Projekti

Pääsin tänä syksynä yliopistolla luovan kirjoittamisen aineopintoihin. Meitä on ryhmässä reilu kymmenen ja harjoitusryhmät muistuttavat toisinaan ennemmin terapiaistuntoja kuin tylsiä opiskelutapaamisia. Yksi opintojen kursseista on seminaarityyppinen ja jatkuu aina huhtikuulle saakka, ja sen puitteissa kirjoitamme jokainen jonkinlaisen teoksen, sen alun tai sen raakileen.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa nuortenkirjan, joka sijoittuisi koiraharrastusmaailmaan. Kasvoin itse hevoskirjojen ympäröimänä ja ahmin niitä parhaimmillaan muutaman päivässä, varsinkin kesälomilla. Ratsastusympäristöstä vieraantuneena en ole ajatellut sinne enää palata, mutta sen sijaan olen kypsytellyt mielessäni ajatusta nuoresta tytöstä, joka eksyisi koirien (shelttien) ja niillä harrastamisen (agilityn) pariin. Mietin pitkään, haluanko hyödyntää taitavan ryhmän tukea tällaiseen projektiin vai pysytellä "turvallisemmalla", aikuisemmalla alustalla, mutta päädyin siihen, että tämä teksti jos mikä tarvitsee ulkopuolista apua.

Kuvituskuvaksi pieni pentu useamman vuoden takaa.

Kaikkein vaikeinta tähän mennessä on ollut hahmottaa sitä, minkä ikäiselle kirjoitan; mitkä asiat kiinnostivat itseäni milloinkin, millaisia asioita voin kirjoittaa kirjaan, millaiset juonenkäänteet ovat turhan helppoja ja kliseisiä ja mitkä taas liian vaikeita. Kuinka vaikeaa agilitytermistöä voin käyttää? Onko 18-vuotias ihastuksenkohde liian vanha? Millä luokalla päähenkilöni on? Mihin hän tähtää? Miten hän kulkee hallille?
Tällä hetkellä yritän kirjoittaa auki päähenkilöä, joka ainakin vielä kulkee nimellä Sara. Omista lukukokemuksistani muistan sen, että romanttiset kuviot olivat hevosjuttujen seassa aina kutkuttavan kiinnostavia, joten Sara saa ihastua Joonakseen, ja Markus taas tykästyä Saraan. Joonas tosin taitaa osoittautua vähän epämiellyttäväksi tyypiksi, joka ei sen pahemmin viitsi huolehtia Pinja-bortsunsa lämmittelyistä tai huollosta ylipäätään. Tämän myötä Markukselle saattaa avautua jonkinasteisia mahdollisuuksia.

Projekti jännittää kovasti, sillä nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että aiheenvaihto ei onnistu. Tätä pohjaa tulen työstämään koko lukuvuoden ja todennäköisesti jossain vaiheessa toivomaan, että kirjoittaisin parikymppisille parikymppisten parisuhdesäätämisestä. Sellaisiakin kuitenkin onneksi ehtii. Nyt aion uuvuttaa itseni agilitylla sekä paperilla että ihan in real life myös.

Mutta mikäs tässä uuvuttaessa, kun juuri eilen varmistui (aiheesta nyt toiseen hypähtäen) se, että saamme Tepon kanssa vapaakortin uudelle Telekadun hallille. En osaa sanoin kuvailla, miten tämä muuttaa koko asennetta ja fiilistä harrastamisen suhteen; kolmen tunnin reissujen sijaan nopeita omatoimitreenejä voikin nyt käydä tekemässä tuossa 10 minuutin bussimatkan päässä! Ja ihan mihin aikaan vain koulutusten ulkopuolella! Tähän vielä muutama huutomerkki, jotta selväksi käy: !!

Nyt siis vain toivotaan, että Teppo on tassunsa kanssa ok ja valmis jälleen treenailemaan. Olimme sen kanssa viikonlopun mökillä ja sunnuntaina se sai jatkaa matkaansa muutamaksi päiväksi Lotan luokse, sillä Lotta on lähdössä piakkoin maailmalle ja haluaa viettää sitä ennen aikaa koiran kanssa. (Oli myös vaikeaa ottaa koiraa kotiin, kun isä ei suostunut antamaan sitä sylistään pois.) Tyyppi palailee Turkuun torstai-perjantai-akselilla ja pääsee testaamaan uutta hallia aika asappina.

Sellaista tähän tiistaihin. Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia ideoita ja ehdotuksia tekstin suhteen, sillä olen hieman vielä ulapalla siitä, miten kietoa nuori lukija agilitymaailman verkkoihin.

Parannellessa

Tepon tassu on voinut oikein hyvin. Koira on liikkunut normaalisti nyt jo viikon, joten uskoisin, että vammasta selvittiin säikähdyksellä. Tällä viikolla ollaan tehty jo tunnin mittaisia lenkkejä, joilla Teppo on saanut spurttaillakin ja pitkästä aikaa treenata vähän tokoliikkeitä.

Agilitytreenit jätettiin kuitenkin eilen vielä suosiolla väliin. Voi olla, että käymme huomenna tai perjantaina pyörähtämässä hallilla jalkaa kokeilemassa, mutta ainakin rankat esteet saavat odottaa ensi viikkoon. Kova hinku olisi päästä taas radalle juoksentelemaan! Ensi viikon sunnuntaina olemme menossa Sonian pitämään koulutukseen ATT:lle ja siitä viikon kuluttua olisi tiedossa jälleen kotikisat. Toivotaan, että jänne on nyt tosiaan kunnolla levännyt ja parantunut eikä mitään sen kummempia takapakkeja saada aikaiseksi.

Eilen otin aamulenkille pitkästä aikaa mukaan kameran, kun ajelimme bussilla Länsikeskuksen metsikköihin rentoutumaan työrupeaman päätteeksi. Tepon turkki alkaa olla aika karmeassa, muodottomassa kasvuvaiheessa :D

Teppo pieni pullukka <3

Looking good

Ei mulla muuta kuin että hyvältä näyttää! En ole huomannut tänään Tepon käyttävän tassuaan mitenkään normaalista poikkeavalla tavalla. Lisäksi se on hyvin jaksanut tylsiä, vain 15-20 minuutin lenkityksiä; vaatinut ehkä hieman ekstrarapsutteluja kotona, mutta niitä se on sitten saanutkin:

Huomenna ollaan menossa mielenvirkistystarkoituksessa katsomaan Sonian ja Stellan treenejä uudelle Telekadun hallille, jolla meilläkin treenit alkavat sitten kun sinne asti ehditään. Ihan uskomatonta, että pian päästään agilityhallille bussilla 10 minuutissa ja vielä käytännössä ovelta ovelle! Vaikka lajissa edistyminen edellyttää yhä niitä kolmen tunnin reissuja Lietoon, on kyllä kivaa vaihtelua, että aina ei tarvitse istua bussissa 40 minuuttia ja muutenkaan suunnitella treenejä Fölin aikataulujen mukaisesti.

Kova motivaatio olisi pikku hiljaa saada jonkinlaista varmuutta tekemiseen ja rutiinia kisaamiseen. Tässä otetaan totta kai ihan rauhassa loukkaantumisen jälkeen eikä hamuta liikoja, mutta mikäli vamma parantuu kuten sen pitäisi, olisi tavoitteena kisata kolmosissa joskus keväällä. Katselin vähän agilityliiton kisakalenteria ja loppuvuonna ykkösten ja kakkosten kisoja on vähän huonosti, joten ihan liian tiukkoja tavoitteita on turha asettaa. Uskon kuitenkin, että kun päästään tosissaan kohottamaan Tepon kuntoa ja tekemään a) keppejä rutiinilla osana ratoja, b) harjoittelemaan "isojen kokonaisuuksien" hallintaa (ts. pitämään pakettia kasassa pidempään kuin parin ohjauksen verran tai vähän haastavammilla radoilla kuin ykkösten juoksutusprofiileilla) ja c) hankkimaan kisarutiinia, meistä voi tulla aika hyviä ja ennen kaikkea meillä voi olla aika kivaa yhdessä.

Teppo on meinaan ihan sairaan hieno. Tai viikonlopun kisoja tuomaroineen Arto Laitisen sanoin "aika mainio kaveri".

Venähtäneet jänteet

"Teppo tuli ontuman takia klinikalle. Teppo ollut toissapäivänä agilitykisoissa, jonka jälkeen alkanut ontua oikeaa etujalkaa.

Niska ja selkä löydöksettömät. Asentotunnot ja koukistukset ok kaikissa jaloissa.

Ei ontumaa.

vej: ranteessa vanhaa paksuuntumaa, muuten ok

oej: kyynärän ääriojennusta arkoo, muuten jalka ok. Todnäk koukistajajänteet ok.

Diagnoosi: Oikean etujalan ontuma, joka todennäköisesti koukistajajänteiden venähdyksestä johtuen."

Aija Mehtälä tutki Tepon tänään täällä Turussa Petvetissä ja arvioi, että viikon levon pitäisi jo parantaa jalka. Viikonloppuna koiraa pitäisi voida vähän jo päästää irti ja ensi viikolla käydä mahdollisesti treeneissäkin, kunhan kepit ja A:n jättää pois. Särkylääkettä koira saa popsia tulehduksen hoitamiseksi viisi päivää.

Ei mitään vakavaa siis, ainakaan toivottavasti! Nyt täytyy vain ryhtyä keksimään, kuinka pitää pienen pää kasassa vartin hihnalenkkien välillä. Jalka oli jo tänään taas parempi ja Teppo olisi mielellään sen kanssa juoksennellut kovempaakin kuin vain tylsää ravia tien reunassa. Edellisestä jännevammasta (…) oppineena tiedän kutenkin, että hyvistä uutisista huolimatta tähänkin kannattaa suhtautua sen verran tosissaan, ettei lähde turhaan riskeeraamaan paranemisprosessia sen vuoksi, että Teppo turhautuu tylsistymiseen. 

Saikulle jälleen

Kisapäivä meni tänään omalla hallilla mukavasti. Teppo teki alkuun lämmittelyksi aivan sairaan hienoja keppejä ja keinun, ekalla radalla samoin (plus muutaman kiellon), ja toisella radalla päästiin taas juoksemaan hauskalla rataprofiililla aika kovaa vaikka tälläkin kertaa tulokseksi irtosi kymmenen virhepistettä. Toisen radan sain videolle:



Kotimatkalla kohti bussipysäkkiä huomasin, että koira vähän varoi toista etujalkaa, mutta en osannut edes sanoa, kummasta jalasta oli kyse. Pikku hiljaa ravista tuli epäpuhtaampaa ja epäpuhtaampaa, ja lopulta keskustassa bussipysäkiltä kotiin kävellessä koira ontui ihan reippaasti oikeaa etusta. Tunnustelin sen jo matkalla kokonaan läpi ja kotona useampaan kertaan mutten ole löytänyt minkäänlaista kipupistettä.

Käytiin tässä illemmalla pari kertaa ulkona nurmikolla sen verran, että Teppo sai vähän kokeilla tassua ja nostaa jalkaa. Alkuun se ei varannut jalalle painoa lainkaan, mutta pienen varovaisen etenemisen jälkeen se halusi jo ihan ravatakin, joskin hyvin rumasti ontuen. Koira on iloinen oma itsensä, ei lainkaan kipeän oloinen. Hyvin väsynyt mutta sitä se on kisojen jälkeen aina.

En keksi, mikä kropassa nyt tällä kertaa voisi olla vialla, mutta kyllä tuntuu todella pahalta joutua katsomaan, kuinka toisella ei ole kaikki kunnossa. En oikeasti tiedä, missä vaiheessa Teppoa on alkanut tosissaan sattua, sillä se veti radat aivan täysillä ja hienosti eikä missään vaiheessa käynyt mitään ihmeellistä; ei lentokeinuja, ei liukastumisia, ei törmäyksiä. Toisaalta tiedän kyllä, että vaikka jotain kävisi, tuo ei hevillä agility-ympäristössä sitä näytä, mikäli sen on vielä mahdollista päästä esteille.

Mitä sitten oikein on voinut tapahtua? Muistin tänään iltapäivällä, että koira vaikutti eilen illalla hieman jäykältä pediltä noustessaan. Lisäksi se on ollut viime viikot Helsingissä hoidossa eikä treenannut lainkaan. Voi siis olla, että rasitus oli yksinkertaisesti liikaa näin äkillisesti lisättynä. Toisaalta Lotta on lenkittänyt Teppoa Munkkiniemessä paljon enemmän kuin minä sitä täällä liikutan, sille on heitelty palloja ja se on leikkinyt muiden koirien kanssa. Tänään lämmittelyt ja jäähdyttelyt olivat myös mielestäni aivan riittävät ja samanlaiset kuin aiemminkin; ravia bussipysäkille 10min, pysäkiltä hallille 15min, ennen ensimmäistä rataa ravia 5min + esteiden testailua kentällä pari minuuttia + pientä ravailua hallia ympäri. Ratojen välissä käveltiin hallia ympäri ja ATT:lle päin ja lisäksi tehtiin parit kepit. Pidin koiraa ylipäätään mahdollisimman paljon liikkeessä, kun en saanut varattua kovin rauhallista häkkipaikkaa ja tuntui tyhmältä pitää Teppoa stressaamassa radan vieressä.

Jäähkäksi kiivettiin ensin rauhassa viereiselle kalliolle ja sieltä alas, käveltiin kymmenisen minuuttia, kasattiin kamat ja bussipysäkille käppäiltiin noin 20 minuuttia. Tässä vaiheessa ontuminen alkoi.

En tiedä, olisiko koira pitänyt kiikuttaa heti päivystykseen, mutta päädyin varaamaan ajan ortopedille maanantaiaamuksi. Muutaman viisaan mielipide oli katsoa pari päivää ja antaa vamman rauhoittua. Koira ei tosiaan vaikuta mitenkään kivuliaalta vaan se hakee leluakin ja syö normaalisti, joten en usko, että parin päivän levolla olisi merkitystä diagnoosille. Oma uskomukseni ei tietysti ole kovin lääketieteellisesti varma tai vakuuttava mutta näillä mennään nyt. Mikäli Tepon vointi merkittävästi huomenna on huonompi, täytyy miettiä uudelleen. Haluaisin sen asiantuntevalle ortopedille suoraan eikä välikäsien kautta ja senkin vuoksi koetan sinnitellä maanantaihin.

Tällaista on urheilu. Harmittaa, surettaa ja ottaa päähän. Joku ei tosissaan tunnu haluavan, että meidän agilityura ottaisi tulta alleen :D Onneksi kotona odotti lohduttaja, joka heijasi sylissä, kun saman tien tuntui kotiin päästyä parhaalta vain istua lattialle itkemään. Onneksi Teppo on maailman paras, suloisin ja ihanin potilas. Onneksi on vakuutus.

Peukut pystyyn, että kyseessä on vain jokin venähdys tai jokin muu vamma, joka hoituu about kotikonstein!