Joulukuujuttuja

Tuntuupa jotenkin vaikealta aloittaa minkäänlaista tekstiä. On tapahtunut paljon - pieniä juttuja, mutta varsinkin pennun elämässä tärkeitä - mutten oikein saa kiinni siitä, mistä lähteä liikkeelle. Hmm.

Siellä Vilu, also known as Kepsu.

No, aloitetaan vaikka sunnuntaisilla kisoilla. Tulokseksi saatiin Tepon kanssa hylätty ja vitonen (jonka oletin olevan kymppi, mutta näköjään tuomarin käsi ei noussut keppipyörähdyksestä), mutta tärkeintä päivässä oli olla keskenämme ja tehdä jotain sellaista, josta molemmat niin paljon nauttivat. Hoidin Tepon lämmittelyt ja jäähdyttelyt niin hyvin kuin vain osasin ja oli todella rentoutunut olo mennä radoille. 

Ensimmäisestä radasta ei ole videota, mutta sillä tuli ensin keppivirhe (koira sinkosi toiseen väliin) ja sitten kiirehdin persjättöön niin, että muutama este matkalla jäi ohjaamatta. Toisen radan joku ystävällinen katsoja taas kuvasi. Sillä olin itse taas turhan kiireellä jatkamassa keppien aloituksesta jonnekin, joten Teppo tuli sitten mukaan, ja lisäksi yksi rima putosi.

Samalla radalla Teppo teki tosi hienot kontaktit (taas!) ja haki pimeän putkikulman, jonka suhteen olin hyvin epäileväinen. Jes! Se on niin hieno että ihan sattuu. Teppo yllättää paikoissa, joiden en olisi odottanut sujuvan, sekä arjessa että agilityssa.

Samoilla radoilla muuten kisasi Tuulia Liuhdon medibortsu. Mistä näitä nyt oikein on ruvennut tipahtelemaan, kun Suoknuutillakin on kolmosissa yksi? Ei ole reilua :D

Täällä kotona tuskin on kasvamassa ihan medibortsu, sen verran reilun kokoiset Vilun tassut alkavat olla. Ensimmäisillä rokotuksilla se painoi viime torstaina 6,7 kiloa ja oli hurjan reipas jännässä paikassa. Muutenkin se on selvästi rohkaistunut ja sisäistänyt seuraavan ajatuskulun; oho, jotain jännittävää -> tästä saa ruokaa! -> mamma, katso, miten jännää!
Vastaehdollistamisen idea on siis jokseenkin mennyt perille :) Lisäksi Vilu on alkanut tarjota perusasennon paikkaa, kun olen sitä siihen ulkona palkkaillut luoksetuloista. Ihan uskomatonta, miten se imee kaiken opin (ja ruoan) itseensä vaikka varsinaisesti mitään ei treenata.

Hallillakin se oli ihan mahtava, kun käytiin kahdestaan viikonloppuna siellä vähän leikkimässä. Lelua se ei vielä palauta, mutta repii ja juoksee juuri kuten pennun toivonkin repivän ja juoksevan. Jänesniemen Elina sattui paikalle samaan aikaan ja auttoi juoksuttamaan Vilua putkenkin läpi. Pentu oli reipas ja iloinen ja pääsi kipittämään puominkin ylitse, kun se oli ihan alas laskettuna. Vähän jännitti, mutta koska tarjolla oli taas ruokaa, niin mikäs siinä sitten.

Ulkona Vilu on hienosti ohitellut vieraita koiria mutta pelotellut Teppoa hyökkimisillään ja saanut siitä pari kertaa minulta ihan tiukkaa palautetta. On ollut kiva huomata, ettei tyyppi ole ollenkaan epämiellyttävän tai arkea hankaloittavan pehmeä; se on todellakin kestänyt ärähdykset tosi hyvin.
Pyrin toki tällaiset konfliktitilanteet aina ennakoimaan ja palkkaamaan hyvästä käytöksestä, mutta välillä pentu pääsee esimerkiksi selän takana hyppäämään Tepon naamalle ilman että olisin sitä pystynyt ennalta huomaamaan. Se ei ole hauskaa, sillä Teppo on vähän huono ulkona pistämään vastaan, ja olen sen vuoksi näihin puuttunut. Tänään itse asiassa ensimmäisen kerran Teppo onneksi rähähti vähän takaisin, mikä vielä johti kivaan lyhyeen leikkiin, eli toivottavasti parempaan päin tämän asian suhteen ollaan menossa.

Muuten arki on toiminut aika näppärästi kahden koiran kanssa. Eilenkin osuin iltapäivän ruuhkabussiin matkalla metsään riehumaan, mutta tungos ei paljon haitannut, kun molemmat koirat istua napottivat keskellä käytävää ihmisten jaloissa ja odottivat vain palkkaa. Vilu kävi tervehtimässä muutamaa ihastunutta ihmistä ja Teppokin löysi rapsuttajan, mutta muuten heiluvassa, täpötäydessä bussissa nuo olivat ihan ällistyttävän kiltisti.
Paluumatkalla huomasin selvästi yhden ja kahden koiran kanssa kulkemisen eron, kun noiden lisäksi koetin päästä kotiin kahden täyden Musti&Mirri-muovikassin kanssa. Eipä siinäkään mitään, kun rauhallisesti eteni ja veti muutamaan kertaan sotkeutuneet hihnat kädessä syvään henkeä.

Tänään ehdittiin tuossa aamupäivällä jo reissata Koroisten kuuraisille niityille ottamaan vähän kuvia. Olen tosi huonosti pitänyt kameraa mukana mutta totesin aamulla, että kyllä Vilun pentuajasta jotain todisteita kännykkälaatuisten lisäksi on oltava.
Joten jotain sitten otin, ja tässä niitä. En oikeasti kestä sitä, miten hienot koirat minulla on. Voi Vilu minkä teit, kun nappasit varpaistani kiinni ensimmäisellä kerralla kun tavattiin. Tässä sitä ollaan ja päivittäin pakahtumassa, kun noita katsoo.

Sydän ja sydän ja ylistyssanoja ja sydän, vaikka kuinka imelältä tässä nyt vaikuttaisikaan.