Teppo kävi tänään kastroitavana ja on aika surkeana operaation jäljiltä. Vilu taas ei yhtäkkiä enää alkuillasta käyttänyt oikeaa takajalkaansa lähellekään normaalisti, joskin ulkona kyllä, ja aikamme pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että mahan tulehduskohta voi hyvin olla kipeä ja kireä ja häiritä liikkeessä. Hoidetaan antibioottikuuri loppuun, puhdistellaan ja rasvataan aluetta ja katsotaan. Nyt Vilu on onneksi jo täysin normaali.
Aikamoista tunteiden vuoristorataa nämä koirat kyllä osaavat aiheuttaa. Viime viikon perjantaina ajattelin, että nyt Vilulla on nisäkasvain; sunnuntaina olin onneni kukkuloilla Tepon ja agilityn vuoksi; maanantaina taas varma siitä, että Vilu ei hengissä löytyisi; ja tänään pääsin jälleen itkemään, kun jätin Teppo-rukan yksin lääkäriin ja kävelin ovesta ulos. Toivottavasti maailman hienoin pieni peruna toipuu nopeasti ja ilman ongelmia! Tähän väliin on hyvä ottaa nyt kunnon agilitytauko ja lähteä myöhemmin marraskuussa valmistautumaan kolmosten startteihin. Omistajakin hengähtää ja keskittyy huolehtimaan potilaista.
Viikonloppu meni suunnitelmien mukaisesti lähinnä agilityn MM-kisoja seuratessa, mutta myös kotona koirat osasivat järjestää pientä ohjelmaa omistajalle. Ensin Vilun vatsaan pullahti perjantaina agilitytreenien jälkeen halkaistun luumun kokoinen patti, joka tuntui vasemman, alimman nisän kohdalla ihon alla ja aiheutti hienoista huolestumista, kun Google ehdotti toistuvasti oireiden diagnoosiksi nisäkasvainta.
Pääsimme eläinlääkäriin heti samana iltapäivänä. Siellä Vilulta otettiin verinäyte, jonka perusteella lääkäri päätti olla ottamatta koepalaa patista. Vilun tulehdusarvot olivat koholla, mikä viittasi siihen, että kyseessä olisi jonkinlainen bakteeriperäinen tulehdus, joka antibiooteilla pitäisi hoitua. Vilulla on ollut vatsassa joidenkin ötököiden puremia, joten ei olisi mitenkään epätodennäköistä, että tulehdus olisi niistä lähtöisin. Lääkärikäynnin jälkeen patin alue on vielä alkanut punoittaa ja hieman ilmeisesti myös kutista, mikä vähentää epäilyä kasvaimesta. Toivottavasti saadaan lääkekuurilla kuntoon! Aika ilkeältä tuo alue viikonloppuna näytti:
Sunnuntaina taas kampesin itseni ylös sohvalta sen verran, että pääsimme Tepon kanssa lähtemään itse kisaamaan. En tiedä, oliko striimin tuijottaminen käynyt aikamoisesta mentaalitreenistä, mutta minua jännitti juuri sopivasti - ei näin: "Apua ää ei pysty apua äh tossa ainakin mokataan", vaan näin: "Vitsi miten kivaa päästä radalle! Tossa kohdassa täytyy muistaa olla tarkkana. Iik, kivaa!" - ja niin me vaan vedettiin kaksi voittonollaa ja noustiin (lopultakin) kolmosiin.
Kolmosiin!
Ihan hullua!
Siis että seuraava kisailmo tehdään samaan luokkaan, jossa parhaat kisaavat? Tuntuu niin hullulta ja hienolta ja käsittämättömältä! Teppo oli lauantaina niin hieno, että itkin (taas), kun ratojen jälkeen vein sitä autolle juomaan. Se odotti lähdöissä kuten aina, se tuli ohjauksiin, teki loistavan keinun, haki hypyt ja haki kepit. Odotan todella paljon sitä, että pääsemme yhdessä kokeilemaan, miltä radat kolmosissa tuntuvat. Jes!
Sunnuntain radoista ei valitettavasti ole videota, mutta sen verran voin kertoa, että ne menivät täysin suunnitelmien mukaan ja esimerkiksi toisella (agility)radoista etenemä oli 4,9m/s. Ei huono. Ensimmäisen jälkeen vähän jännitti, kun en ollut varma, oliko yksi rima pudonnut, eikä tuloksia ollut saatu seinälle edes ennen seuraavaa rataa. Soniakin jännitti kotona online-tulosten äärellä :D Lopulta molemmat tulokset tulivat näkyville kerralla, ja siellähän ne LUVA ja SERT komeilivat:
On muuten aika hauskaa, miten agilityihmisetkään eivät tunnista, minkä rotuinen Teppo on. Monet tulivat sitä katsomaan ja kehumaan kisoissa ja kysyivät, että mitä rotuja siinä oikein on - jotain pystykorvaako? Onhan tuo nyt aika törkeän karvainen ja omituinen tällä hetkellä, ja kulkeekin kotona nimellä Peruna, mutta meille ei meinattu tuota ruusukettakaan antaa, kun "senhän pitäisi mennä sille sheltille!". "Joo tää on sheltti", "Eiei, kun sheltille tää on!". Ei auttanut, että seisottiin jo palkintopallilla :D
Agilitylla jos vielä jatketaan, niin tässä pienet videot molempien perjantain pikkutreenistä:
Ja nopeasti vielä sellainen kertomus, että Vilu päätti tänään ottaa ritolat ja lähteä jäniksen perään Länsikeskuksen metsässä suhteellisen pitkäksi aikaa. Olen ollut sen kanssa tuon riistavietin takia varsin varovainen viime aikoina ja nytkin oli tarkoitus tehdä ihan vain hihnalenkki, mutta kun yhdellä polulla päätin antaa sen hetken olla irti, niin eikös se saman tien bongannut oivan saaliseläimen ja lähtenyt menemään. Ajohaukku vaan kaikui ja kaikui, ja kaikui, ja alkoi kaikua vielä vähän kauempaa ja vielä ja sitten jo todella kaukaa. Jäimme Tepon kanssa odottamaan pentua takaisin, mutta kun ei sitä pariin minuuttiin kuulunut, niin aloin huudella perään, jottei se eksyisi vaan osaisi tulla äänen luokse, ja lähdin vähän siihen suuntaan, minne koira oli painellut. Ei näkynyt eikä kuulunut enää mitään, ja minä huutelin ja aloin vähän huolestua.
Siinä vaiheessa kun karkumatkaa oli kestänyt kymmenisen minuuttia, soitin jo hädissäni poikaystävälle. Jatkoin huutelua ja palasin paikkaan, josta Vilu oli lähtenyt. Juoksin vielä vähän matkaa siihen suuntaan, josta olimme alunperin tulleet ja pyysin muutamaa lenkkeilijää pitämään silmänsä auki, mutta missään ei koiraa vieläkään näkynyt. Parinkymmenen minuutin kohdalla yritin jo soittaa Beaa ja Soniaa apuun, ja poikaystäväkin hyppäsi koululta taksiin. Huusin Vilua itku kurkussa ja jäin lopulta odottamaan siihen, mistä koira oli retkelleen lähtenyt.
Sain puhelimella kiinni Emmin, joka oli töissä eikä olisi päässyt apuun, mutta kun siinä itkeskelin ja kuvittelin, kuinka Vilu todennäköisesti on jo Ohikulkutiellä rekan alla, niin sieltä se pusikosta puolen tunnin jälkeen tyytyväisenä laukkaili paikalle. Valjaat olivat vinksin vonksin ja kieli roikkui vyön alla, mutta muuten pentu oli oma onnellinen itsensä ja tuli kiehnäämään syliin. Itkin aivan solkenaan ja palkkasin koiran avokätisesti. Siihen se oli samaan paikkaan osannut tulla takaisin, kun mistä oli lähtenytkin (tähän tyyliin:
)
Loppulenkki mentiin tiukasti hihnassa ja voipi olla, että vähään aikaan nuori neiti ei metsässä vapaaksi pääsekään, ellei sillä ole mukana kavereita, joihin suuntaa huomionsa jälkien hakemisen sijaan. Aikamoinen monitoimikoira se kyllä on, kun eivät paimennus, agility, jälki sun muut riitä, vaan lisäksi olisi päästävä metsästämään. Pitäisi varmaan tarjota metsästäjätutulle bordercollieta kaveriksi.
Loppu hyvin kaikki hyvin ja ainakin taas arvostus ja kiitollisuus kahdesta terveestä, hengissä olevasta koirasta kasvoi.
Teppo on nauttinut elämästään sekä Turussa että jokin aika sitten yhden viikon ajan Helsingissä. Se on treenannut nyt kesästä asti aika tasaisesti kerrasta kahteen viikossa ja viime aikoina myös kisannut useampana viikonloppuna. Tuloksista ei ole yhden nollan(!) lisäksi paljon kerrottavaa, mutta minun päässäni sen sijaan on tapahtunut suuria. Etenkin ATT:n syyskuun (jopa surkeaksi kuvailtavien) kisasuoritusten jälkeen ymmärsin sen, etten yksinkertaisesti voi lähteä kisoihin varmistelemaan. Siitä seuraa vain ja ainoastaan näinkin miellyttävä seurausketju:
Minä haluan tuloksen -> varmistelen -> ohjaan eri tavalla kuin treeneissä, missä Teppo irtoaa nykyään todella hyvin ja kykenee itsenäiseen työskentelyyn -> Teppo hämmentyy muuttuneesta ohjauksesta -> Teppo ei varmasti irtoa minnekään -> minä en luota koiraan senkään vertaa vaan varmistelen yhä enemmän -> Teppo-rukka juoksee suorien hyppyjenkin ohitse, kun ei oikein ymmärrä -> radat eivät ole sujuvia, ja vaikka joskus varmistelulla saisinkin aikaiseksi nollan, siitä ei jäisi onnistunut fiilis.
Sanoisin siis, että syyskuisiin TSAU:n kisoihin saakka meillä ei olisi edes ollut mitään mahdollisuutta tehdä tulosta, koska ohjasin itse luokattoman huonosti. Tästä eteenpäin aion luottaa Teppoon kisoissakin enemmän, sillä treeneissä se alkaa olla monessa asiassa jo jokseenkin taitava.
Ja muistettava olisi aina se, ettei sinne kisoihin sinänsä tulosta mennä tekemään, vaan meidän omaa agilityamme; meidän näköinen suorituksemme on parempi kuin yksikään nolla.
TSAU:lla keppivitonen:
Viime viikonloppuna ATT:llä kieltovitonen sekä nolla:
Eräät treenit:
Agilityn lisäksi Teppo on lähinnä lenkkeillyt ja temppuillut kotona. Tänään Marin käsittelyyn se ei ehtinyt kuin nopeasti suoristettavaksi, kun Vilun kroppa vei koko tunnin. Kolmen viikon päästä otetaan uusi yritys ja silloin Mari keskittyy nimenomaan Tepon hoitamiseen.
Kotona Teppo on ollut iloinen ja rapsutettava oma itsensä. Lisäksi se kasvattaa aikamoista afroa jälleen talveksi. Vastaantulijat luulevat Teppoa edelleen jatkuvasti pennuksi, ja itse asiassa Lotta kävikin sen kanssa muutama viikko sitten Helsingissä Puppy Paradessa kulkemassa muiden oikeiden pentujen keskellä. Täydestä meni.
Osio Vilu
Vilulle onkin sitten tapahtunut jos jonkinmoista! Kaikkein merkittävin asia olivat viime viikon maanantain luustokuvaukset, joihin osallistuimme Vilun kahden pentuesisaruksen sekä Sonian ja Raichun kanssa. Kuvauspäivänä Vilua väsyttivät vielä sunnuntaiset agility- ja rauniotreenit sekä painit sisarusten kanssa, mutta haukottelusta huolimatta tyyppi jaksoi pistää pienen show'n pystyyn, kun sen silmät ja polvet tutkittiin ennen röntgenkuvia. En oikein tiedä, mistä Vilu on saanut kehitettyä moisen eläinlääkärikammon, mutta jonkin aikaa meni, ennen kuin päästiin tutkimushuoneesta ulos. Silmät olivat ok - joskin niissä on edelleen pieniä verisuonijämiä, joista ei ole mitään haittaa - kuten myös polvet merkittiin terveiksi.
Röntgenkuvauksen tuloksia odoteltiin lääkärissä aikamoisen pitkä aika, mutta lopulta kuvannut lääkäri näytti, mitä koirista oli löytynyt. Vilun lonkat olivat hänen mukaansa oikein hyvät, selässä ei mainittavaa, ja olat hieman vielä kesken kuten kaikilla muillakin pennuilla, mutta täysin siistit. Kyynärissäkään ei ollut moitittavaa. Vasemmassa kintereessä eläinlääkäri näki pientä ylimääräistä luutumaa, joka johtuisi jostain jänteisiin kohdistuneesta vanhasta traumasta (kuten liukastumisesta), mutta senkään ei pitäisi olla mitään koiraan sinänsä vaikuttavaa; mikäli Vilu joskus alkaa takastaan oireilla niin hyvä, että on kuitenkin tiedossa.
Fiilikset olivat siis kuvaustilaisuuden jälkeen erittäin helpottuneet - Vilun luustossa ei pitäisi olla mitään sellaista, mikä estäisi aktiivista harrastamista. Huh ja jes! Ranteet haluan vielä joskus pennulta kuvauttaa, mutta sitä en nyt tässä yhteydessä tajunnut erikseen pyytää.
Kennelliiton tuloksia kuvista saimme odotella yli viikon ajan, mutta eilen ne tulivat kaikki esille. Vilun osalta homma ei olisi voinut paremmin mennä:
Selkälausunnossa tosin mainittiin, että kyseessä olisi "Rajatapaus LTV", eli viimeinen lannenikama olisi muista etäällä ja/tai pienempi kuin muut. Kyseessä ei ole kuitenkaan millään tavalla rajoittava virhe. Lisäksi Mari suhtautui tänään hyvin suurella varauksella moiseen lausuntoon, kun käsitteli Vilua; kuvat olisivat aivan hyvin voineet näyttää erilaisilta, mikäli koira olisi hoidettu niitä ennen. Ei huolen aihetta tästäkään siis.
Muutkin pennut saivat kaikki luvan harrastaa, vaikka kennelliitto lonkkia C:ksi ja B:ksi lausuikin. Kiitos ja onnittelut kasvattaja-Bealle maailman hienoimmasta pentueesta! Ja erityiskiitos toki tästä meidän sekopäisestä Päässilimääsestä <3
Ennen kuvauksia Vilu siis täytti kokonaisen vuoden ja on nyt olevinaan kovinkin aikuinen. Välillä minun on itse vaikea muistaa, että kyseessä on oikeasti vielä ihan vauva, jolta on turha vaatia tai odottaa vielä liikoja. Se on alkanut kyllä arjessa toimia jo hämmentävän hyvin ja harrastuksissa yllättää jatkuvasti, kun osaa vaikka ja mitä. Esimerkiksi paimentamisessa olemme yhtäkkiä ottaneet loikkia eteenpäin, kun jotkin palaset koiran (ja varmaan ohjaajankin päässä) ovat ilmeisesti loksahdelleet kohdilleen. Myös rauniokokeilu meni hämmentävän hienosti, kun Vilu jotenkin välittömästi tiesi, mitä tehdä: etsiä piilossa olevaa ihmistä nenää käyttäen. Tuolta raunioilta isä-Isakin omistaja Saara otti meistä muutaman hauskan kuvan:
Nämä rauniotreenit liittyivät siis Bean järjestämään kasvattipäivään sunnuntaina ennen maanantain luustokuvauksia. Kuvailin itse päivän aikana pieniä videopätkiä, joista yhdistin oikein perinteisen "Vilun päivä" -videon:
Kyseisen päivän agilitytreeneissä Vilu sai hakea pimeähköä putkikulmaa ja sinne juostessaan "hypätä" vinosti hypyn ylitse. Vilu on edelleen muutenkin tehnyt vain tämän tyyppisiä treenejä, eli olen palkannut sitä putkista ja hypyistä ja juoksuttanut lähinnä suoraan tai loivilla kaarteilla. Tyypille on hyvin vaikeaa hakea hyppyä ellei se osu suoraan sen matkalle, minkä vuoksi olen nimenomaan palkannut Vilua hypyistä ja tehnyt harjoituksista mahdollisimman yksinkertaisia, jotta saadaan paljon onnistumisia. Esteitä on ollut peräkkäin maksimissaan kolme, neljä, ja hyppyjen korkeudet olen pitänyt muutamassa kymmenessä sentissä, kerran 25 sentissä. Varsinkin kun luustokuvissa näkyy se, miten Vilun olat ovat vielä kesken, en aio kovinkaan noiden rimakorkeuksien kanssa kiirehtiä.
Mieskin sai viime treeneissä palkkaamisen lisäksi kokeilla Vilun ohjaamista muutamaan kertaan ja ohjasikin oikeasti jopa paremmin kun minä, kun ei olettanut koiran osaavan mitään vaan ajatuksella vei sen jokaiselle esteelle :D Olisinpa ottanut videota!
Tässä Bean kuvaamana kasvattipäivän treenit:
Olen ollut edelleen vähän huolissani Vilun kropasta ja erityisesti noista etujalkojen jänteistä, mikä on ollut yksi syy suhteellisen vähäiselle agilitytreenaamiselle. Tänään oli vuorossa siis Marin käsittely, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Uutiset olivat onneksi sinänsä hyviä, että vaikka koirassa avattavaa löytyikin, se kaikki oli avattavissa. Jänteiden pieni kireyskin johtui jostain aiemmasta törmäyksestä, joka oli osunut koiran kuonon alueelle, ja saanut koko kropan vinksalleen. Seuraavat kolme viikkoa mennään edelleen samalla tyylillä kovia kääntymistreenejä välttäen, ja mikäli kaikki on ok seuraavalla hoitokerralla kolmen viikon päästä, voidaan roi- ja vas-käännöksiä ryhtyä hiljalleen ottamaan "ratatreeniin" mukaan. Tärkeintä on, että koira voi hyvin ja kykenee kropallaan tekemään sille annetut tehtävät.
Olen alkanut hiljalleen jo kypsytellä ajatusta keppien aloittamisesta. Pääsen toivottavasti käyttämään 2x2-keppejä ja lähtemään niiden kanssa liikkeelle niin, että alkeet (=sisäänmeno) olisivat koiralla mielessä ennen kuin pidemmän ajan kuluttua sen täytyy ruveta kääntämään kroppaa varsinaiseen pujotteluun.
--
Ei kai tässä oikein muuta tähän iltaan. Kaikenlaista on tapahtunut ja pienemmät asiat jäävät nyt auttamatta kirjoittamatta, mutta sitten kun taas aktiivisempi bloggaaminen innostaa, kerron arjesta enemmän. Nyt tuleva viikonloppu vietetään tiukasti kotona näytön äärellä agilityn MM-kisoja katsellen, joskin sunnuntaina starttaamme Tepon kanssa TSAU:lla kahdessa luokassa.
