torstai 10. toukokuuta 2018

Vilun agilityn oleelliset: käsiala & toistemme opettelu

Viime viikot ovat kuluneet hyvin paljon agilitya pohtien, siitä jutellen ja sitä myös treenaten. Tepon kanssa minulle on muodostunut hiljalleen vahva, helpottunut ja ihana fiilis siitä, millaista treeniä haluan sen kanssa tehdä, mistä lähtökohdista ja millaisin tavoittein, mutten avaa näitä ajatuksia tässä nyt sen enempää. Sen sijaan ajattelin paneutua peräti useamman tekstin verran siihen, millaisia asioita olen pyöritellyt päässäni Vilun suhteen.

Lähdin alunperin kirjoittamaan minun ja "pennun" yhteiselle agilitylle tämän hetken oleellisista asioista yhtenä blogipäivityksenä, mutta sanamäärä lähti nopeasti käsistä. Pienen jaottelun ja ajatustyön jälkeen päädyin jakamaan sanottavani ainakin kolmeen osaan, joista tämä ensimmäinen on ehkä yleisluontoisin ja koskee pikku hiljaa muodostuvaa tapaamme suorittaa rataa eli sitä, miksi ja millaisia ohjausvalintoja suosin nyt Vilun kanssa ja millaisiin valintoihin loppupeleissä tähtään.
Treenaamme tällä hetkellä Vilun kanssa normaalisti kaksi, maksimissaan kolme kertaa viikossa ja keskitymme pitkien ratakokonaisuuksien sijaan edelleen pieniin asioihin, kuten yksittäiseen esteeseen tai ohjaukseen. Vilu suorittaa useimmiten vain yhdestä muutamaan tehtävän ennen palkan saamista. 

Olemme toki yhä enenevissä määrin tehneet myös ratatreeniä, mikä on edes mahdollistanut sen, että olen päässyt totuttelemaan Vilun ohjaamiseen pidemmilläkin pätkillä. Olen todennut käyttökelpoiseksi tavaksi aina ennen ratatreenejä tehdä mielikuvaharjoittelua siitä, millaisen tunteen ja hallinnan toivon saavuttavani ratapätkällä. Vilun kanssa osuvin konkreettinen mielikuva on ollut jojon pomputtaminen joskus pidemmälle, joskus vain lähelle sormia; tunne siitä, että villisti kieppuva olento irtoaa niin kauas kuin haluan, mutta on koko ajan vedettävissä lähelle ja kontrolliin. Siitä, miten tämän ajatuksen toteuttaminen kulloisessakin treenissä onnistuu, voi olla montaa mieltä ja kyllä  se minustakin hyvin vahvasti vaihtelee :D


Team in action <3


Olen jojottelun vaihtelevasta menestyksestä huolimatta, tai siitä johtuen, alkanut kuitenkin löytää jonkinlaisen minulle ja Vilulle sopivaa ohjaustyylin. Tai kuten paremmin ja osuvammin sopii sanoa, ohjauskäsialan. En muista, kuka alkujaan on lanseerannut kyseisen käsialakäsitteen koskemaan tapaa tehdä valintoja radalla omien taitojen ja mieltymysten pohjalta, mutta se kolahtaa minuun todella vahvasti. Tyyli olisi luokittelevampi ja rajoittavampi, käsiala taas tuntuu olevan vahvemmin lähtöisin minun omista ajatuksistani ja kokemuksistani, ja se on myös avoimempi muutoksille ja muuttuville tilanteille. Punnitsen ohjausvaihtoehtoja suunnilleen sen pohjalta, mikä vaihtoehdoista 
a) on parhaan linjan ja vauhdin saavuttamiseksi todennäköisesti toimivin,
b) sopii minulle, 
c) sopii nimenomaiselle koiralle ja
d) jonka haluan tehdä tai oppia tekemään. 

Aina en onnistu näissä mietinnöissä kovin optimaalisesti, kuten viime sunnuntaina Bean järjestämissä kasvattitreeneissä kävi. Alun kuvio oli hyppy, takaakierto, hyppy, hyppy ja putki niin, että halusin ehtiä juoksemaan kahden suoran hypyn väliin persjättöön. Tajusin itsekin treenin aikana, että valinnassa ei ollut monesta syystä mitään järkeä;
a) persjättö ei viime tingassa tehtynä tuottanut koiralle parasta mahdollista linjaa ja myös hidasti sitä. Koira olisi pitänyt saada kääntymään keskimmäisellä hypyllä hyvää linjaa varten, ja vain äärimmäisen ajoissa tehty persari olisi mahdollistanut käännöksen ennakoinnin koiralle reilusti.
c) persjätön onnistumiseksi minun olisi täytynyt pystyä jättämään Vilu suorittamaan takaakierto vielä huomattavasti toteutunutta itsenäisemmin. Liikuimme nyt jo aivan riskirajoilla, sillä tämä oli Vilun ensimmäinen ratatreeni, joka sisälsi takaakierron. Siis tämä oli oikeastaan ensimmäinen treeni, johon takaakierto sisältyi niin, että sitä ennen tai sen jälkeen suoritettiin este, tai että minä liikuin kahta askelta pidemmälle estesuorituksen aikana. Kokonaisuudessaan ohjausvaihtoehto ei siis vielä sopinut meille, sillä koiran taitotaso ei mahdollistanut minulle riittävää etenemistä koiran edelle. Ja kun puhun koiran taitotasosta, tarkoitan toki sitä, että minä en ole vielä kouluttanut koiraa kyseisen kohdan vaatimalla tavalla - koirassa ei tietenkään ole mitään vikaa. Joskus, ei monenkaan viikon päästä, nyt valitsemani ohjaustapa voi sopia meille paljon paremmin, ja voin ehtiä vaikka valssaamaan persjätön paikkaan - en vain vielä.

Eli kuten sunnuntaisen videon alusta näkee, paljon fiksumpaa olisi ollut takaaleikata Vilu ensimmäiseen putkeen:




Toki ohjausvalinnoista puhuttaessa meidän kohdallamme on otettava huomioon se, miten vähän olemme tehneet ratatreeniä ja miten vähän vaihtoehtoja minulla loppupeleissä on valittavana, kun koiralle ei ole vielä monia asioita opetettu. Konkreettisempaa onkin ehkä käsialasta puhuttaessa miettiä sitä, millaista toivon sen tulevaisuudessa olevan, eli mitä asioita painotan nyt Vilun kouluttamisessa.

Haluan esimerkiksi, että Vilu oppii kääntymään persjättöön tarvittaessa hyvinkin tiukasti. Tämä tarkoittaa sitä, että käytän persjättöä mahdollisimman usein jo nyt paikoissa, joihin ehdin ajoissa ja joissa Vilun on mahdollista reagoida ohjauskäden vaihtoon. Pääsen palkkaamaan sitä koko ajan tiukemmista ja tiukemmista käännöksistä ja herkemmistä reagoinneista minun pääni kääntämiseen. En halua turhaan käyttää nyt valsseja varmistelemaan kohtia, joihin uskon tulevaisuudessa valitsevani persjätön. Tämä esimerkki ei tietenkään tarkoita sitä, ettei valssien harjoitteleminen olisi tärkeää - vaan sitä, että jo nyt ohjaan Vilua ajatellen tulevia valintoja.

Toisaalta käsialan löytyminen ei tarkoita vain minun toiveideni ja tavoitteideni pohjalta treenaamista. Jopa tärkeämpää yhteisen agilitymme muodostumisessa on tällä hetkellä se, että minä opettelen Vilua ja sille sopivaa tapaa edetä, irrota ja liikkua; millaiset kohdat ovat sille hankalia, mitä vielä pitää treenata, miten se reagoi millaiseenkin liikkeeseen ja kuinka suuren liikehäiriön se missäkin kestää. Ylipäätään maksin ohjaaminen on minulle edelleen vähän uutta, joten jokaisessa treenissä olen oppinut koirasta paljon. On esimerkiksi ihan eri asia mokata Vilun kanssa rytmitys jollain esteellä verrattuna Teppoon, sillä jos Vilu tarkoitetun käännöksen sijaan hyppääkin laakana pitkälle, se ehtii lennossa reagoida minun myöhässä olleeseen ohjaukseeni ja laskeutuukin sitten turvalleen, kun yrittää ilmassa räpiköidä perääni. Ihan turvallisuussyistäkin olen siis opetellut ja kokeillut, miten Vilu vastaa oman liikkeeni muutoksiin. Tämäkin asia konkretisoitui osuvasti sunnuntain treeneissä yhdellä hypyistä, kun ensimmäisellä yrityksellä en edes tajunnut, että minunhan oikeasti täytyy käydä rytmittämässä este, jotta Vilu osaa kääntyä siltä putkeen eikä lauo vain suoraan eteenpäin; koira oli naamallaan nurmessa ja minä itku kurkussa, kun olin ajattelemattomuudella aiheuttanut sen kompuroinnin. Kyseessä ei siis todellakaan ollut mikään tiukka käännös (eikä tämä tilanne päässyt Youtube-videolle asti), mutta itselleni se oli taas muistutus siitä, että kyseessä on rämäpäinen jojokoira, joka täytyy pitää näpeissä ja ohjata selkeästi ennakoiden oikeaan suuntaan ennen kuin sen irrottaa seuraavalle esteelle.

Oleellista siinä, mihin suuntaan agilityamme hiljalleen teemme, on se, millainen kuva minulla on meistä niin sanottuna valmiina koirakkona. Ei valmiina, vaan "valmiina" - silloin, kun jonain päivänä teemme kokonaisia ratoja ja minulla on kova luotto sekä koiran että omaan osaamiseeni. Mielestäni jokaisen harrastajan olisi hyödyllistä miettiä asioita, joita kohti tähtää treenissään - enkä puhu nyt tuloksellisista tavoitteista tai tietynlaisen mielentilan saavuttamisesta - vaan nimenomaan siitä paljon puhutusta käsialasta ja koirakon näköisestä agilitysta. Millaisiin koulutuksellisiin asioihin ja aiheisiin on järkevää laittaa aikaa ja resursseja? Millaisten ohjausten harjoittelusta juuri me hyödymme? Uskonko koskaan tarvitsevani erillisiä käännöskäskyjä? Painotanko treeneissä heikkouksiemme vahvistamista vai luonko meille oman tyylimme, joka perustuu tiettyihin vahvoihin osaamisalueisiimme? Missä haluan, että olemme erityisen hyviä ja mitkä asiat voin jättää myöhemmälle ja vähemmälle huomiolle? Ovatko trendiohjaukset loistavia, uusia ideoita jotka koen hyödyllisiksi itsellenikin, vai olisiko parempi keskittyä muihin asioihin?

Oiva apu omien ajatusten ja kuvitelmien konkretisoimiseen on mielestäni seurata muita harrastajia ja poimia muistiin joko ohjaajia ja koirakoita, joiden tekemä agility kolahtaa ja tuntuu tavoiteltavalta, tai pelkkiä yksittäisiä ohjauksia ja tapoja opettaa tiettyjä asioita. Minä osaisin ainakin nimetä useamman sellaisen harrastajan, joiden agilityssa ihailen eri osa-alueita ja joiden ajatteleminen selkiyttää valintojen tekemistä meidän treenaamisessamme. En usko sokeaan matkimiseen tai idealisointiin vaan siihen, että hyödyllistä on poimia realistisesti itselle sopivia ja itseä inspiroivia asioita muiden harjoittelusta ja soveltaa sitä omiin suunnitelmiin ja tavoitteisiin.

Voisin siis loppuun tiivistää, että olennainen asia numero yksi tämänhetkisessä treenaamisessamme koostuu
1. sen opettelusta, millainen agilitykoira Vilu on liikkeiltään, vireeltään, vauhdiltaan ja reagoinniltaan,
2. niiden asioiden priorisoinnista (-> kouluttamisesta), mitä haluan ja uskon meidän tarvitsevan tulevilla radoilla ja
3. itsestäänselvästä asiasta, jota en vielä tässä ehtinyt ääneen sanoa ja joka sisältyy jokaiseen jatkossakin listaamaani osa-alueeseen: hauskan pitämisestä, suhteen luomisesta edelleen ja meidän välisen luottamuksen vahvistamisesta. Meidän luomisesta koirakkona.




Herättikö aihe ajatuksia? :) Oletteko esimerkiksi miettineet sitä, mihin asti olette omaa agilityohjaajaroolianne ja mielikuvaa itsestänne kouluttajana valmiita muokkaamaan koiran tarpeiden mukaan? Minulle on esimerkiksi ollut välillä vaikeaa myöntää, että kaikkiin kohtiin ei ole järkevää juosta koiran edelle, vaikka sen haluaisinkin tehdä ja periaatteessa pystyisin. Millä tavalla ohjaaminen on muokkaantunut uudenlaisen koiran kanssa harrastaessa ja millaisena pidätte ohjaajaidentiteettiänne?

6 kommenttia:

  1. Tää on loistava aihe. Teksti oli tosi hyvä ja jään odottamaan jatkoa. Olen pohdiskellut näitä itse varsinkin parin viime vuoden ajan paljon. Osittain syynä on varmasti tuleva ammatti eläinkoulutusalalla, joka on valottanut entistä syvemmin käyttäytymisen lainalaisuuksia ja osaan suhtautua esim. eri trendeihin (puhuttiin sitten agilitystä tai muuten koiraharrastuksesta) vähän kriittisemmin silloin, kun on tarve - ja toisaalta innostuen kamalasti, kun joku, kuka vaan, on keksinyt hienon sovelluksen.

    Agi kärsii aika paljon siitä, että ihmisiä kehotetaan treenaamaan ryhmässä. Useinhan se on ihan todella tarpeellista jo ulkopuolisten ja havainnointikykyisten silmien takia, mutta samalla moni unohtaa ottaa vastuun omista tavoitteistaan. Tästä lähtökohdasta voi olla tosi hämmentävää mennä omien vakkaritreeniensä ulkopuolelle, kun toinen kouluttaja esittelee esim. oman ihannekeinunsa tai ohjaustapansa ja sen enempää miettimättä olettaa, että koulutettava omaksuu tämän. Mulle on ollut valaisevaa huomatta, että juu, tarvitsemme koirani kanssa OMAT kriteerimme, jotta voin kouluttaa sitä mitä todella tarvitsen. Tää on ollut myös omille ihmiskoulutettaville usein aika ahaa-elämys. :D

    Sama tietysti jatkuu mulla myös ohjauksiin, jotka on vielä vaikeampia juttuja hahmottaa, kun tulee sellaisesta taustasta kuin minä (huono kropanhallinta, juoksutekniikka jne. jotka ei tule automaationa, jolloin käytän niihin väistämättä radalla osan ajatustyöstä). Tää on siis vielä hämärän peitossa, mutta yritän kehittyä koko ajan. Varsinkin nyt, kun mulla on kaksi koiraa, joilla on monesta syystä erilainen tapa suorittaa rataa. Toinen on turhautuva rämäpää, joka liikkuu nopeasti ja mm. hyppää laakahyppyjä luonnostaan. Oon jotenkin tän kanssa miettinyt ehkä vähän trkmanmaisesti, että nooh, ehkä niiden kanssa ei kannata olla vielä huolissaan, koska se on nopea ja suoritustapa sinänsä turvallinen. Sillä ei ole fyysisiä esteitä muuttua nopeasti kääntyväksi luikeroksi, joten se tullee sieltä. Olen vähentänyt tässä kohtaa sitä minua turhautuvaa perspektiiviäni. Se vanhempi koira on nimittäin pennin päällä kääntyvä kiltti ohjaajaa paikkaava tyyppi... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ihan huikeita pointteja! Kiitos niistä! Vastailen tähän kunnolla kunhan kerkeän :)

      Poista
    2. Tuo ryhmätreenaaminen on kyllä tosi mielenkiintoinen aihe, kun sitä lähtee pohtimaan. Minäkin ymmärrän sen, että aloittelevalle harrastajalle on varmasti parempi ja hyödyllisempää päästä säännöllisin väliajoin ulkopuolisen ohjattavaksi ja opastamaksi, mutta mitä pidemmälle tullaan, sitä enemmän ihmisten voisi olettaa nimenomaan ottavan vastuuta niistä omista tavoitteistaan. Tosi hyvä pointti! Tältä pohjalta mä olen Vilunkin kanssa jättäytynyt kaikista ryhmistä satunnaisia kertoja lukuunottamatta pois; siksi, että omatoimisesti saan koulutettua sille niitä juttuja, joita itse pidän meille tärkeinä ja jotka tukevat meidän tavoitteiden saavuttamista. Tepon kanssa taas aikoinaan enemmänkin mentiin eri ihmisten treeneistä toiseen katsomaan, mikä milloinkin olisi meille uusi juttu, jota ehditään se 10min harjoitella ja jonka mahdollinen syvällisempi opettelu jää kotiläksyksi.

      Ongelmana on ryhmättömässä treenaamisessa tietysti se, että silloin oikeasti pitää olla vahva mielikuva päässä siitä, millaiseen kokonaisuuteen tähtää ja mitä milloinkin on fiksua treenata. Eli jos koiran kanssa harrastelee sen kerran viikossa yhteiseksi iloksi, niin valmiiksi suunniteltu ratapohja voi tietysti olla sopivampi ratkaisu. Myös ihan käytännön syistä moni pääsee hallille vain arki-iltaisin, ja silloin siellä ei oikein mahdu treenaamaan muuten kuin ryhmäpaikalla.

      Ryhmässä treenatessa vaatii myös vähän pokkaa kertoa kouluttajalle juurikin noista omista kriteereistä, koska automaattisestihan sillä vähän kyseenalaistaa kouluttajan ajatukset jos ne eivät aivan täysin kohtaa ja osu yksiin. Eli mitä taitavampia kouluttajia ja valmentajia seuroilla olisi, ehkä sitä enemmän ihmiset osaisivat ajatella ryhmätreenejäkin omien tavoitteidensa edistäjinä - ja taitavilla tarkoitan sellaisia, jotka kannustavat juurikin sen oman agilityn löytämiseen ja harjoittelemiseen ja vahvistamiseen valmiiksi annettujen ohjeiden ja ohjausten suorittamisen sijaan. Mun on tässä kohti pakko kertoa, että mulla on ryhmätreenipaikan suhteen aivan huipputilanne, kun meidän valmennusryhmää vetää hyvä ystäväni, joka nimenomaan osaa kannustaa jokaista miettimään treenisuunnitelmat niiden omien kriteerien ja osaamistason pohjalta :D

      Ja nuo ohjaustrendit on kyllä myös niin kiinnostava aihe että! Ja tietyt rata-asetelmat, kuten jossain vaiheessa joka kilpailuissa tuntui näkevän tietynlaista samaa putki-keppi-erottelua :D Ehkä se on agilityn hienous, että se mahdollistaa monipuolisuudessaan koko ajan uusien asioiden kehittämistä. Ja sitten on toisena mahdollistajana some, joka nämä trendit tehokkaasti levittää :D

      Osaan niin samaistua tohon huono kropanhallinta -taustaan! Sillä tässä itsekin vedellään :D Mä ehkä senkin vuoksi sitten taas oon opettanut Vilun kääntymään tiukasti jotta mun ei itse tarvitse taipua kalastelemaan sitä :’D Kiva hei vielä kun aihe kokonaisuudessaan kolahti! :)

      Poista
  2. Mä muistan lukeneeni ekan kerran agilitykäsialasta Hillin Sadun kirjoittamana agi.fi lehdestä joskus kaun sitten. Muhun se juttu kolahti kovaa. Ymmärsin että mun ei tarvitse kopioida ketään ja on pääsia että mun omat koirat lukee ja ymmärtää juuri mun ohjausta! Tämä on kyllä aihe jota olen itsekkin pohtinut hurjan paljon. Edellisen kommentoijanan tavoi olen samaamieltä tuosta ryhmässä treenaamisesta ja oman edistymisen vastuunkantamisesta omista treeneistään. Mulle sopii paremmin treenata yhden tai kahden hyvän ystävän kanssa kuin suuressa ryhmässä. Mulla tää jopa nyt johti siihen että aijon treenata ensi kauden ilman vaki ryhmää ja hakea sitten oppeja tietyltä parilta valmentajalta jos tarvetta tulee.. mielenkiintoinen aihe tosiaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei niinhän se olikin Satun juttu, totta! Olen varmaan itse lukenut saman jutun ja se on jäänyt päähän muhimaan.

      Mun treenaaminen on kulkenut vähän samantyyppisen matkan ryhmätreeneistä omaan suunnitteluun: treeneistä, joissa kouluttajat vaihtelee ja joissa treenataan irrallisia asioita viikosta ja kouluttajan fiiliksestä riippuen siihen, että nyt suunnittelen itse jokaisen treenin tarkasti etukäteen ja mietin koko ajan, mihin milläkin harjoituksella tähtään. Treenaan lähinnä myös joko yksin tai yhden hyvän ystävän kanssa ja ryhmässä käyn kerran viikossa, yleensä Tepon kanssa. Näitä ryhmätreenejä käytän siihen, että etukäteen saadusta ratapiirroksesta poimin meille sopivat kohdat ja keskityn sitten niihin, tai siihen, että harjoittelen nimenomaan radan ja nollan tekemistä.

      Eli tavallaanhan tietysti ryhmässäkin treenatessa on mahdollista ottaa se vastuu, mutta se on erilaista ja vähän hankalampaa kuin itsekseen harrastaessa. Perinteinen ryhmätreeni aika vahvasti houkuttelee vain ilmestymään paikalle ja jättämään suunnittelut kouluttajalle, mikä ei pidemmän päälle ehkä toimi, ellei kyseessä ole äärimmäisen sitoutunut ja taitava kouluttaja :D Meillä on onneksi ihan huikea valmennusryhmä ja kouluttajat, joiden kanssa juttelemme viikon radasta ja treeneistä aina jo etukäteen fb-ryhmässämme ja niin kaikki ovat joutuneet oikeasti tekemään suunnittelutyötä omien tavoitteiden pohjalta. Kukaan ei vain tule hallille ja kysy, että mitäs tänään sitten tehtäisiin.

      Tuo sun ”on pääsia että mun omat koirat lukee ja ymmärtää juuri mun ohjausta” on ihan mahtava pointti myös. Varsinkin täällä Turussa, missä OneMindin metodologia tarkkoine ohjauksineen on aika jyräävää, tulee mietittyä samaa. Mä en esimerkiksi ole halunnut liiaksi tukeutua vastakäännöksiin, joita täällä käytetään tosi paljon kääntämään koiraa, vaan mulle on luontevampaa tehdä ns. peruskäännöksiä. Eli ei ohjausta ohjauksen vuoksi tai muiden esimerkkiä seuraten vaan niin, että oma koira tekee kuten sen toivoo tekevän :)

      Kiitos kommentista, kiva kun oli kiinnostava aihe! Ja hyviä treenejä!

      Poista
  3. Oon jo parikin kertaa käynyt katsomassa, joko olisit ehtinyt kirjoitella seuraavia juttuja, mutta ei sitten vielä. :) Mukavaa, jos treeneissä ja luennolla heräsi joitakin uusia ajatuksia. Vilun kanssa joudut varmasti tosiaan hieman enemmän tosiaan pohtimaan noita juttuja, kun omalla olemuksellasi ja ohjauksellasi pystyt aika paljon säätelemään sitä, kuinka järkevää tai hasardia sen tykkimeno on. :D Siistiä kyllä nähdä, mitä teistä vielä tulee! ♥ Otetaan pian uusiksi!

    VastaaPoista