Mistä Vilu tuli?

En ole täällä sen tarkemmin vielä ehtinyt avata sitä, miten ihmeessä ja miksi Teppo saikin yhtäkkiä kaverikseen bordercollien. Näin kolmen kuukauden yhteiselon jälkeen voisi olla hyvä hetki vähän kertoa, mistä Vilu meille oikein tupsahti.

Bordercollie ei sinänsä ollut minulle viime syksynä uusi ajatus tai vaihtoehto. Ensimmäisen kerran kävin jo tapaamassa erästä kasvattajaa silloin, kun Tepon ollessa nuori harkitsin toista koiraa. Olen aina haaveillut, että koiraa saisi palkattua nameilla kumartumatta (:D), ja siitä se idea ehkä lähti. Onneksi ylipäätään toinen koira jäi hankkimatta niin aikaisin ja samalla vaakakuppi ehti viime vuosina kallistua sheltin suuntaan.

Bordercolliet vaikuttivat ehkä vähän kaukaisilta, jumalallisilta agilitytykeiltä, joihin en päässyt kovin läheltä tutustumaan. Ne jäivät jokseenkin persoonattomiksi siihen verrattuna, millaisina näin sheltit kun niiden kanssa touhusin. Teppo on niin helppo ja mukava arjessa, että ajattelin, että haluan toiseksikin koiraksi yhtä vaivattoman ja näppärän pörrötukan. Bordercollie oli sellainen "sitten joskus"-ajatus, jolla saattoi leikitellä, kun katselin agilityvideoita esimerkiksi Trkmanin, Isabelle Emanuelssonin ja Jenny Dammin koirista.

Sitten kuvioihin astuikin eräs kaksilahkeinen, joka halusi "kunnon kokoisen koiran", jos sellainen oli tullakseen. Hiljalleen minäkin lämpenin uudelleen ajatukselle, joskin alkuun aiheesta lähinnä vitsaillen. Viime kesän lopulla mainitsin miehelle, että kaverini bordercollielle oli tulossa pentuja, ja jo silloin minun olisi kuulemma pitänyt vaatia Bealta yksi. Hymyilin ja sanoin, että ei, kyllä se nyt sheltti kuitenkin varmaan on se seuraava. Ajatus taisi kuitenkin jäädä jonnekin kytemään.

Seurailin sosiaalisessa mediassa Chhainan pentujen kasvua ja ihastelimme kuvia ja videoita kotona yhdessä. Juttelimme miehen kanssa jatkuvasti siitä, millainen toinen koira olisi, ja molemmilla alkoi olla aikamoinen pentukuume. Asiaa ei yhtään auttanut Sonian yllätyspentu Raichu, jota pääsin pallottelemaan useampaan kertaan. Mietin, mitä kaikkea itse pennun kanssa tekisin ja miten paljon Teppo tykkäisi kaverista.

Sitten eräänä marraskuisena iltapäivänä istuin bussissa matkalla Helsinkiin. Bussi sukelteli moottoritien tunnelista toiseen, minä nojailin viileään ikkunaan ja selasin Instagramia. Siellä näyttöön pamahti tämä kuva:

En oikein tiedä, että miksi, mutta sydän alkoi hakata aiempaa kovempaa, minulle tuli yhtäkkiä kuuma ja sormia alkoi täristää, kun linkkasin kuvan miehelle. Ihastelimme sitä yhdessä ja minä aloin miettiä, että mitäköhän kävisi, jos tällainen jotenkin päätyisikin meidän laumaamme.
Kirjoitin Bealle:

 

Ja siitä se sitten lähti. Bea ja silloinen Hipsu tulivat käymään meillä, Hipsu mutusteli saman jalkani varpaita joihin Teppo pienenä iski hampaansa kasvattajan luona kiinni ja kietoi sekä minut että miehen täysillä pienten anturoidensa ympärille. Kävimme moikkaamassa pentua vielä vähän myöhemmin Bean luona ja tiesimme, että tämän haluamme. Minä yllätyin siitä, miten oikealta moinen pallero tuntui sen lisäksi, että paperilla se oli kaikkea mitä koiralta halusin; se oli tutun kasvatti, terveen oloisesta suvusta ja sillä oli kiva, helppo ja avoin äiti. Se oli ihana ja valloittava tyyppi; rakasti kaikkia ja hirveän paljon, leikki, söi kuin hevonen ja oli pentutesteissä testattu helpommaksi kuin haastavaksi. Asiaa ei auttanut se, että olen aina ajatellut, että jos joskus otan bortsun, se saisi muistuttaa Jouni Oreniuksen Neelaa. Kovin paljon Vilua lähemmäs ei varmaan ihan heti pääsisi niin värityksen kuin todennäköisesti tulevan rakenteenkaan (kevyt, siro) suhteen.

Muutama viikko meni soutaessa ja huovatessa, sillä erittäin ymmärrettävästi Bea olisi halunnut pitää Hipsun itsellään. Ehdin jo luopua ajatuksesta saada pentu kotiin, kun viikot vierivät, mutta eräänä tiistaina keskustelu Bean kanssa päätyi tähän:

Hipsusta tuli vielä samana iltana Vilu(/Kebu/Kepsu) ja se matkusti miehen sylissä bussilla Räntämäestä tänne meidän luoksemme. Voin käsi sydämellä sanoa, että hetkeäkään en ole päätöstä katunut. Välillä on toki vähän jännittänyt, että mitä ihmettä tästä nyt tällaisen kanssa oikein tulee, mutta Vilu on kuitenkin koko ajan tuntunut oikeammalta ja oikeammalta. Se on syönyt reiän lattiaan, se kiusaa muita pentuja ja flänkkää silmä päällä ja korvat lukossa, kun kuljemme pelloilla, mutta se myös leikkii hurjasti, syö mitä vain, haluaa tulla aamuisin sänkyyn kainaloon nukkumaan viimeiset tunnit ja nuolee hämmentyneen Tepon huulia päivittäin. Se on vähän villi ja hölmö mutta yllättävästä ilmaantumisestaan huolimatta juuri oikea tyyppi laumamme jatkoksi.

En voi kyllin kiittää sekä Beaa että miestä, jota ilman tuskin olisin päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Teppo ei ehkä ollut aivan yhtä kiitollinen muutaman ensimmäisen kuukauden aikana, mutta nyt koirat ovat löytäneet yhteisen sävelen ja ovat maailman ihanin ja pöhköin parivaljakko. Ne leikkivät (lähinnä sisällä) ja nuoleskelevat toistensa naamoja varsinkin aina aamuisin. Tepon ei ole enää tarvinnut ärähdellä Vilulle moneen viikkoon eikä Vilu enää hyöki lainkaan Tepon päälle.

Olen jotenkin alusta asti suhtautunut Viluun ennemmin Viluna kuin bordercolliena. Se on niin omalaatuisen näköinenkin, että välillä ihan naurattaa :D Ja kaunis, todella kaunis. Ihanan koira. Nyt viiden kuukauden iässä tyyppi näyttää tältä:

(Ja tältä, kun hänet aiotaan jättää yksin kotiin:

)

Tänään koirat ovat saaneet rauhallisen aamulenkin jälkeen mutustella ydinluita ja nyt köllöttelevät lattialla sulattelemassa aterioitaan. Ja jotta kukaan ei epäile; ei, Teppo ei ole jäänyt uuden koiran jalkoihin, vaikka Vilusta enemmän kirjoittelenkin ja lisään esimerkiksi Instagramiin kuvia. Uusi on aina jännittävämpi ja arjessa vie enemmän huomiota verrattuna Teppoon, joka on aika "valmis" ja hyvin helppo hoitaa. Teppo on ja tulee aina olemaan omalla tavallaan ykkönen :)