Junamatkateksti eli viime aikoina

Heräsin tänään vähän ennen kahdeksaa vieläkin hieman pöllähtäneenä työviikonlopun jäljiltä. Jätin miehen lakanoihin nukkumaan, paahdoin aamupalaksi muutaman leivän ja niitä rauhassa maiskutellessani lueskelin muutaman uuden blogipäivityksen lävitse. Olin eilen illalla sammahtanut sänkyyn kesken HIMYM-maratonin yhä ripsarit naamassa ja päätin tänään kylpyhuoneen peilin edessä hampaita harjatessa lähteä laiskana samalla ilmeellä liikenteeseen.

Nyt istun pipo päässä junassa matkalla Tampereelle, mistä eilen lupasin hakea tarvittavan auton meille töihin. Toisin sanoen saan siis tälläkin hetkellä palkkaa kirjoitellessani tätä tekstiä ja spottaillessani junan ikkunasta kuuraisia metsäpolkuja, joille haluaisin Tepon kanssa vaeltelemaan. Kahvi on ärrän pahvimukissa enää haaleaa, mutta kelpaa tähän hetkeen.

Teppo lähti viime torstaina taas Helsinkiin ensinnäkin lenkittämään Lottaa ja toisekseen parantamaan isän kaamosmasennusta. Lotta sai komennuksen karata ulkomaille kiertämään mallitoimistoja tulevana sunnuntaina, joten laatuaika karvatyypin kanssa on erittäin oikeutettua juuri nyt. Toisaalta minulla on koiraa hurjan kova ikävä, ja vähän on miehelläkin, jonka kanssa Teppo on viime aikoina päässyt useasti pelaamaan LoLia, WoWia ja muita kirjainyhdistelmiä, joita ennen tätä parisuhdetta en olisi osannut yhdistää mihinkään. Teppo on ottanut tehtävänsä oikein tosissaan ja kannustanut aitiopaikalta sylistä pelihahmoja parhaisiin suorituksiinsa.

Olen pohtinut paljon viime viikkoina sitä, aiheuttaako Tepon siirtely kaupungista toiseen sille liian paljon stressiä. Välillä olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole ”kunnon” koiranomistaja ja koiraharrastaja, kun koira reissaa kahden lauman väliä. Olen kuitenkin pitkälti sitä mieltä, että tämä järjestely on toiminut erittäin hyvin; Turun päässä parisuhde on saanut koiratonta tilaa, jota on aina välillä tarvittu, ja Helsingissä vanhemmat ovat lotattomina hetkinä voineet rauhassa tehdä pitkää päivää töissä ilman, että Teppo odottelisi toimettomana kotona.

Haluan kuitenkin, että pääosin Teppo on turkulainen, jotta pääsen sen kanssa oikeasti treenaamaan ja rakentamaan kuntoa kisata. Myös pelkkä harrastukseton arki koiran kanssa on tietysti se, mitä kaipaan ja tarvitsen. Vaikka kuinka välillä ottaa päähän pompata sängystä vielä iltalenkille juuri eilisenkaltaisen HIMYM-putken päätteeksi, ilman koiraa huomaan ikävöiväni sitä, että pääsisin ulos hengittämään. On oikeastaan aika hyvä tällä tavalla tajuta välillä, mitä asioita koiran kanssa ollessa ei välttämättä osaa niinä hetkinä arvostaa mutta mitä sitten kuitenkin kaipaa, kun tyyppi ei olekaan paikalla.

Juna sanoo, että ”next stop Loimaa”, joten enää on noin tunnin verran aikaa nauttia palkallisesta junamatkasta. Perillä pääsen uuden auton rattiin ja ajelemaan sen takaisin Turkuun. Tässä kohtaa alkaa aina vähän jännittää, että millainen ajoneuvo oikein tarvitsee siirtoa; muutaman kerran olen esimerkiksi ajanut omituisen minirekan paikasta toiseen ja kerran taas pääsin E-sarjalaisen mersun kuskiksi. Ei ollut huono ajokokemus se.

Ravintolavaunusta kuulutetaan uunituoreista croisanteista. Mieli tekisi, mutta aamiaispaketin hinta on turhan suolainen.

Oikeastaan juuri nyt minun pitäisi kirjoittaa draamakurssin näytelmän hahmoja tämänhetkistä syvemmiksi, mutta minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, millaisia henkilöt ovat. En jaksaisi ryhtyä paneutumaan siihen työmaahan nyt. Enemmän päässä pyörivät aiemmin mainitsemani koirakirjaprojektin tyypit, jotka ovat alkaneet toimia tarkoitetusta täysin poikkeavalla tavalla; päähenkilö-Sarasta uhkaa tulla vähän valju, ja luihu-Joonaksesta en taas ole saanut rakennettua riittävän luihua. Tyytyväinen tähänastisessa tekstissä olen siihen, että olen mielestäni saanut tekstin muistuttamaan nuortenkirjojen tyyliä. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta. Agilitysta on ollut hauskaa kirjoittaa, kun siitä on yrittänyt saada riittävän ymmärrettävää aiheeseen vihkiytymättömälle lukijalle:

Koulupäivä sujui nopeasti, kun Sara alkoi miettiä, mitä he Joonaksen kanssa voisivat seuraavana aamuna treenata. Pujottelua? Valsseja? Näyttäisikö Joonas hänelle, kuinka tehdä uusi, hieno ohjaus, jota tämä oli viikonloppuna kilpailuissa käyttänyt? Sara ei muistanut ohjauksen nimeä. Se oli kiinalainen tai japanilainen, hän mietti, kun käveli Sonjan kanssa lokeroille viimeisen tunnin loputtua. Ehkä aasialainen?

Paperin ulkopuolellakin agility on tuntunut viime aikoina hyvältä, ja olen todella päättänyt edistyä Tepon kanssa niissä asioissa, jotka tuntuvat vaikeilta. Erityisesti täytyy treenata kepeillä omaa etenemistäni, persjätöissä varmuutta, Tepon estehakuisuutta (yhä) ja irtoamista sekä puomia. Kisaamaan emme kovin aktiivisesti pääse kisojen vähäisyydestä ja autottomuudesta johtuen, mutta ensi viikolla ainakin ja marraskuun lopulla ehkä myös.

Haluaisin sanoa, että tavoitteena olisi nousta kolmosiin talven aikana, mutta varsinkin erään Sonian kanssa käydyn keskustelun jälkeen tuntuu vähän hassulta kovasti arvioida tulevaa etenemistä. Keskustelun tärkein pointti oli suurinpiirtein tällainen:

”Tavoitteeksi ei voi asettaa tulosta. Tai voi, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa? Jos lähdet radalle tavoittelemaan nollaa, mitä se käytännössä tarkoittaa? Parempi on ajatella, että tavoitteena on tehdä ohjaus kuten suunnittelin, ja muutenkin suoriutua samalla tavalla kuin treeneissä. Hyvä tavoite on vaikka se, että tuossa kohdassa etenen itse tuohon paikkaan, kun koira suorittaa estettä. Näiden tavoitteiden saavuttamisesta voi muodostua toivottu tulos, mutta hyvästä tavoitteesta tulos ei oikein käy.”

Tai tällaiseksi ajatus ainakin minun mielessäni muotoutui. Sanotaan, että haaveenani olisi kisata kolmosissa keväällä, jotta päästäisiin reissaamaan kavereiden kanssa samoihin kilpailuihin ja muutenkin tosissaan haastamaan osaamista. Meillä on nyt niin älyttömän hyvä tilanne tuon uuden hallin sijainnin suhteen, että kaiken järjen mukaan tässä talven aikana olisi täysin mahdollista kehittyä paljonkin.

Agilityn lisäksi mielessä on pyörinyt kovasti kuumetta aiheuttanut ajatus pennusta, mutta koska oikeanlaista tyyppiä ei ole vielä olemassa, en viitsi paneutua asiaan sen erityisemmin. Miehellä on jo varma käsitys siitä, mikä joskus babykoiran nimeksi tulisi, mutta muuten mitään konkreettista ei ole vielä näkyvissä.

Nyt juna jarruttaa Toijalan kohdalla. Käytävän toisella puolella istuva keski-ikäinen mies kurkottelee katsomaan ikkunastaan ulos kuin pieni, kärsimätön poika. Onkohan joku häntä vastassa? Vaimo kenties, tai joku ihan toinen nainen? Vuosia sitten hylätty lapsi? Kouluaikojen jälkeen kaukaiseksi jäänyt kaveri?

Vaunussa on ollut koko matkan rauhallista, ja olen voinut keskittyä täysin tuijottamaan läppärin ruutua. Ehkä vähän liiankin rauhassa, jos ryhdytään mittaamaan tämän tekstin pituutta tai tarpeellisuutta. Tuntui kuitenkin hyvältä kirjoittaa asioita, jotka sormilta näin äkkiseltään ja suunnittelematta irtosivat.

Niin ja kuulin, että Tampereella odottaa Ford Mondeo.

Näillä fiiliksillä mukavaa tiistaita kaikille!

Torstaitreeni

Tanjan treeneissä tiistaina harjoiteltiin erästä kohtaa, joka koostui pakkovalssi-jaakotuksesta, persjätöstä ja "ruotsalaisesta kahden käden työnnöstä", kuten sitä tuli nimitettyä. Tänään oli ihan pakko käydä uudelleen kokeilemassa, kun niin vaikealta vaikuttanut ohjaus tuntuikin yllättävän loogiselta (, joskin hyvin haastavalta kuitenkin).

Lisäksi halusin tehdä tänään takaakierto-niistoja, sillä Tanjan vinkki katsoa koiran laskeutumispaikkaan toimi tiistaina niin hyvin. Teppo ei tänäänkään kieltänyt tai oikeastaan edes epäröinyt kertaakaan tulla niistoon. Jes! Kokosin palasista sellaisia pieniä pätkiä, että sain tehtyä aika kääntäviä persjättöjä useampaan kohtaan, sillä haluan todella vahvistaa sekä koiran tulemista niihin että omaa varmuuttani juosta ja tehdä ohjaus loppuun saakka.

Teppo jaksoi oman osuuteni päätteeksi hienosti vielä demonstroida kuvaajina toimineille Lotalle ja tämän kaverille, miten vaikeaa ohjaaminen oikeastaan on. Saivat koiran hyppyjen yli ja putkeen ihan suunnitelman mukaan ^_^

Teppo on <3 ja oma koordinaatiokykynikin tällaisia juttuja tehdessä koko ajan (toivottavasti) kehittyy :D

Kakkosiin!

Jes!

Parasta oli se, että Teppo ei ollut kipeä :) Sen lisäksi tykkäsin siitä, - miten hyvin koira aina pysyy lähdössä <3 - miten hienosti Teppo haki kepit ja teki loppuun, vaikka olin vähän edellä ja valmiina valssaamaan - miten nätisti Teppo tuli valahtaneeseen persjättöön mukaan - miten hyvin suunnittelin persjättökohdan; se tuntui tuohon kohtaan luontevimmalta ratkaisulta ja toteutin ohjauksen. Toki rytmitys oli vähän vajaa, mutta silti: onnistui! - miten nopea Teppo oli - miten sairaan hieno puomi! Ja keinu varsinkin! Luulen, että koira meinasi tosin lentää ylitse ja tajusi vasta hyvin painokkaasta "seesaw"-käskystä jarruttaa, mutta kuitenkin. - että päästiin kakkosiin! Ei jääty odottelemaan kolmea tuntia kakkosten alkua vaan otin startin mieluummin lahjakorttina. Myöhemmin sitten :) - että tuomari ja kolme muuta, vierasta ihmistä tulivat jälkeenpäin sanomaan, että olipa hieno rata. Tuli ihan sairaan kiva fiilis siitä, että sanoivat sen ääneen ^_^ Jee!

Jes!

Keskiviikkokivaa

Olin suunnitellut, että aamun treenireissuun menisi tänään noin 1,5 tuntia ja sen jälkeen ehtisin pyöräillä käymään salilla. No ei se nyt ihan niin sitten mennyt.
Lotta tuli aamulla käymään, kun oli ollut yötä kaverillaan täällä Turussa. Ajettiin uudelle hallille ja huomattiin, että oho, siellä onkin koulutus käynnissä. Käveltiin puolisen tuntia kuitenkin, koska tarvittiin siskoaikaa. Ajattelin, että Lotta voisi heittää meidät suoraan Kärsämäestä Lietoon kotihallille, mutta hups, treenirepussa ei ollutkaan TSAU:n avainta.  Lotta ajoi meidät sitten kotiin hakemaan avaimen ja siitä pudotti keskustaan bussipysäkille. Keskustasta köröteltiin Kohmon lävitse Littoisiin saakka ja käveltiin päätepysäkiltä vartin verran hallille. Treenattiin (tosi hyvin: - Teppo ei oikonut hyppyjen ohitse tai rimojen alitse, - Teppo ei kertaakaan lopettanut keppejä kesken, - Teppo haki aloituksen ensimmäistä yritystä lukuunottamatta aivan oikein - ohjaajakin oli jokseenkin kartalla :) ), minkä jälkeen pistettiin kiireellä kamat kasaan ja käveltiin taas se vartti pysäkille.
Pysäkillä sitten huomasin, että jaa, bussikortti onkin pudonnut jonnekin. Käveltiin takaisin hallin pihaan asti, missä kortti odotti kauniisti ottajaansa. Nappasin sen taskuun ja oiottiin tällä kertaa pysäkille pellon poikki. 20 minuutin jäähkästä tuli 40 minuutin retki.  Lopulta päästiin kotiin vajaan neljän tunnin kuluttua siitä, kun aamulla lähdettiin liikkeelle. 
Sää oli kauniin aurinkoinen kuitenkin, koira ihanasti kuulolla ja innoissaan ja treeni normaalia suunnitellumpi. Mikäs siinä reippaillessa. Teppo on ainakin väsynyt ja kännykkä kertoo, että kilometrejä kertyi reilut kahdeksan aamun aikana.

Pellossa vähän nauratti.

 

(Loppuun pakko pitkästä aikaa: Teppo on maailman paras <3)

Sonian koulutuksessa

Teppo totesi eilen, että turha sitä rimojen yli on yrittää, kun limboamalla kulkee nopeammin. Tätä ajatuksenjuoksua sitten kummasteltiin:

Meillä oli eilen tosiaan ensimmäinen viikonloppukoulutus öö, muutamaan vuoteen? Aika nopeasti sitä taas hahmotti, miten hyvää ulkopuolinen silmä tekee meidän agilitylle: tälläkin kertaa treenilistalle kipusivat esimerkiksi

- se, että ohjaaja ohjaa koiran persjätön jälkeiselle hypylle eikä vain juoksuta tyytyväisenä ohitse

- se, että takaakiertoon voisi ohjata kauempaa ja ylipäätään koiralle voi antaa vähän tilaa (tämä esimerkiksi pakkovalssissa, jossa tyrkkäys vaatii pientä vipuvoimaa

- se, että ohjaaja uskaltaa jättää koiran suorittamaan keppejä, koska kyllä se ne suorittaa

- se, että koira hyppäisi rimojen yli.

Teppo päätti siis alkuun kulkea vähän vaivattomampia reittejä ja oikoa rimojen alitse. En jotenkin usko, että asiasta pitäisi olla kovin huolissaan, sillä koira ei ole koskaan missään muualla tehnyt vastaavanlaista. Jos jotain syytä omituiselle käytökselle pitäisi veikata, yhdistäisin sen siihen, että kun ennen seuranvaihtoa treenasimme ATT:n hallilla, Teppo teki toisinaan samaa ja jälkikäteen ajateltuna sillä on silloin ollut kroppa aika vinksallaan. Koira saattaa siis liittää hallin, sen maton liukkauden ja vaikean liikkumisen yhteen ja toistaa käytöstä vaikka nyt siihen ei pitäisi olla syytä.

Toisaalta jänteet saattavat vielä tuntua pahalta. Ei voi tietää. Koira liikkui kuitenkin hyvin, ei ontunut, ei vaikuttanut kipeältä. Jos käytös toistuu, täytyy miettiä uudelleen. Vähän minua toki jalan tilanne huolettaa, mutta kai tässä on vain tunnusteltava, onko se nyt varmasti ihan parantunut.

Sonian rata oli tosi kiva ja monipuolinen, ja saatiin sillä aikaan hyviä pätkiä. Vähän tuollaiselta sähläämiseltä oma ohjaaminen näyttää, mutta ei se niin justiinsa aina ole.

Lauantaina taas teimme Sonian, kaksilahkeisensa ja koiriensa kanssa 14 kilometrin mittaisen minivaelluksen Raisiossa. Syksy oli kaunis, vilpoinen ja ihana, ja makkara maistui vanhentuneeseen paprikamajoneesiin dipattuna naurettavan täydelliseltä. Tällaisia reissuja voisi tehdä viikoittain, niin rentouttavaa ja samalla virkistävää oli. (Ts. maattiin raatoina kotona loppuilta.) Ihmisiä tuli vastaan sopivan vähän ja käännetty pelto villitsi Sulon juoksemaan ympyrää ja ympyrää ja ympyrää. Teppo kummasteli lehmiä ja oli niin paha, että meinasi luvatta käydä tervehtimässä nuotiopaikalle sattunutta vierasta koirakkoa.