perjantai 26. helmikuuta 2021

Vilun agilitytaipaleen todennäköinen päätös

Viime postauksessa joulukuun alkupuolella kirjoitin, että "Mennyt syksy oli koirien osalta todella hyvä". Olisinpa voinutkin jatkaa samalla linjalla ja sanoa, että myös mennyt talvi on kulunut positiivisissa merkeissä. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole.

Vilulta putosi ensimmäinen kynsi pari päivää edellisen postauksen jälkeen. Luulimme, että kyseessä oli tapaturman aiheuttama irtoaminen, mutta seuraavat lähtivätkin tammikuun puolella. Nyt koiralta on irronnut yhteensä neljä sarveista, joista kolme on poistettu eläinlääkärissä ja yksi pyöritettiin kotona itse irti. Loput kynnet ovat liuskottuneita ja osa jo lähes ytimestä irrallaan. Vilun tädillä Bingolla on aikoinaan puhjennut SLO eli autoimmuunisairaus, joka tuhoaa koiran kynnet, joten kovin kauaa emme joutuneet miettimään, mistä tässä nyt saattaisikaan olla kyse.




Koira-Kissaklinikan Eva Einola-Koponen hoitaa Vilua ja päädyimme siihen, että ensi viikolla koiralta leikataan kannuskynnen kynsiluu koepalaksi, jotta saamme siitä varma diagnoosin. Moni hoitaa koiraansa ilman varsinaista diagnoosia mutta me emme halua jäädä jossittelemaan asiaa. Lisäksi harkitsemme tällä hetkellä ykkösvaihtoehtona sitä, että Vilulta tullaan amputoimaan kaikki kynsiluut hoitokeinona sen sijaan, että lähtisimme kokeilemaan erilaisia lääkeyhdistelmiä ja loppuelämän varomaan kynsiä / suojaamaan kynsiä / toivomaan, että sairaus ei uusi. Amputaatio kuulostaa rajulta toimenpiteeltä - ja sitä se onkin! - mutta sitä Eva on meille laajan kokemuksensa perusteella suositellut. 

Tilanne on aivan hirveä, mutta onneksi Vilu ei ole ollut kipeä muuten kuin kynsien irtoilun yhteydessä ja niistä toipuessaan. Se on kotona ihan oma innokas ja iloinen itsensä eikä voi ymmärtää, miksi hänen elämäänsä näin rajoitetaan. Tällä hetkellä koira ei lenkkeile juuri lainkaan, jotta uusien kynsien irtoilu saataisiin estettyä, vaan se pääsee takapihalle tarpeilleen tossut jalassa. Lenkit, joita olemme tehneet, ovat olleet 10-15 minuutin mittaisia, hyvin rauhallisia haistelulenkkejä. Ennen minkään hoitomuodon aloittamista tuntuu turhalta ottaa riskejä sen kanssa, että kynsiä putoilisi lisää, sillä siinähän sitten juoksisimme päivystyksessä niitä poistattamassa, Vilu joutuisi aina toipumaan kivusta ja nukutuksesta ja meille iskettäisiin käteen joka kerralta monen sadan euron lasku.


 

Omat fiilikseni koiraan ja erityisesti agilityyn liittyen ovat olleet sekavia ja onkin vaikea tiivistää, miltä tämä kaikki nyt tuntuu. Tiedän, että kyseessä ei ole koiran henkeä uhkaava sairaus. Tiedän, etten ole ainoa, joka tahtomattaan joutuu jättämään koiran agilitysta sivuun. Tiedän, että jos käymme amputaatio-operaatiot läpi, Vilu saa jatkossa elää täysin normaalia kotikoiran elämää metsälenkkeineen ja mahdollisesti jopa hyppytekniikkatreeneineen. Agilitykoiraksi siitä tuskin koskaan kuitenkaan on: Kynnettömänä ei esteille laiteta koiraa, joka vetää kaarteet vaakatasossa. Jotkut kertovat jatkaneensa harrastusta leikkauksen jälkeen mutta epäilen vahvasti sitä, että kyseessä olisi yhtä rajusti liikkuvia koiria kuin mitä Vilu on. Kynnettömyys vähentää pitoa ainakin näin mutuna ajatellen todella paljon eli loukkaantumisriskit kasvavat valtavasti. Tämä ei tietenkään koske pelkkää agilitya vaan myös muuta nopeatempoista, suunnanmuutoksia sisältävää liikuntaa.

Ja jos päätyisimmekin kokeilemaan lääkehoitoja - mitä tässä kohti enää epäilen - meidän täytyisi todennäköisesti testata kuukausikaupalla eri lääkeyhdistelmiä nähdäksemme, vaikuttaako niistä yksikään kynsiin. Uuden sarveisen kasvaminen vanhan tilalle kestää monta kuukautta, eli uusien laadusta ei tiedä mitään ennen kuin vanha on pudonnut pois ja uusi tullut tilalle. Olen lukenut kirjallisuuskatsauksia ja tutkimuksia aiheesta ja yhteenvetona voi aika suoraan sanoa sen, että yksikään lääkeyhdistelmä ei toimi kaikille, ei edes suurelle osalle koirista, ei edes 50 prosentille, vaan se on oikeasti täysin tuurista kiinni, mikä auttaa kellekin vai auttaako mikään. Vaikka sairaus saataisiin vaipumaan remissioon, tulee elämässä aina olemaan läsnä kynsien tarkkailu ja pelko siitä, että sairaus aktivoituu. En tiedä, haluanko sitoutua tähän.

Lääkehoidon kanssa agilityn esteenä olisivat siis heikot kynnet ja pelko taudin aktivoitumisesta vaikka se saataisiinkin hallintaan. Niillä koirilla, joilla jokin lääkitys on auttanut, tauti on yleensä parin vuoden sisään uusinut. Minua ahdistaa tällainen epätietoisuus ja kyttääminen, kun (hyvin sujunut) amputaatio taas hoitaisi homman ns. kerralla kuntoon ja sen jälkeen SLO:ta ei tarvitsisi enää miettiä. Tiedostan toki, että amputaatio ei ole mikään läpihuutojuttu paranemisprosesseineen eikä sekään takaa kivutonta loppuelämää: Koiran liike muuttuu kun siltä yhtäkkiä puuttuu osa varpaista, mikä voi altistaa nivelrikon kehittymiselle ja "liikavarpaille" ynnä muille vaivoille. 

Päätös on ihan hemmetin vaikea.

Itse olen jo hyväksynyt sen, että minun agilityharrastukseni oli nyt vähäksi aikaa tässä. Tätä on vaikea kirjoittaa ja asia tuntuu todella pahalta, mutta nopeasti kävi selväksi, että asian suhteen ei kannata pitää yllä turhaa toivoa. Kuten mainitsin, toivon, että Vilun kanssa hyppytekniikan tyyppinen lihaskuntotreeni onnistuu vielä joskus, ja ehkä pitävällä hiekkakentällä voidaan jonain kesänä tehdä suorilla jotain esteitä, mutta agilitykoiraa emme enää hoidoilla tavoittele. Siinä ei olisi mitään järkeä. Keskitymme siihen, että Vilu pääsee vielä metsälenkeille ja uimaan ja mökkeilemään. Haaveilen siitä, että voimme taas pyöräillä ravilenkkejä Paimion Rivonmäenreitillä. Siitä, että voisimme käydä juoksemassa. Että koira olisi kotiin palatessa väsynyt ja onnellinen ja tyytyväinen. 

Meille ei ole tulossa seuraavaa koiraa ainakaan pariin vuoteen. Keskityn nyt siis pysymään lajissa mukana muilla tavoin, kuten valmentamalla meidän taitavaa ryhmää tiistaisin. Käyn juuri AVA1-kurssia etänä ja katsotaan, josko myöhemmin tänä vuonna vuorossa olisi AVA2. Olen sen verran alkutaipaleella tämän kouluttamis-/valmentamishomman kanssa, etten osaa vielä sanoa, voiko se edes jossain määrin korvata omaa treenaamista, mutta ainakin se pakottaa pysymään ns geimeissä mukana. Muutamaa lainakoiraa minulle on tarjottu mutta ainakaan vielä en ole asiasta innostunut. Katsotaan, kun tässä on vähän pidempään menty kokonaan ilman treeniä.

Vilulle kuuluu siis kurjaa, mutta toisaalta onneksi ihan hyvää - yleisilmeeltään se on ihan oma itsensä. Lähinnä se nyt kotona nukkuu ja yrittää osallistua lapsen leikkeihin ja aikuisten kokkailuihin. Teppo taas mökkeilee onnellisesti vanhempieni kanssa ja itse asiassa juuri eilen kävi Pet-Vet Ortossa tarkastuksessa spondyloosiin ja nivelrikkoon liittyen. Se on nyt kuulemma oikein hyvän painoinen eikä olossa ole tapahtunut mitään radikaalia muutenkaan. Lääkitystä kipuun jatketaan, jumppaa selälle tehdään enemmän ja parin viikon päästä saan Tepon toivottavasti mukaani fyssarille. Sinne me sitten paukkaamme Tanjan vastaanotolle koko eläkeläisjengi :D


Vilun kynsistä kirjoittelen enemmän ja tarkemmin omalle sivulleen tänne blogiin kunhan kerkeän. Tulee siis löytymään tuosta otsikkokuvan palkista, jossa nyt ovat sivut Vilu ja Teppo.




Sellaista! Toivottavasti pääsisimme mahdollisimman pian kiinni taas ihan tavallisen koiran elämään.


// Lisäys kahdeksan tuntia tekstin kirjoittamisen jälkeen:
Luin tekstin läpi ennen sen julkistamista ja nyt jotenkin vielä vasten kasvoja iski se, että ihan oikeasti en ole menossa enää treenaamaan agilitya hallille. Että ihan oikeasti se todennäköisesti oli nyt siinä - minun ja Vilun agility. Nimenomaan meidän kahden välinen harrastus. Olen niin, niin, niin iloinen siitä, että viime syksynä pääsimme kiinni elämämme agilityyn ja minä näin vilauksen siitä, mille tasolle meistä olisi voinut olla. 

En enää juokse Vilun kanssa kisojen loppusuoraa.
En enää palkkaa Vilua hankalan ohjauskuvion jälkeen.
En enää kilju riemusta, kun Vilun puomiosuma on täydellinen.

Tiedän, että tilanne on vielä auki eikä kukaan näe tulevaisuuteen.
Tiedän, että agilityn loppuminen ei ole vakava asia tai varsinkaan tämänhetkisessä koronatilanteessa kovin kummoinen juttu.
Mutta minulle tämä on ollut ja tulee olemaan monen raastavan itkun paikka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti