tulevat varmasti näkymään täällä. Olen harkinnut "yleisemmän" blogin kirjoittelua, mutta pysytellään nyt toistaiseksi täällä :) 

Ihanaa ja aurinkoista kevättä! ☀️




Elämää joulukuulta

Kirjoitin tämän tekstin joulukuussa, mutta se jäi julkaisematta, koska ajattelin jatkaa vielä pidemmin Tepon tilanteesta. Julkaisen tämän nyt kuitenkin ihan tällaisenaan ja avaan mahdollisimman pian erillisessä tekstissä tilannettamme juuri nyt. 

Tämän tekstin aikaan vauva oli siis kahden kuukauden ikäinen ja elettiin joulukuun puoltaväliä:

Huh että onkin elämä tässä välissä ehtinyt muuttua!

Rakas vauvamme syntyi tiistai-iltapäivänä 15.10. Synnytyksen avaava vaihe oli pitkä - muutaman vuorokauden - mutta sairaalassa asiat etenivät onneksi suht nopeasti ja 13 tuntia TYKSiin saapumisesta sain pukerrettua pienen tyttömme maailmaan. Hän oli ja on kaikin tavoin täydellinen ja olemme päässeet alusta asti harjoittelemaan elämää ilman mitään ylimääräisiä huolia tai ongelmia.

Palasimme sairaalasta kotiin jo saman viikon torstaina eli kahden sairaalapäivän jälkeen, ja mies halusi hakea Vilun heti kotiin. Kiitos vielä Sonialle hyvin ajoitetusta hoidosta - ei mennyt kuin noin 10 tuntia siitä, että Sonia haki maanantai-iltana Vilun siihen, että hoipertelin kivuissani autoon ja lähdimme elämäni jännittävimmälle ajomatkalle kohti TYKSiä. Vilu ehti olla hoidossa siis vain kolme vuorokautta ja palatessaan kotiin se totesi, että olisi hyvin voinut jäädä pidemmäksikin aikaan :D Vilun ensireaktio vauvaan oli puhdas säikähdys ja inhotus - se ei halunnut olla lähelläkään vauvaa ja ilmoitti selvästi, että tilanne on hänelle epämiellyttävä. Koira sai kaiken tilan ja rauhan mitä halusi, ja kesti noin viikon, että Vilu oli kotona niin rento, että saattoi nukkuakin minun vieressäni samalla kun vauva huusi sylissäni.

Ensikohtaamisesta on nyt tultu kahdessa kuukaudessa siihen, että Vilu ilahtuu vauvan herätessä ja muutenkin käy välillä sitä nuuhkuttelemassa ja lipaisemassa. Se ei kuitenkaan kerää itselleen vauvasta kierroksia tai muuten millään tavalla toimi negatiivisella tavalla vauvan läheisyydessä, vaan on ollut oikeastaan kaikin tavoin täydellinen. Ainoat hetket, joina on oltava tarkkana, ovat ne, kun Vilu vaatii vauvaa pitelevältä henkilöltä rapsutuksia ja meinaa läpsiä vauvaa tassullaan naamaan. Koiran tarkoitus on vain läpsyllä ilmoittaa aikuiselle, että nyt täytyisi huomioida häntä, mutta tassu voi tällöin helposti osua pahaa-aavistamattomaan vauvaan. Vielä on onneksi säästytty naarmuilta ja pahalta mieleltä :D

Ulkona Vilu on oppinut kulkemaan vaunujen kanssa aivan huippuhienosti. Alkuun hihnan kanssa lenkkeily oli hieman haastavaa, sillä Vilu seilasi vaunujen edessä ja minulta meinasi mennä hermo hihnan siirtelyyn kädestä toiseen. Päätin sitten vain olla tiukkana sen suhteen, että kerralla pysytään vain vaunujen toisella puolella, ja jotenkin palkkaamalla ja linjan pitämisellä olemme päätyneet siihen, että Vilu hölköttelee vaunujen vieressä hihna löysänä. Koira ei ole ikinä kulkenut näin hienosti hihnassa, eikä kulje nytkään, jos olemme liikkeessä ilman vaunuja. Jotenkin olen onnistunut ehdollistamaan Vilun siihen, että vaunulenkeillä ei lähdetä hötkyilemään :D

Vapaana ollessaan Viluun voi luottaa 99-prosenttisesti. Se on jättänyt peurat, jänikset, oravat, muut koirat ja kaikin tavoin liikkuvat ihmiset rauhaan joko omasta aloitteestaan tai viimeistään kun olen rauhallisesti kehottanut niin tekemään. Tuntuu siltä, että juuri tämän hetken vuoksi olen käyttänyt niin paljon aikaa ja hermoja Vilun kouluttamiseen viimeisten kolmen vuoden aikana. Nyt se kaikki palkitaan, kun voin lenkkeillä niin rennosti niin rennon ja ihanan koiran kanssa. Normaalien käskyjen - luoksetulon, odottamisen, sivulletulon, maahanmenon ynnä muun mitä vapaana ollessa tarvitaan - lisäksi olen nyt opettanut Vilulle vaunujen eri puolille tulemiset ja painottanut pelkkien käsimerkkien ymmärtämistä. Vaikka vauva nukkuu vaunuissa hienosti, välillä minun on pelattava Vilun kanssa käsimerkeillä huutelun sijaan, jotta uni ei unisyklin herkässä vaiheessa häiriinny.

Sanoisin kaiken kaikkiaan, että Vilun ja vauvan sovittaminen yhteen on sujunut paremmin kuin olisin ikinä voinut toivoa.

Tepon tilanne taas on se, että se lähti vanhempieni luokse hoitoon muutama viikko ennen synnytystä ja on yhä sillä tiellään, oikein onnellisena ja tyytyväisenä kotikoiran.